En voi pitää järkevänä sitä, että yksin ja ainoastaan taiteilijan niskoilla olisi se, miten yleisö hänen teoksensa ymmärtää, miten se siihen reagoi, ja mitä se kuvittelee teoksen sanovan, siitä syystä että yleisö voi ja saa ymmärtää teoksen miten ikinä lystää. On ymmärtänytkin. Esimerkkejä on taiteen historia ja tutkimus täynnä. Erityisen helppoa se on silloin, kun teos käsittelee kiistanalaisia asioita.
Kiintoisa omalleni vastakkainen näkemys. Tai ainakin tulkinta.
Olen samaa mieltä, että yleisö on vapaa tulkitsemaan ja reagoimaan taideteoksiin, mutta nähdäkseni taiteen, ja eritoten kertovan taiteen tarkoitus on saada aikaan jotain nimenomaisia reaktioita ja tulkintoja. Mahdollisesti ärtymystä, tai kaihoa tai moraalisia pohdintoja. Maalin kuivuminenkin on tulkinnoille avoin prosessi, mutta ei silti mielestäni taidetta.
Sarjakuvien ollessa tarinankerrontaa, voinen ottaa esille artikkelin, johon perehdyin taannoin interaktiivisen tarinankerronan seminaarissa: Nicolas Szilas, Interactive drama on computer: beyond linear narrative.
http://scholar.google.com/url?sa=U&q=http://mkf.hig.se/_v2/ko_iid/dok/szilas99interactive.pdfSzilas siteeraa G. Genetteä (1969): "By narrative we mean a certain type of artistic and social expression, where a kind of imitation of real events is involved". Tämä on perusteluna sille, miksi tarinankerrontaa voitaisiin pitää taidemuotona.
Artikkelissaan Szilas esittää, että tarinoiden ytimenä ovat itseasiassa arvot ja niiden väliset tai sisäiset ristiriidat: "Principle 3: the conflict is the core of dramatic narrative" Ja tarinan tarkoitus on esittää erilaisten valintojen seurauksia erilaisissa arvomaailmoissa.
Kyseessä olisi siis jossain määrin jo tekijänsä moraalia opettava taide. Kait tämä näkemys on vahvasti sidoksissa länsimaiseen tarinankerronnan perinteeseen, mutta silti olisin ottamassa sen varteen siltä osin, että tarinat yleensä olisivat erityisesti erilaisiin arvoasetelmiin kantaaottavia. Jos joku esimerkiksi piirtää kauniin linnun, joku voi nähdä siinä lounaspotentiaalin, kun taas joku kauniin yksilön ja joku jotain muuta. Mutta kun tehdään sarjakuva, jossa joukko lonkeroita raiskaa koulutytön ja pyritään erityisen hekumalliseen kuvaukseen tilanteesta, niin voidaanko väittää, ettei teos ota raiskausmyönteistä kantaa? "Se on hauskaa!"
...huonoon myöhäisillan muotoiluuni, jossa aikomukseni oli ilmaista sensuuntainen ajatus että taideteoksen käyttäminen julistamisen välineenä (täysin laillista ja mahdollista) on hivenen kehno ratkaisu, jos teos on tehty vain siksi että se julistaisi jotakin.
Taiteellinen ansio se ei ainakaan automaattisesti ole. Olen hienosteleva snobi esteetti, joka pystyy ihailemaan hentaimangassakin siveltimen ja kynän piirrosjälkeä ja kuvien kauneutta täysin irrallaan niiden aiheesta. Oma vikani.
Mutta oikeuttaako taiteellinen lahjakkuus vastuuttomuuteen aiheessa?
Ruotsissa tässä taannoin herätti kohua Nikanor Teratologen kirjalla Äldreomsorgen i Övre Kågedalen. Kyseessä on kirja, joka on kirjoitettu noin kymmenvuotiaan pojan päiväkirjan muotoon kieliasuineen kaikkineen. Kirjan poika on fiktiivinen hahmo, joka eli yksin erakko-isoisänsä, joka oli skitsofreeninen, sadistinen, okkultistinen pederasti (lapsenraiskaaja). Kirja on saanut arvosteluja tyyliin: "Erinomainen debyyttiteos, jota ei olisi koskaan pitänyt kirjoittaa."
Tarkemmin en ole tietoinen, löytyykö kirjaa ruotsalaisista kirjastoista, tai miten muuten sille on käynyt.
Kun hentai on ketjun aiheena, on vaikea välttää pornosta puhumista, vaikka tämän kategorisoinnin välttämistä ehdotitkin. Mutta käytän sitä vain perusteeksi ottaa tämän esimerkin kysymyksen alle: Olisiko suotavaa sallia 10-vuotiaita lapsia esittävien seksilelujen valmistus, myynti ja markkinointi?
Ensimmäinen ajatukseni on että ei herranjumala. Sen jälkeen mieleen tulee lukuisia argumentteja, joista on vaikea valita. En ole koskaan ajatellut asiaa.
Ensimmäinen mieleen tuleva vasta-argumentti varmaankin on, että parempi jos pedofiilit käyttävät tuommoisia kuin oikeita lapsia. Toisaalta taas voidaan pohtia, kauanko moiset lelut riittävät tyydyttämään tarpeet ja halutaanko pedofilia hyväksyä seksuaalisuuntauksena näinkään pitkälle?
Vaikuttaa. Se yleinen mielipide saa ihmisen kiukkuiseksi ja katkeroituneeksi, se iskostaa mieleen pienestä pitäen lastensuojelijoiden ylilyönnit, ja opettaa suhtautumaan kaikenkarvaisiin julistuksiin tämän, tuon ja sen vahingollisuudesta suurella epäluulolla. Ja sitten kun kasvetaan isoksi ja julistajien otteet kovenevat jatkuvasti, tehdään päätös että ikinä elämässäni en enää aio olla kiltti ja katsoa tyynenä vierestä kuinka paasataan, että sarjakuva ja animaatio on lähtökohtaisesti ongelma ja syy kaikkeen. Radikaali vouhotus tekee radikaaliksi vouhottajaksi, vain päinvastaiseen suuntaan.
Sellaista sattuu maailmassa. Minulle ainakin on sattunut.
Mutta sinä olet noussut noita näkökulmia vastaan ja moni muu seisoo rinnallasi. Yhteiskunnan moraalinäkemykset tuntuisivat olevan sinun puolellasi tässä asiassa. Mitäs sitten, jos lasten hyväksikäyttäjät onnistuvat pääsemään samaan tilanteeseen? Voidaan toki ajatella, että suuri enemmistö hylkäisi tämmöisen kapinan, mutta voidaanko enemmistöön luottaa? "Kukkahattutätien" enemmistö haluaisi mangan pois Suomesta...
En tiedä. Ponnistelin ankarasti eettisten ja esteettisten kysymysten äärellä päästäkseni edes tuohon muotoiluun.
Kysymys ei nimenomaisesti ole yksinkertainen ja juuri siksi se on mielestäni kiintoisa.
Mainitsit aiemmin kysymyksen kuolleitten henkilöitten käyttämisestä fiktiivisten tarinoiden henkilöinä. Eiköhän vähintään yhtä ongelmallinen ole elävien henkilöitten käyttäminen? Jokunen vuosi sitten Uudenkaupungin teatterissa pyöri näytelmä "Lautasellinen Somalian verta" (
http://web.seinajoki.fi/teatteri/htkesa/kuvapankki/lauta.htm ), jossa käytettiin jonkun Turkulaisen poliitikon nimeä uusnatsipäällikköhahmon nimenä. Kyseinen politiikko oli ilmeisesti maineeltaan jossain määrin tämän suuntainen. Hän nosti asiasta kunnianloukkaussyytteen, mutta taisi sitten perua sen.
Suomen laki kuitenkin tuntee kunnianloukkauksen. Taiteilijalla on sen mukaan ainakin tällainen vastuu.
Paitsi että thrillereissä ja draamoista antiikin ajoista alkaen pahikset ovat jotenkin tuntuneet elävämmiltä, kokonaisemmilta ihmisiltä kuin kirkasotsaiset hyveelliset sankarit. Sir Arthur Conan Doyle teki loistavan vedon tehdessään Holmesista morfinistin. Sen ansiosta Holmes oli jotakin muutakin kuin aivokone. Poirot oli sangen leuhka ja pottumainen äijä. Ja niin edelleen.
Itse asiassa on kiintoisa ilmiö, että väkivaltarikolliset saavat ihailija- ja rakkauskirjeitä vankiloihin. Ainakin näin olen jostain kuullut. Väkivalta viehättää. Onko sitä silti lupa lietsoa sellaisella tarinalla, joka ei edes pinnallisesti tuomitse pahaa?
Ja nyt ei pidä sekoittaa heikkouksia omaavia sankareita pahiksiin. James Bond on playboy, Indiana Jones pelkää käärmeitä, Holmes käyttää oopiumia, mutta etenkin Holmesin oopiumin käyttöä Watsonkin paheksui ja pääasiallisesti nämä kaikki sankarit ovat Hyviä Ihmisiä.
Usein teos on sitä ansiokkaampi, mitä amoraalisempi ja neutraalimpi se on. Teoksen ei pitäisi varsinaisesti ihannoida yhtään mitään. (Tämä on esteettisesti laadullinen, ei poliittinen eikä moraalinen arvio.) Se esittää. Ihannointi on yleensä jotakin sellaista, minkä yleisö sijoittaa teokseen omassa mielessään teoksen ulkopuolelta.
Tuolla skaalalla sanoisin, että teos on sitä ansiokkaampi, mitä omaperäisempi (valtavirrasta poikkeavampi) se on, kunhan se ei ole sen ainoa ansio. Esittäisin, että teoksien ei välttämättä tarvitse ihannoida mitään (jolloin ollaan tyylissä, jossa uutistenlukijoiden pitäisi olla (ovatko he taiteilijoita?)), mutta jos se ihannoi jotain, sen tekijän tulisi ainakin tuntea vastuuta sen seurauksista. (vrt. Nobel).