(minulla on muistikuva että Warren Ellisin teksteissä Riddlella oli sama metallin maun ongelma, jotain sukua sotasarjakuva-allergialle?)
---------
Minulla on viha-rakkaus suhde Warren Ellisiin.
En pidä Planetarysta ja Secret Avengersista.
Kaikesta muusta pidän. Captain Swing on lempparini.
Warren Ellisin Sci-Fin vahvuus on juuri tuo metallinmaku joka luo autenttisuutta. Siinä on aito tunne, että on kosketuksissa jonkun konemaisen kanssa. Tuntuu kuin Ellisin koneet voisivat koskettaa ja satuttaa minua. On muutamia Sci-Fejä jotka kykenevät tähän. Mutta robotti/kone tarinoissa se on voimakkain. Kuin veren maku. Se tuntuu kirjaimellisesti suussa. En ole löytänyt rationaalista selitystä ilmiölle. Mutta se on aitoa kauhua. Sitten tunne kääntyy kun löydät näistä koneista jotain inhimillistä.
Sotakirjallisuudessakin tulee vähän samankaltainen tunne välillä.
Aikoinaan eräässä mainoksessa oli Korkeajännitys lehden kannen tms. kuva.
Kuvassa on jotain sotilaita, joista muutama kai vuotaa verta.
Aina kun luen noita Super Powereita joissa on tuo mainoskuva, minulle tulee epämiellyttävä tunne että voin haistaa ja maistaa veren. Ihan totta.
Tämä yksi kansi vaikuttaa minuun näin voimakkaasti. Se herättää pelottavia ja inhottavia haluja nähdä tuo kansi uudelleen, jotta voisi tuntea tuon epämiellyttävän tunteen.
Mutta sotafiktio on myös muista syistä minulle hankala.
Siinä keskitytään liikaa minusta järjettömiltä tuntuviin asioihin.
Ammuskelu, tankit...ihan rehellisesti sanottuna...
Minä en ymmärrä näistä asioista oikeastaan mitään.
Kun minulle selittää sodan syyt, oli se sitten Hitler, Vilhelm II, Stalin...
Ne ovat minulle aivan selkeitä asioita. Olen ymmärtänyt ne kun olen lukenut niistä.
Mutta nämä ovatkin politiikkaa ja psykologiaa. Käsitän niiden merkityksen.
Mutta kun yritän lukea lauseita, joissa miehet ryntäävät vähin asein kohti tankkeja, en pysty suhteuttamaan vaaraa, koska se on niin lähellä todellista. Se on liian selkeää.
Minä en hyväksy selkeää maailmaa. Siksi pakenen joskus lukemaan tarinoita jotka eivät ole aivan niin selkeitä. Mutta minulle ne on.
Joku Kvaakissa sanoi mielestäni viisaasti tämän aiheen tiimoilta, että kun sanoin että "Minä en tajua sodasta mitään" että "Ei tajua kukaan muukaan.". Sota on meille kaikille tuntematon. Me pelkäämme tuntematonta. Pelkäämme sotaa, mutta toisaalta sota toisi meille rauhan, koska enää ei tarvitsisi pelätä sodan syttymistä. Siksi tuo Korkeajännitykseen liittyvä kuva houkuttelee minua, vaikka ajatus tuntuu kuvottavalta. Sota on kaikista fiktion uhista todellisin ja vaarallisin. Meidän ei tarvitse perustella pelkoamme.
Kyseinen Korkeajännityksen kansi muuten on Karkeajännitys: Kiväärikomppania.
Tarkistin juuri Googlesta. Kannen on yllättäen piirtänyt Brian Bolland, jonka autenttista elokuvamaista jälkeä olen kehunut jo Tappavassa Pilassa.
Vau. Olen siis kohdannut Bollandin kuvituksen voiman jo aiemmin, ennen kuin olin kuullutkaan Tappavasta Pilasta. Huh huh. Olen sanaton.
Anteeksi että karkasimme aiheesta. Tässä olisi mielestäni todella hyvä artikkeli Kvaakkiin. Voimakkaat kannet.
