Juuri näin. Nyt voimme sanoa että Jiksillä ja minulla on jotain keskusteltavaa Hickmanin Ihmenelosista.
Lapset ovat näiden tarinoiden paras elementti. Siinä missä John Byrne teki Ihmeneloset sarjan aikuisista kiinnostavan ja Millar sarjan maailmasta, niin Hickman taas sarjan lapsista. Hickman saa aikuisten maailman näyttämään todella tylsältä, kun taas lasten maailman todella viehättävältä. Minä odotin aina Hickmanin jutuissa niiden lasten osuuksia. Byrne ja muut osasivat sentään Möykyn kautta sanoa Richardsin hölinöille stopin, ja sanoa että "Anteeksi nyt Herra Purkastinen, mutta minulla ei ole aavistustakaan mistä te puhutte!" ilman että asioita väännettiin rautalangasta.
Mutta Hickmanin tapauksessa asia pitäisi hoitaa mielummin muodossa "Anteeksi nyt Herra Purkastinen, mutta minulla ei ole aavistustakaan mistä te puhutte, ja vaikka olisikin, minua ei voisi vähempää kiinnostaa, joten välttääksemme tuon viittaamanne tilanteen, voisitteko kertoa kiinnostavammin!". Kun lapset sitten välillä selittävät näitä asioita, minua jotenkin kummasti kiinnostaa. Kun Byrne selitti asiat Möykyn kautta, siihen harvemmin oli oikeastaan tarvetta. Mutta ei se minua haitannut. Mutta Hickmanilla taas tuo tarve on suurempi, koska hänen kirjoittamansa Richardsin monologi on niin puuduttavan tylsää että tekee mieli vain skipata ne kokonaan. Hyvänen aika! Hickmanin Richards on juuri se historianopettaja, jonka luokka on täynnä nukkuvia uusnatseja kun taululla lukee "Aiheena tänään Hitler".
Hickmanin Herra Fastastinen ei tunnu yhtään fantastiselta. Hän on tylsä. Herra Tylsästinen. Näin ei kuuluisi olla. Minusta juuri yksi kiehtovimmista osuuksista Ihmenelosissa on Richardsin tiedemaailma, jossa ei tunnu olevan mitään rajaa, ja aina tulee vastaan sitä sense-of-wonderia. Kun Walt Simonson kirjoitti Ihmenelosia, niin ainakin silloin oli jonkinlainen kiinnostus siihen, että mitä Richards sanoi, vaikka sanottava ja käsiteltävä asia olikin tylsää. Lee ja Kirby taas keskittyi enemmän pieniin asioihin, joista muodostivat kaikkeutta suuremman kokonaisuuden. Minusta Leen/Kirbyn Galactus tarina, tuo ihka ensimmäinen Galactus tarina, tiivistää koko Leen/Kirbyn yhteistyön toimivuuden pääsyyn: Pienillä asioilla voitetaan suuret esteet. Lukekaa tuo tarina, te nuoremmat Marvelistit. Ette kadu. Ja samalla tiedätte näiden tarinoiden juuret. Ja te vanhemmat: Muistakaa lukea ne yhä uudestaan ja uudestaan.
Mutta Jiksi ja minä emme ole nuoria Marvelisteja.
Emmekä vielä vanhoja. Emmekä tosiaankaan kuolleita.
Eikä ole myöskään Marvelit kokonaan, vaikka välillä siltä näyttää.
Olikos Jiksille tuttu tuo Lockjaw and the Pet Avengers?
Siinä on hyvin positiivista kerrontaa, jossa hieman nostalgiaa, ripaus sokeria ja sammakoita (oikeastaan vain yksi), jotta koko perhe voi lukea kuitenkaan vaivaantumatta.
