Ekan kerran kuin näin mangaa, kaveri luki. Olin 16, luulen. Teini-ikä menossa täysillä ja moraalit superkorkealla. Vastakultuuria sekin, kai. Pyysin saada katsoa ja siinä oli paljaat tissit. Oi ei. Se siitä sitten. Kaverit kiihkoilivat mangan hienoudesta. Eivät koskeneetkaan muuhun sarjakuvaan, kuulemma ihan kakkaa suhteessa mangaan. Itsekin puhuin, säädyllisen puutteesta. Seuraava vuosi menikin puhuessa mangan moraalittomuudesta.
Sitten löysin Ranman kun etsin Sandmania kirjaston englantilaisten sarjisten laarista. Selailin, ja oli yllättäen ihan hyvä. Ne paljaat tissit vähän hämmensi, mutta kyllä se siitä!
Itseä innosti se erillainen kerrontatapa, kuinka ruudut klikkasivat yhteen. Jotenkin erillaista kaiken amerikkalaisen sarjakuvan jälkeen (niin DC/Marvel, Vertigo kuin independent), tai edes ranskalaisen. Se viehätti. Myös se tosiasia, että tuolla ulkona oli saarivaltio jossa oli tehty niin rutkaasti sarjakuvaa, ja jolla oli erillainen kulttuuri ja josta tiesin niin vähän lisäsi eksoottisuutta. Tarinoiden peruskuviotkin olivat erillaisia.
Myös piirrostyylin energisyys.. liike, lisäsi sarjakuvan intoa. Jotenkin ne ihmiset hyppäsivät silmille, varsinkin kun ne olivat nopeassa liikkeessä. Ne tissit ja erillainen käsitys säädyllisyydestä ei enään haitannut.
Animen puolella, aina on kiinnostantu piirretyt. Se tosiasia että kerrankin sai katsella tarinaa missä ei ole "kukaan ei kuole, verta ei saa näkyä" sääntöä (vrt. X-Men: EVOLUTION [hyvä sarja se silti oli, btw]). Myös ajatus, että sarjalla oli alku, keskikohta ja loppu oli jotain hienoa. Jotenkin alko kyllästyttää että yhdessä jaksossa määritellään status quo ja vihollinen, ja sitten seuraavat kuusi tuokkaria jokaisessa jaksossa vihollinen luo uuden uhan ja lähettää sen kimppuun. Kenties vikassa jaksossa pahis tuhotaan... tai kenties ei. Siinä kohtaa katsojaluvut yleensä on niin matalalla, että ketään ei kiinnosta.
Se tosiasia, että sarjaan on investoitu oikein kunnolla, että se ei ole näyttelijöille vain "kyllä tässä vuokran maksaa" duunia (vrt. about kaikki MTV3:n lastenohjelmien käännökset nykypäivänä, vs. Muumit YLEllä 90:n alussa). Se tosiasia, että animaatiossa ei ole menty sieltä mistä aita on matalin, vaan välillä tulee jotain todella näyttävää jälkeä. Kenties, näin jälkikäteen (enään ei ole aikaa/halua katsoa sarjoja) ajateltuna Cowboy Bebop oli se vaikuttavin.
Mutta mihin se tyssäsi? Tein esitelmän Japanista lukiossa. Siihen piti lukea aika paljon materiaalia Japanin historiasta ja kultuurista. Tappoi aika mukavasti kiinnostuksen kultuuria kohtaan; sitä tunsi että sai tietää tarpeeksi. Se lakkasi olemasta jännä fantasiamaailma, joka oikeasti on olemassa (jälkikäteen hämmästelin miksi alunperinkään luulin niin.. ja monet ilmeisesti yhä ovat tässä uskossa), ja tipahti vain kultuuriksi kultuurien joukkoon. Kiva sielä olisi vieläkin käydä. Toiseksi, olin ahminut aika monta mangaa, jotka olin..krhm.. löytänyt.. netistä. Välillä käteen osui oikea kultamuna, mutta suurin osa osoittautui ohueksi, mielikuvituksettomaksi. Omat kriteerini koskien "hyvää" piirrustustasoa nousi. Alkoi ärsyttää kuinka samankaltaisia niin moni sarjakuva oli, myös piirrustustyyliltään. Mutta ennenkaikkea alkoi ärsyttää puhekuplien pienuus ja pieni sanasto, fraasien määrä suhteessa "orginaaliin" tekstiin. Käännösten uskollisuus suhteessa lokalisointiin ("Olen kuullut huhuja..." tulee korvista ulos. Kaikesta on kuultu huhuja, oli kyseessä sitten kaverin tentin reputus tai 3000 vuotta sitten aavikolle hautautunut avaruusalus jota kukaan ei ole nähnyt. Joku voisi keksiä tälle pari vastinetta toisissa kielissä). Stereotyyppien yleisyys alkoi myös erottua. Kuinka monessa sarjassa se "hiljainen goottityttö" on ollut? Ja lopulta, näyttelijöiden vähyys. Jos sarjassa on "vanha mummo", niin mahdollisia vaihtoehtoja siitä kuka sitä esittää on vain yksi. Samoin, jos sarjassa on "vanha ukko".
Tietysti tässä voisi sanoa, että sain yliannoksen. Mutta kun oli oppinut näkemään ne heikot kohdat, niin sitä oli vaikea löytää niitä vahvuuksia. Sarjakuvan piti olla TODELLA hyvä omalla alallaan, että sytytti. Siinä piti olla jotain... orginaalia.
Niin, jossain vaiheessa musta tuli se elitisti joka seisoo Finncon/Animeconin käytävällä pepsiä hörppien, haukkuen ihmisten animefanitusta. Käännettyjen skannien avulla sain vuodessa, kahdessa, luettua monta sataa kirjaa mangaa, nähtyä parikymmentä animesarjaa... kuten sanottu, yliannos. Sitä oppi näkemään, että vaikka niitä kultaisia helmiä oli sielä, kuten Cowboy Bebop, niin niitä todella outoja sarjoja, jotka eivät selkeästi ansaitse elää, oli kolkytkertaa enemmän (Onegai Twins!). Mangan puolella ratio on varmaan yksi sataan. Ihmiset sanovat, kuinka jos pitäisi valita mangan tai länsimaisen sarjiksen välillä, niin he valitsevat japanilaisen koska siinä on useampia genrejä, kun länsimaisesta niin suuri osa kaatuu osioon "supersankarit". Viime aikoina on tullut sellainen käsitys, että siinä missä USAssa mitä omintakeisimmat tarinat tulevat sitä samaa taustaa vasten (vrt. Kissanainen v2, Ex Machina, She-Hulk, Formely Known as JL..), niin ne ovat selkeästi erilaisia toisiinsa nähden. Kun taas manga, sijoittui se avaruuteen, historiaan kuin fantasiamaailmaan, tai oli se menestystarina urheilussa, niin jotenkin se kertasi saman juonen askel askeleelta eteenpäin. Samat kuviot, samat hahmot.. vain nimet vaihtuivat.
Anteeksi menikö ohi, aiheen?
