Nyt oli jo itsekin pakko hankkia spessu. Muistan tuon tarinakokonaisuuden penskana Mustista keränneenä, mutta aikoinaan teini-iässä aivopierun (lue: "sarjikset on lapsille, kuka niitä lukee?") seurauksena myin koko mahtavan hienon kokoelmani divariin. Voi että olen myöhemmin moista hölmöyttä katunut, ja sittemmin parhaimpia tarinoita kerännyt takaisin niin ikään divareista ja kirppareilta.
Mutta asiaan. Muiden parhaimpien spessujen tarinat (kuten Paholaisen veljeskunta) löytyivät jo vaatimattomasta uuskokoelmastani, mutta ei Punaisen lohikärmeen rosvoja. Kuten aiemmin jo mainittiinkin, hyvin on mennyt kaupaksi ja ihan ansiosta. Itse sain toiseksi viimeisen kappaleen paikallisesta supermarketista. Tarinat ovat konstailemattomia, ehkä paikoitellen jopa suoraviivaisia, mutta entä sitten. Tällaista lukee mielellään nykyään niin suosittujen yli-ihmisfantasioiden tai ryppyotsaisen itsetarkoituksellisten synkistelyjen lomassa. Hauskaa itseironiaakin jutussa oli, kuten Mustiksen toteavan prinsessa Sinin motiivin kakkososan juoneen kuulostavan huonolta elokuvalta!
Georges Bess oli jo aikoinaan suosikki Mustis-piirtäjiäni, ja myöhemmin osaan arvostaa miehen pelkistetyn yksityiskohtaista (voiko niin sanoa?) ja tyylikästä piirrosjälkeä. Ja tietenkin silmää naiskauneudelle! Prinsessa Sinin yläosattomana keimailu ei minua haitannut edes kakruna, kun oli niin kauniisti piirretty!
Olisikohan jo niiltä ajoilta, tuolta 80-luvun alkuhämäristä ja Punaisen lohikäärmeen rosvojen kaltaisista tarinoista, joista kumpuaa kiinnostukseni aasialaiseen kulttuuriin (ja aasialaiseen naiskauneuteen
), olkoonkin sitten kuvattu pahiksina, jotka kieltämättä usein ovat paljon mielenkiintoisempia kuin hyvikset...
