Roskaa tai ei, mutta niitä on luettu ja niillä on ollut vaikutusta. Esimerkiksi itse nyt näin aikuisena arvostan taskareiden sähkösanomatyyliä paljon enemmän kuin Aku Ankka -lehden äikänopettajien kiittelemää teennäistä koukeroisuutta, vaikka pahimmat "tarkoitin pilkkaan, mutta vasama ei yltänyt likellekään" -kammottavuudet tulivat vasta 80-luvulla.
70-luvulla ammattihuolestujat laskivat sarjisten sanavarastoja ja opettivat vanhemmille, että ne olivat suppeammat kuin kivikauden ihmisillä. Ja taas saatiin lapsilta kiellettyä jotain. Sitä en kyllä epäile, etteikö näitä taskareita oltaisi käännetty kiireessä ja halvalla, mutta koska ne mädättivät aivoni jo lapsena, se on minusta osa niiden viehätystä.
Lapsena ajattelin, että taskareissa on jokin oma suomenkielensä. Vasta aikuisena tajusin, että Wuorio pani niihin savolaisuuksia, joita en osannut länsisuomalaisena tunnistaa. Esimerkiksi virkkeen aloittaminen vaan-sanalla.
Nyt aikuisena ei tule enää luettua kovinkaan aktiivisesti, mutta pidän suuresti jopa Kelon tavasta täyttää pikkuruisia puhekuplia sellaisilla syvämietteisillä virkkeillä kuin "äh.", "öyh", "joo" jne. Kelon työssä taisi olla vähän hoppuilua koska hän ei näköjään ollut tarkastanut hahmojen suomalaisia nimiä. Taavi oli Pekko Ankkala ja Kroisos Pennonen Rahankka.
Koska nämä eivät ole mitään maailmankulttuuria, jokainen yleensä saa täysillä irti vain pienen epookin tarinoista, jotka on lukenut ensimmäistä kertaa tietyssä iässä. Tämä on myös syynä siihen, miksi joka aikakauden ihmisten mielestä ennen oli paremmin.
Se ei tietenkään tee niitä arvottomiksi. Niiden tulkintakehys voi olla hyvinkin monitahoinen ja hienostunut, mutta sitä ei yleensä olla kirjoitettu minnekään ylös, joten sen kaivaminen esiin vaatii työtä. Tästä on paljon esimerkkejä kulttuurintutkimuksessa kun "roskasta" on löydetty vaikka mitä sävyjä ja merkityksiä. Jostain ihmeellisestä syystä tämä kaivuutyö ei ole vielä alkanut taskukirjojen kohdalla.
