Luettua

[Lönkka]

Nostetaanpa tätäkin perusketjua taas vähän.

Eilen tuli luettua toka osa Amanda Connerin eri kauniisti taiteilemaa uutta DC:n Terra -sarjaa. Jotensakin tulee jäljestä mieleen Steve Rolston. Stoori nyt on aika suurelta osin T&A fanservicen toteuttamisen mahdollistavaa ei kovin kummosta perusjuttua...

Pitääpä laittaa ainakin neidin itse tussaamia tuotoksia enempikin ostoslistalle.

Hassua ettei jo Two-Stepin, JSA Classifiedin tai Pron jälkeen tullut kompulisiivis-obsessiivistä tarvetta kartoittaa taitelijan muita tekeleitä.

[Curtvile]

Amanda Conner on ollut sankareitani jo Painkiller jane ja pro ajoista lukien.
erittäin tasokas artisti jonka vampirellat ovat hienoa ja ansiokasta luettavaa.
Täytyypä etsiä Terra kouriini.

[Matti Karjalainen]

Michel Rabagliati: Paul Goes Fishing
Drawn and Quarterly, 2008
ISBN 978-1897299289

Kanadanranskalaisen Michel Rabagliatin kasvutarina "Paul Has a Summer Job" menee minun listoillani kaikkien aikojen parhaiden sarjakuvaromaanien joukkoon, joten odotukset olivat korkealla. Eikä nytkään tarvinnut pettyä.

"Paul Goes Fishing" on ilmeisesti osin omaelämäkerrallinen kertomus kahden pariskunnan kesälomamatkasta quebecilaisen järven rannalle. Nimestään huolimatta albumi ei kerro kalastamisesta, vaikka sitäkin sivutaan; keskeisimmiksi teemoiksi kohoavat vanhemmuus ja lapsettomuus, ja oman osansa saavat myös globalisaatio ja työkulttuurin muutos. Tarinassa merkittävää osaa näyttelevät myös erilaiset takaumat ja muistot lapsuudesta ja nuoruudesta.

Michel Rabagliatia ei voi olla rakastamatta. Harva sarjakuvataiteilija osaa kuvata ihmisiä ja meitä ympäröivää arkea yhtä herkästi ja koskettavasti, unohtamatta kuitenkaan huumoria. Sarjakuvan pelkistetty ja paikoitellen suorastaan naivistinen mutta tavattoman kaunis piirrosjälki vaikuttaa sekin.

Jos "Paul Goes Fishing" ei ole mestariteos, niin se on ainakin lähellä sitä! Ja kaksi muuta Paul-tarinaa lähtevät välittömästi tilaukseen, kunhan vaan saan maksettua viimeisimmän luottokorttilaskuni...

[Antti Vainio]

Tuo on sellainen jonka olen halunnut jo pitkään saada käsiini. Eilen luettu viimeiset 200 sivua Blanketsia. Hyi vittu, 5  kiloa pateettista ja onttoa vinkumista,nämä puut kuolivat turhaan.  Sarjakuvan historian suurin huijaus mukaanlukien Teräsmiehen kuolema.

[Curtvile]

Blanketsissa on hetkensä (minä tosiaan käytän tuota ilmausta ihan liikaa...) mutta kesto on pitkitetty ja omaelämänkerrallisuus vaatii ehkä vielä enemmän rohkeutta joko elämässä tai elämän esittämisessä.


Itse sen sijaan tartuin jälkijunassa amerikkalaisen tutun suosituksesta vanhaan heilaan. Parikymmentä vuotta sitten törmäsin sarjakuvissa Moon knightiin, kokovalkoisiin pukeutuvaan näennäiseen batman klooniin.
Mutta parivaljakko Doug Moench/Bill Sienkiewicz ottivat niin sanotun kahdenkymmenen kilon lekan ja löivät päähän ilman armoa.
Moon knight oli outoa tavaraa, supersankaruutta ilman sankaruutta sekoitettuna melankoliseen psykologiaan, ankaraan sosiaalirealismiin ja kauhuun.

Ja nyt hän palasi.

Trade Moon Knight The Bottom näyttää millainen on "sankaruuden" kääntöpuoli.
Nk. iron age tai rautakausi amerikkalaisessa sarjakuvassa oli se watchmenin ja Dark Knight returnsin jälkeinen buumi kun kaikki sankarit muuttuivat pullantuoksuisista partiopojista ja lippukunnan muodokkaista mutta siveistä tytöistä hartsinlujiksi tappajiksi verkkosukkahousuissa ja vahvassa kajalissa.
Jotakuinkin sukupuolestaan riippumatta.
Ja joka numerossa tapettin raa'asti.
Totta kai.

ilmiö on jossain määrin jatkunut näihin päiviin asti.
Kauhu ja dekkarikirjailija Charlie Huston on sen sijaan ollut sangen uskollinen tälle suhteellisen tuntemattomalle hahmolle, joka edelsi jo tuota ilmiötä.
Rinnastus Dark Knightiin on ilmeinen. Marc Spector on ohittanut kunnian päivänsä, vammautunut, erakoitunut ja katkeroitunut.
Kukaan ei muista ja vielä vähemmän kaipaa täysin valkoisiin pukeutuvaa c-divarin sankaria.
Paitsi että menneisyys palaa aina, varsinkin jos on koston jumalan avatar maan päällä. Ja koston kierre ruokkii itseään, väkivalta lisää väkivaltaa.
Se kaipaa verta.
Paljon verta.

Taustan tunteminen on liki pakollista, mutta tarina rullaa eteenpäin tuoksuen sellaiselta adrenaliinilta että se on jo hivenen moraalisesti arveluttavaa.

Aiemmin lähinnä Imagen Top cown lehtien ja Marc Silvestrin tyylin oppipoikana ansiotuneen David Finchin  ultrarealistisuutta hakeva piirros tuo lisätason.
Nyt enin poseeraava kankeus on poissa, mutta jokainen uurre, lihas, arpi, haava ja hurme toisinnetaan gorepornografiaa muistuttavalla hekumoinnilla.
Joukossa on yhä rutkasti jäykkyyttä mutta teknisesti siedettävästi esittettynä.

Kokonaisuus toimii. Samaistuksen kohde esitetään jakomielitautisena joka on osin säälittävä, ruikuttava narsisti ja osin psykoottis-hedonistinen sadistinen terroristi.
Ja tämä oli tarinan "hyvä jätkä".
Pahat tyypit ovat samaa kategoriaa, mutta heidät näytetään paikoin vielä raukkamaisemmassa valossa.

Tarinassa kuuritarin tausta on päivitetty vietnamin "sodan" ajoista ensimmäiseen " Persianlahden sodan" aikoihin onnistuneesti.
Muutenkin alkuperäisen sarjan fani joutuu nyt seuraamaan kyetäänkö taso pitämään yllä.
Viehättävä tuulahdus 70-lukulaista ilkeyttä massan joukosta.

[Curtvile]

I luv Halloween Ultimate twisted edition



Kirjoittanut:Keith Giffen taide: Benjamin Roman
ISBN 978-1-4278-1072-4


Taidetta. Älkää antako kustantajan tokyopop tai termin OELmanga hämätä, yhtä paljon tekemistä mangan kanssa kuin neutronipommilla ritsan kanssa.
Kovakantinen, nelivärinen 496 sivuinen eepos kertoo suloisten lasten tarinan pienessä amerikkalaisessa kaupungissa kolmen Halloweenjuhlan aikaan.
Mukana myös zombeja, muukalaisia, tissejä, perverssejä ja tietenkin mustan huumorin sävyttämää raakaa murhaa.

Giffen on ihanan nyrjähtänyt mies joka ei ole ikinä kadottanut lapsenmieltään vaan tietää miten kuljettaa tarinaa ei mihinkään niin että lukija kulkee mukana nyökytellen hyväksyvästi.
Päähenkilöt ovat: Finch-pääkallonaamarinen porukan päällikkö jonka pikkusiskosta Moochiesta Hannibal Lecter näkee painajaisia, sekä mr. Kitty kissa-asuinen pieni perverssi joka tirkistelee ja on hyvin kiinnostunut mm Nips Jablonskista(jonka äitiä kaikki kaupungin miehet ovat...krhm) ja siis Nips on lyhenne Nipplesista.
Pig pig joka on tekijöitä siteeratakseni "pari siivua vajaa kinkkuvoileivästä", Spike jonka "I be Spike"repliikki sopii kovin moneen tilanteeseen ja tietenkin Devil lad joka tulee vain halloweenina paikalle...jostain kaukaa.
Kyllä, tämä on humaani ja hellä teos.


Poliittista korrektiutta opus ei ole nähnytkään. Undergroundiksi on paha sanoa kun kaverit oikeasti osaavat asiansa.
Unohtakaa Peppi Pitkätossut ja pullantuoksuinen kansankoti.
Juuri näin lapsenmielisten maailma menee: aikuiset ovat vajaita tai muuten naurettavia ja sellaiseksi kasvaminen on tylsää ja kaoottista yhtä aikaa.
Parempi koettaa pistää se muiden syyksi.
Hautuumaalla on tilaa. Paljon tilaa.
Ja koska viimeksi olette demonikoirien,epileptikkojen, zombien ja muukalaisten valtausyrityksistä lukiessanne  lisäksi saaneet yhtä monta upeaa dialoginpätkää/elämänviisautta:

My dad had to wait close to two months for his humpable Hannah blow-up doll. that's what he always said."If it's worth having, it's worth waiting for"

"Do zombies do halloween?" ....."Well..SURE.I guess. They are monsters.It's their holiday." "NO bite! No bite Spike! BAD zombie!"

ja uusi henkilökohtainen tunnuslauseeni:
"Perverted and proud to be. That's me."

Tokyopopin sivuilla näytettä alusta

[Doctor Phantomizer]

tekemistä mangan kanssa kuin neutronipommilla ritsan kanssa.

Aku Ankan pikku-Akun seikkailuista päätellen melko paljon.

Sitaatit kuulostivat hyvältä, pakko lukaista.

Itse tarjoudun hehkuttamaan Kaamio-lehteä.

Lukasin tuon Broken girlsin läpyskän, jota joku aiemmin kehaisi. Kyllähän tuo upposi.

Osaako joku suositella hyvää jenkki-kauhua? Jotain vähän uutta, mutta myös hiukka vähemmän tuttua ja turvallista, mitä siis ei tule heti luettua...

[Gothadelica]

On sitä hillittömästä kuumeflunssasta jotain iloakin eli lukaisin aikani kuluksi kaikki Ultimate x-menit jotka tähän päivään mennessä on julkaistu.
Täytyy sanoa että ihan taatun hyvää marvelmättöähän nuo oli mutta jotkin juonikuviot kyllä hämmensivät. Kitty Pride on Hämiksen tytöystävä ja Alpha Fligtin tyypit ovat narkkareita? Jep, jep.
Sopi keveytensä ja irrallisuutensa vuoksi oikein hyvin kuumekooma välipalaksi mutta taidanpa silti pysytellä "oikean" x-menin parissa.

[Rmäki]

Eilen luettu viimeiset 200 sivua Blanketsia. Hyi vittu, 5  kiloa pateettista ja onttoa vinkumista,nämä puut kuolivat turhaan.  Sarjakuvan historian suurin huijaus mukaanlukien Teräsmiehen kuolema.

Komppaan, toi oli kyllä ihme sturdaa kannesta kanteen, ehkä paskin sarjakuva jota olen vuosiin lukenut. Jäi tosi petkutettu olo, vaikka vaan lainasin opuksen. Luin hiljattain Ottin 73304-23-4153-6-96-8:n, sooli hyvä!

[Petteri Oja]

Blankets tuntuu jakavan mielipiteitä, mikä ei yleensä ole huonon sarjakuvan merkki. Pitäis varmaan lukea.

Blankets on loistava, melkein mestariteos

Toisena kirjana luin upean Blanketsin, joka on rehellisesti sanottuna paras koskaan lukemani sarjakuva

Ja muuten olen sitä mieltä että Craig Thompsonin Blankets on mestariteos.

[Rmäki]

Blankets tuntuu jakavan mielipiteitä, mikä ei yleensä ole huonon sarjakuvan merkki. Pitäis varmaan lukea.

Yleisesti ottaen viisas asenne tuo, ja lähestyin itsekin Blanketsia samoin tuumin. Puolessa välissä ajattelinkin sitten jo, että "okei, no, mikä ei tapa minua, vahvistaa", ja jatkoin loppuun asti. Mutta olin väärässä: lukemiskokemus heikensi minua kovasti, hieman samaan tapaan kuin olettaisin Wall Street -keinottelun heikentäneen USA:n taloutta tai kupan Idi Aminia.

[tertsi]

Blankets tuntuu jakavan mielipiteitä, mikä ei yleensä ole huonon sarjakuvan merkki.

Aivan.
Kuten Valkoinen tiikerikin.

[Petteri Oja]

Aivan.
Kuten Valkoinen tiikerikin.

Jep. Siitä en oikein tykännyt, ja epäilen samoin käyvän Blanketsin kanssa. Mitä olen sisällöstä ymmärtänyt, se lienee jeffreybrown-tyylistä uikutusta, enkä jaksa yleensä lukea semmoista kun olen kuitenkin jo yli kolmenkymmenen ja ollut naisen kanssa sillai ja kavereitakin on. Teini-iässä olisin varmasti tykännyt Jeffrey Brownistakin.

Jos Blanketsissa on jotain muutakin, kertokaa.

[Doctor Phantomizer]

Kitty Pride on Hämiksen tytöystävä ja Alpha Fligtin tyypit ovat narkkareita?

Mielestäni tuo Alpha flightin meiniki oli outo, mutta Kitty Pride ja Peter Parker oli söpö pari. 

[Curtvile]

Jos Blanketsissa on jotain muutakin, kertokaa.

On mutta uskontoaspekti on liiankin kaikkia tahoja ymmärtävän maailmaa syleilevä ja se yksityiskohta että mm. blanketsissa kuten elokuvissakin ero sen välillä että on rauhallinen tauko jossa lukijan/katsojan annetaan ajatella ja tuntea itse ja sen että tarina laahaa mukasyvällisesti on ilmiselvästi ylivoimainen.

Zombies on broadway oli aika erikoinen.
New york romahti ja eristettiin zombien takia, mutta USAn hönö presidentti saadaan ylipuhuttua vastoin tämän "Pommita kaikkea mikä liikkuu"neuvonantajan toiveita antamaan viikko aikaa kokeilulle jossa zombeja rauhoitetaan järjestämällä musikaali.
Juu-u. Musikaali zombeille osin zombien toimesta.
Teatteriseurueiden käsittämätön ihmissuhderumba ja, krhm, iranistanista entiseen kotikaupunkiinsa tuotava erikoisjoukkojen sotilas sitten pistävät pystyyn uusiogershwinit...

ei lintu eikä kala, ei edes kalakukko. Enemmän norsumuurahaispingviini (mahdollisesti biseksuaali sellainen)
piirrosjälki vaihtelee pikkutarkasta rosoiseen parodiaan, mutta tämän ideioivana taustapiruna on Eurythmicsin Dave Stewart.
 tarkka nimihän on Dave Stewart's Zombie broadway



Jenna Jamesonin Shadow hunter oli parempi kuin odotin. Vaikka kannessa oleva neitokainen onkin paremmin tunnettu muusta kuin siitä että on sarjisnörttityttö (jota on..)niin tämä oli kuitenkin vähemmän Witchblade-kopio kuin luultua.
Mukesh Singhin piirrosjälki on erittäin hyvää ja varsinaisen käsikirjoituksen toteuttaja Christina Z yrittää.
Kliseistä demonien ja hirviöiden jahtausta jonka alku oli lupaavampi kuin lopun melko runsaasti yliviljelty "kasvu sankaruuteen syntyperästä huolimatta".
Vähäpukeisia neitokaisiakin sangen vähän.




Mutta varsinainen voittolaukaus on Charlie Higsonin ja Kev Walkerin Silverfin
Higsonin James Bondin nuoruusvuosien ensimmäisestä romaanista tehty sarjakuvasovitus.
En tiedä miksi kaikki hivenenkin ligne clairihtava on nykyisin "manga-vaikutteista"markkinoinnissa mutta ennen muuta tarina vetää juuri sillä että tuntuu seikkailulta ja sovituksessa luotetaan kuvakerrontaan joka on tasaisen vakaata.
Jos vertailukohtaa lähtisin etsimään jostain syystä, se olisi Artemis Fowl-sarjakuvat jotka Silverfin päihittää.
Nuori Bond ei ole vielä aikuisikänsä mukainen sankari vaan hauraampi, inhimillisempi ja peribrittiläinen ympäristö on kuvattu sillä hartaudella kuin yleensä vain parhaissa BBCsarjoissa tai ansiokkaissa romaaneissa.
kevyesti suositeltavissa ja toivottavasti jatkoa seuraa samalla tasolla.



kappas, paras on pienimmällä kuvalla. joten maistiasta silverfinista: