...Jos lehtijuttu käsittelee jotain niin visuaalista aihetta kuin sarjakuva (tai animaatio), niin mikä ihmeen järki on siinä ettei itse asiasta ole minkäänlaista näytekuvaa?... ......... Onko sitten niin että lehtien toimittajat ovat niin kertakaikkisen verbaalisia henkilöitä ettei tule mieleen (haluta?) että kuva kertoisi enemmän kuin ne tuhat sanaa? ...Että jos siinä kirjoittamispuolessa on toivomisen varaa, niin kyllä ainakin itse toivoisin että kuvissakin vähän mietittäisiin mikä on tärkeintä, se tekijän pärstä, vai näyttää mitä henkilö on niillä käsillään tehnyt...
Mutta jos joku keksii jonkun hyvän selityksen sillekin, niin ihan mielelläni kuulisin ja yrittäisin tätäkin ymmärtää.
en yritä ymmärtää itsekään. Tuo photoshoppaus osuus on ihan liiankin todenmukainen kuvaus.
Osut hieman liiankin toteen kommenteillasi ja tuen kantaasi siteeraamalla Mark Millaria herran esipuheesta
Comic Art NOW teokseen.
"these are only words and words all look the same"
kirjoittajille teksti on rakasta, elinehto ja useimmile sarjakuvan visuaalinen puoli vieraan planeetan maaperää.
se näkyy monessa viestissä tässäkin ketjussa.
Sarjakuvalla alkaisi olla aika hiljalleen päästä eroon kirjallisuuden ja kuvataiteiden leimasta. Ei, ei konkreettisesti sillä niistähän lähtökohta on rakentunut, vaan juuri tämänkaltaisissa keskusteluissa. .....Sarjakuva on sekä kirjallisuuden että kuvataiteiden lapsi, jonka pitäisi vihdoin aloittaa oma elämänsä ja muuttaa pois kotoa.
miksi juuri lapsi? miksei vanhempi? Kirjaimethan ovat symboleja, piirroksia, typografiaa ja ilman sarjallista sovittua järjestystä ne ovat vain jklADFKHAEFHRBFQAJBRA eivät kieltä.
Ja siis yksittäiset kuvat/installaatiot ovat enemmän kuin niiden sarja jossa on se tekstikin?
ja jopa jokin tarinakin?
Kyllä arvaan ettei haplo tätä tarkoittanut mutta semantiikka ja arvotukset istuvat tiukassa.
sarjakuva on taidetta ja taide on laaja määrite.
mutta ihmisille joiden tehtävä on välittää informaatiota muille tekstin välityksellä täytyisi ensin opiskella sarjakuvan kieli ja historia. Niiden kuvataiteiden ja kirjallisuuden ohella.
Koska harvemmin kuuro lähetetään tekemään juttua keikasta tai konsertista ja sokea ei ole ensimmäinen valinta elokuvakriitikoksi.
Ongelma ei ole yksin suomalaisen median ja ilahduttavia poikkeuksia on. Mutta useimmille kyseessä ei ole kuin pakollinen, annettu, tehtävä, pahimmillaan sellainen johon on valmiiksi ennakkoluulojen mukaan otettu "Loppukevennys"-asenne.
varsinkin lehdissä, radion kanssa on ymmärrettävää että kuvan välitys tökkii ja tekijän supliikilla on enemmän merkitystä mutta valokuvia tai ihan sarjakuvia ei mikään painotekninen asia estä.
Siinä on kyse asennoitumisesta ja arvotuksista.
Petterin kommentin Juice-sitaatti on osuva. Jos voidaan keskittyä niihin "oikeisiin" kuvataiteilijoihin tai kirjailijoihin niin sehän korostaa oman lehden kulttuuriosaston uskottavuutta, eikös?
Sarkasmi-rajoitteisille: vastaus on oikeasti EI KOROSTA.
mikään ei estä tänä internetin ihmeaikana kertomasta lehdille palaute osaostoon että anteeksi vaan, hyvät on päivittäistarjousmainokset mutta kulttuuriosaston sarjakuvatarjonta ei tyydytä. Jos ei tilanne muutu teiltä lähtee tilaaja.
Yhtä sellaista ilmoitusta ei kukaan silti kuuntele.
Jos luku on jo sadoissa asia on eri.
