Suomalainen media ei osaa kirjoittaa sarjakuvista?

[Curtvile]

Tai sitten se ei mene ihan noin.

ei ihan noin se ei tosiaan mene, jyrkemminkin asian voisi esittää, mutta se että joku ajattelumalli on etabloitunut ei tee siitä silti faktaa.

Kirjallisuus ja kuvataiteet  ovat vakiinnuttaneet asemansa, mutta kuten hyvin tiedät niilläkin on yhä tilanne "eli et tee oikeita töitä?"
Normaali vastaus tähän liian monella akateemisesti ja taiteellisesti suuntautuneella henkilöllä on etsiä vertailukohta johon, ansioista tai ei, verrata itselle positiivisesti korkeammasta asemasta.

Kirjallisuudella ja kuvataiteella olevat itsetunto-ongelmat kun eivät saisi siinä määrin vaikuttaa sarjakuvaan.
Minusta ongelma on ettei OLE juurikaan sarjakuvista mitään keskustelua, edes sarjakuvafoorumilla, jossa ei tarvitsisi aloittaa perusteista tyyliin "sarjakuvaa muuten on muukin kuin akua ankka ja huumoristripit".

Tiedän oikein hyvin että suomalaiseen kulttuuriin kuuluu tasan tarkkaan häpeän käsite, oli syynä sitten luterilaisesta etiikasta kumpuava alisteisuus tai historiallisista alusmaana olemisen stigma(joiden äärimmäiset vastareaktiot ne ne vasta ovatkin myötähäpeää aiheuttavia) tai mikä ikinä, mutta lopputulos on aina sama perusinhimillinen lähtökohta:
vastakkainasettelu ja arvotus.

Toimittajat tekevät parhaansa annetussa tilassa ja ajassa, mielestään. Mutta esitetään kysymys näin : jos olen lukenut sarjakuvia ja vain sarjakuvia, olen opiskellut yliopistossa journalistiikan lisäksi sarjakuvaoppia, mutten kirjallisuutta, kuvataiteita tai elokuvaa olenko pätevä kirjoittamaan näistä aiheista ammattitaitoisesti?
minun nähdäkseni vastaus hypoteesiin vastaus on ei.
Ammattitaito on kuitenkin hankittavissa oleva oli kyseessä aivokirurgia, tähtitiede tai LVIasennus.
Se onko kyseessä miten arvostettu ammattitaito on eri asia.


sarjakuva on marginaalitaide ja monessa alan ammattilehdessäkin vahvistetaan entistään, minun nähdäkseni, paitsi omaa marginaalisuutta myös sisäistä arvotusta.
haetaan julkista hyväksyntää vertaamalla kirjallisuuden, kuvataiteen, elokuvan jne saatuvutuksiin ja mikäli mahdollista muitten oman taiteen genrejen ja tyylisuuntien kustannuksella.
Tämäkin on kuitenkin ymmärrettävää: kaikesta ei tarvitsekaan pitää, mutta se on subjektiivinen näkemys.
On paljon sarjakuvaa, kirjallisuutta, musiikkia, elokuvaa ja ylipäätään taidetta joka on juuri sitä: taidetta. Mutta se ei herätä minussa mitään tuntemusta, ei suuntaan tai toiseen.
Se on minulle epäonnistunutta taidetta.
Minulle.
Joku muu löytää siitä sisältöä elämäänsä, toinen vihaa sitä tunteen palolla.
kumpikaan ei vähennä sen merkitystä taiteena.

Se mistä ketju on mielestäni keskustellut on se että sarjakuva on syrjäytetty/sivuutettu lähes kokonaan mediakartalla ja se miten sarjakuva esitetään mediassa vain halpana ja helppona, vähäarvoisempana.

Omien havaintojeni mukaan näin on yhä, siitä huolimatta että sarjakuva(niin koti-kuin ulkomainen) on paitsi kaupallisessa  myös kriittisessä nosteessa.
Minusta tilanne pitäsi korjata ja sille pitäisi tehdä jotain.
Ihan kuten mille tahansa epäkohdalle

Ja muiden puolesta en voi puhua, mutta minulla ainakin on vielä ihan hitosti opittavaa sarjakuvan tekemisestä.

[haplo]

Kirjallisuudella ja kuvataiteella olevat itsetunto-ongelmat kun eivät saisi siinä määrin vaikuttaa sarjakuvaan.

Minun tähän ketjuun laittamani pointti oli se, ettei sarjakuvan omat itsetunto-ongelmat saa vaikuttaa sarjakuvaan ja sen arvostukseen. Ei toki näidenkään alojen.

sarjakuva on marginaalitaide ja monessa alan ammattilehdessäkin vahvistetaan entistään, minun nähdäkseni, paitsi omaa marginaalisuutta myös sisäistä arvotusta.
haetaan julkista hyväksyntää vertaamalla kirjallisuuden, kuvataiteen, elokuvan jne saatuvutuksiin ja mikäli mahdollista muitten oman taiteen genrejen ja tyylisuuntien kustannuksella.

Mutuni mukaan osa siitä itsetunto-ongelmasta on peräisin juuri täältä. Omaehtoisella marginalisoinnilla vain marginalisoidaan myös muiden silmissä. Varsinkin jos ne muut alat ovat vertailukohtana. Tavoite voi olla toki eri.

[Jarkko Sikiö]

Mutuni mukaan osa siitä itsetunto-ongelmasta on peräisin juuri täältä. Omaehtoisella marginalisoinnilla vain marginalisoidaan myös muiden silmissä.

Hyvin lausuttu, itseään voimistava kehä omaehtoisesta rypemisestä vain seuraa. Kun itse en saa leipääni kulttuurista, tuo rypeminen on aina kummeksuttanut.

Tietysti osa ihmisistä saa oman tyydytyksensä siitä, että näkee kaiken olevan aina huonosti, mutta täällä tuo ajattelu on jotenkin päässyt vallalle.

[hdc]

Siinä mielessä on minusta turha puhua esim. niistä hieroglyfeistä ja Lascaux'n luolista että nykyisen sarjakuvan muoto tuli sieltä reilun sadan vuoden takaa eikä joku Bayreux'n seinävaate ole sen kummemmin vaikuttanut sarjakuvahistoriaan kuin että jotkut teoreetikot jälkijättöisesti hakevat sellaisten avulla hyväksyntää kun tää on tosi vanha taidemuoto. Jos historiaa on, se on matkan varrella hukattu, ja mahdollisesti hukataan suurelta osalta nykyäänkin; luulenma että tarvitaan kriittinen massa teoriaa, kritiikkiä ja suhtautumista muotoon muunakin kuin käsityöläisyytenä, muuten sitä pyörää keksitään uudestaan ja uudestaan.
On todettava että yksi ominaisuus joka minua kiinnostaa keskiaikaisessa (ja myös renessanssi- ja barokki-) kuvataiteessa on se narratiivisuus, kuvassa on tarinaa ja usein se mitä kuva esittää ja miten se aihe on käsitelty on tärkeämpää kuin aistimaailman toistaminen yksyhteen.

Joskus olen vertaillut joitain sarjakuvan osa-alueita oopperaan, mutta ehkä vertailu pätee sarjakuvaan yleensäkin: kumpikin on jossain määrin marginaalisia hybriditaiteita. Ooppera on etabloitunut eri tavalla, ehkä johtuen siitä että se sai kehittyä muotona sellaiseen historialliseen aikaan jolloin yksityiset taidemesenaatit olivat muodissa; taiteilijan piti tehdä uniikkikappale ja palkittiin sen yhden kappaleen mukaan, ja jos se levisi laajemmin niin kiva. Vastaavasti sarjakuva on kehittynyt massatuotannon kaudella ja palkkio riippuu siitä kuinka monta kappaletta sitä tuotetta leviää (toisaalta jostain syystä sarjakuva ei tunnu saavuttavan aivan samaa kaupallista potentiaalia kuin elokuva).
Ja kun muoto onnistui etabloimaan itsensä niin ne konservatiivisemmat persoonattomat mesenaatit, valtio ja säätiöt, jatkavat tukemista. Tosin on muistettava että ooppera on nyky-yhteiskunnassa marginalisoitunut ja mahdollisuudet innovatiivisuuteen ja merkittävään kehitykseen ovat rajalliset; sarjakuvalla taas arvelen noita mahdollisuuksia olevan vielä reilusti.

Mitä pitäisi tehdä? Ei mulla ole sen parempaa ehdotusta kuin että luetaan (ja tehdään) niitä hyviä sarjakuvia ja vähän niitä huonojakin, ja puhuttaisiin niistä. Onneksi mä tiedän olevani niin saatanan fiksu ettei mun tarvitse tuntea alemmuuskompleksia vaikka joku moista toimintaa halveksuisikin.

[K.Huitula]

Juurikin niin. Välillä kyllä riepoo se jatkuva "mä vaan näitä sarjiksia piirustelen" -asenne. Ja että "tehdään me täällä Pohjoisen susirajoilla näitä marginaalisarjakuvia kun me ollaan siinä niin hyviä. Ei meidän edes kannata yrittää tehdä mitään kaupallisempaa vahingossakaan, kun tuolla suuressa maailmassahan ne tekee kuiteskin kaiken paljon paremmin..." . Enkä nyt tässä tarkoita että pitäisi jotain mitäänsanomatonta mainstream-bulkkia ruveta tekemään, taide ja viihde on aivan mahdollista yhdistää sarjakuvassa. Ja omaperäisyys/ymmärrettävyys. Tai siihen ainakin itse olen pyrkinyt. Ainakin välillä.

Tässäkin topicissa tuli eräältä taholta esiin taas se sama vanha ruikutus "kissan hännän nostamisesta". Kyllä nämä piirit täällä on niin pienet että jos sarjakuvaihmiset ei itse niitä häntiä yhtään nostele niin ei sitä kukaan muukaan tule puolesta tekemään. Että kaikille aloittelevillekin tuleville sarjakuva-artisteille oma neuvoni on, että jos olette saaneet (edes omasta mielestänne) aikaiseksi jotain hienoa niin uskaltakaa myös sanoa se, ja unohtakaa ne mummonaikaiset "vaatimattomuus kaunistaa" -mantrat. Oli se tyylilaji sitten mikä tahansa.
Ihan turha tehdä sitä maailman upeinta sarjakuvaa, jos siitä ei kukaan edes kuule missään puolta sanaa. Jos arvostus ei tule jo sisältäpäin niin ei sitä voi odottaa kovin helposti tulevan ulkopuoleltakaan. Varsinkaan jos ilmaisumuotona ollaan jo peruslähtökohdilta aina altavastaajan asemassa.

[Aura]

Eräs edesmennyt tuttu antoi neuvon että omia töitään pitäisi kehua, ei liikaa mutta sopivasti. Liika itsevarmuus on yhtä huono asia kuin liika nöyryys. Suomalaisten yleinen ongelma on kyllä huono itsetunto ja vähättely, toisaalta omistakin jutuista ollaan ylpeitä mutta sitten taas toisaalta koetaan että kaikki mitä täällä tehdään on aina huonompaa kuin suuressa maailmassa.

Ei meidän edes kannata yrittää tehdä mitään kaupallisempaa vahingossakaan, kun tuolla suuressa maailmassahan ne tekee kuiteskin kaiken paljon paremmin..." .

Voi olla että olen jälleen kerran väärässä, mutta veikkaan että suomalaisilla ei ole mitenkään mahtavia mahdollisuuksia tehdä kovin kunnianhimoisia projekteja kaupallisesti. Albumit valmistuvat hitaasti apurahojen turvin tai vapaa-ajalla ja markkinat ovat pienet.

[Curtvile]

Siinä mielessä on minusta turha puhua esim. niistä hieroglyfeistä ja Lascaux'n luolista että nykyisen sarjakuvan muoto tuli sieltä reilun sadan vuoden takaa eikä joku Bayreux'n seinävaate ole sen kummemmin vaikuttanut sarjakuvahistoriaan kuin että jotkut teoreetikot jälkijättöisesti hakevat sellaisten avulla hyväksyntää kun tää on tosi vanha taidemuoto. Jos historiaa on, se on matkan varrella hukattu, ja mahdollisesti hukataan suurelta osalta nykyäänkin; luulenma että tarvitaan kriittinen massa teoriaa, kritiikkiä ja suhtautumista muotoon muunakin kuin käsityöläisyytenä, muuten sitä pyörää keksitään uudestaan ja uudestaan.

Kyllä ja ei. Sama kun pätee kuvataiteeseen ja varsinkin kirjallisuuteen. Suurempi vaikuttava tekijä on aina se lähin ympäristö, ei vain maantieteellisesti vaan myös ajallisessa skaalassa.
Ei nykykirjallisuus tai kuvataide oikeasti pohjaa kreikan tai rooman klassiseen kulttuuriin paitsi niiltä osin kuin muukin alansa max 70vuotta vanha kerrontataide.
Pyörää keksitään kaikkilla elämän alueilla uudestaan joka tapauksessa, koska se toimii.
Käsityöläisyyttä taas puolustan koska koen sen tärkeämmäksi kriteeriksi henkilökohtaisesti.
Etabiloitumisen kannalta se on kohtalokkaan haitallista, mutta siinä kohtaa olen muutoin samaa mieltä loppuosuutesi kanssa:

....kuin että luetaan (ja tehdään) niitä hyviä sarjakuvia ja vähän niitä huonojakin, ja puhuttaisiin niistä. Onneksi mä tiedän olevani niin saatanan fiksu ettei mun tarvitse tuntea alemmuuskompleksia vaikka joku moista toimintaa halveksuisikin.

mutta minulla on Merkiuksen ja Jupiterin yhteenlaskettua kokoa vastaava ego joka jeesaa aina silloin harvoin kun tajuan etten nyt ollutkaan niin saatanan fiksu.

se mistä nyt keskustelun aikana puhutaan ei olekaan minusta pelkkää "kukas muu kuin kissa" vaan tämän foorumin erityisala.

Minusta ollakseen kyyninen täytyy nakata jostain alun alkaenkin, mitä idealistisempi sitä kovemmin kyynisyys tarttuu jos aivoja on. Ja se on juuri se sama idealismi joka nostaa ne niskakarvat pystyyn, rullaa hihat ylös ja poistaa varmistimen  jos mistä tahansa muusta asiasta, tärkeämmistä tai turhemmista, käsitellään mediassa samalla asiantuntemattomuudella kuin nyt keskustellusta sarjakuvasta.

 Itsetuntoa ja älykkyyttä  on oltava ensiksi, totta kai, mutta minusta siitä ei ole missään välissä ollut kyse.
Minusta kyse on siitä jos mediassa esitettäisiin kaikki minkään uskonnon (siis ylipäätään) harrastajat henkisesti jälkeenjääneinä tai täysin yksinkertaisina varmasti reagoitaisiin voimalla.
Seksuaalivähemmistöjä tai sukupuolen "aiheuttamia" ominaisuuksia käsiteltäessä vastaaviin ylilyönteihin reagoidaan myös.

eri uskontoja, poliittisia kantoja ja lajityyppejä niin kerronta- kuin muissakin taiteissa toki käsitellään yhtä vähätellen riippuen mediatahon omista motiiveista ja kannoista.
Mikä se linjaus sitten onkaan ja tuli se sitten sisältä tai ulkoa.
Tämän katsoo lukeutuvan ns. medialukutaitoon, kykyyn ottaa asioista selvää itse, käyttää lähdekritiikkiä ja omaa päätään.

Minusta se ratkaisu on oikaista kuten missä tahansa muussa asiavirheessä tai tehdä itse. Sitähän sinäkin ehdotit: Keskustella mikä on hyvää sarjakuvaa, mikä huonoa ja ennen muuta miksi.
Toinen olisi pistää pystyyn kulttuurialan lehtiä/podcasteja/blogeja/radio-ohjelmia jotka aihetta käsitellään ihan itse ja jos se on liian suuritöisen oloista laittaa siihen  valittuun mediaan viestiä että sarjakuvat kiinnostavat.
Ainahan se itsestä aloitetaan ja omatoimisuudesta.
Minusta täällä olisi monia joiden tulisi laittaa omat tietonsa ja taitonsa muuannekin näkyviin selvemmin, kasvattaen omaa ja muiden tietämystä samalla.

Aura onedellisessä viestissään pelottavan oikeassa ja niin tuo edesmennyt tuttukin.
Sen verran on sanottava kotimaisen sarjakuvan mahdollisuuksista ja kaupallisuudesta että totta, meillä on rajattu kielialue ja rajatut markkinat.
Mutta tilanne on sama kuin vaikkapa musiikin puolella.
Eihän suomalainen musiikkikaan voi lyödä ikinä läpi maailmalla, eihän? On tehnyt jo.
vallataanko sillä juuri omalla suomalaisuudella ja etnisyydellä kaikki estraadit yli yön? ei tietenkään.
Onko se mikä on suomessa suosittua sama kuin mikä maailmalla? Voi olla muttei ole pakko.

minusta tärkeämpää on tehdä mikä tuntuu oikealta ja sellaista mitä itse lukisi, pitivät muut siitä tai ei.
se pidetäänkö vai vihataanko on se ja sama . Myös median kohdalla ,kunhan kyseessä on tasapuolinen kohtelu reiluista lähtökohdista, ei päähän taputtelu säälistä tai ontto puffihype kotimaisuuden johdosta.

[kaltsu]

Onhan meillä esimerkiksi musiikki- ja osin elokuvapuolellakin osaavia henkilöitä ihan siellä erikoisalalehtien ulkopuolella.

Vaikka tuossa aiemmin itsekin aika kriittisesti suhtauduin toimittajien tasoon maassamme niin tarkemmin ajatellen kyllä mun mielestä Hesarissa ja iltapäivälehdistämme siinä vähemmän kamalassa ihan pätevät sarjakuvatoimittajat on, vissiin jossain Suomen Kuvalehdessäkin. Muitakin saattaa löytyä.

Palstamillimetrit on toki edelleen vähäiset mutta parempaan päin mennään jatkuvasti, nykyäänhän sarjisjuttuja löytyy lehdistä jopa kuukausittain kun vielä joskus 80-luvulla sai olla onnellinen jos rakas taidelajimme noteerattiin arvovaltaisessa sanomalehdistössä kerran vuodessa.

Omaehtoisella marginalisoinnilla vain marginalisoidaan myös muiden silmissä.

Marginaali tuntuu olevan aika monelle Kvaakkilaiselle kirosana...

Mun mielestä suuren yleisön makua ei koskaan voi tarpeeksi aliarvioida ja uskaltaisin väittää että aika harva tieten tahtoen nyhrää marginaalissa. Uskoisin että suurin osa näistä piirustelijoista olisi oikein iloisia suuremmasta yleisöstä vaikkeivät sitä ykkösprioriteettinaan pitäisikään.

Itse kuvittelin varmaan jonnekin 25-vuotiaaksi asti että elättäisin jonain päivänä itseni sarjakuvia piirtämällä mutta karu todellisuus löi jatkuvasti poskille. En osannut piirtää muiden käsikirjoituksia ja kaikki omatkin jutut joita yritin tehdä mahdollisimman kaupallisiksi tuntuivat todella huonoilta. Sainha mä niitä erinäisiin lehtiin myytyä mutta suussa maistui palkkioista huolimatta paska. Rennommalla kädellä omakustanteisiin suherretut tuotokset puolestaan tuntuivat (lähes) aina hyviltä. Piti oikeastaan päättää jatkanko itselle rakkaan asian pilaamista vai pysyisinkö suosiolla marginaalissa ja hakisin elantoni muuta kautta.

Haaveilen edelleen isommasta, kansainvälisestä yleisöstä ja ehkä hitusen siitäkin että saisin sarjakuvia tekemällä myös rahaa, mutta enää en aio ahtautua mihinkään muottiin näitä asioita tavoitellessani. Piirrän sellaisia juttuja kun hyvältä tuntuu ja menestyn niillä tai olen menestymättä. Pääasia että pystyn katsomaan tulevaisuudessakin peiliin.

Nyt takaisin piirustuspöydän ääreen.

[Curtvile]

Kyllä asiat ovat parempaan päin, mutta palstamillejä kaipaa lisää tai ainakin sitä että niiden määrässä ei ole asiavirheitä.

Marginaali tuntuu olevan aika monelle Kvaakkilaiselle kirosana...

siellä ollaan kuitenkin.
Oma ongelma on siinä miten marginaalille normaalistikäy oli kyse taittamisesta tai mediasta..

Tietenkin myös siinä miten monelle marginaaliin kuuluminen on liian helppo tekosyy mennä mistä aita on katalin "kun kuitenkin väärinymmärretään, kun ei kukaan kuitenkaan.."jne ja sitten annetaan vähemmän kuin kaikkensa.
mutta se on vaan minun kantani, minulle se minkä näen väliinpitämättömyytenä sitä kohtaan joka on minulle tärkeää vaan sieppaa.

[Emppu]

Musiikista kuulee rytmin, mutta entäpä sarjakuvasta? Onko täällä kukaan ostanut koskaan sarjakuvaa kielellä, jota ei ymmärrä, jossa on 50% sivun pinta-alasta tekstiä? Veikkaan, ettei kovinkaan moni, ihan siitä syystä, että pelkää menettävän jotain tarinasta.
Tämä on suomalaisen sarjakuvan ongelma, ennen kaikkea, kun suomalaisilla on hirveät juuret siellä "älä kerro, vaan selitä perkeleesti"-tyyppisiin sarjakuviin ja niillä, joilla ei ole ollut, tuottavat lähinnä taidesarjakuvaa, jonka huomioarvoa voidaan ilakoida vanhempien sukupolvien medioissa.
Onkin söpöä nähdä, miten suomalainen sarjakuva pelottaa ulkomaalaisia, etenkin kun niitä itse esittelee muille.

[hdc]

Kyllä ja ei. Sama kun pätee kuvataiteeseen ja varsinkin kirjallisuuteen. Suurempi vaikuttava tekijä on aina se lähin ympäristö, ei vain maantieteellisesti vaan myös ajallisessa skaalassa.
Ei nykykirjallisuus tai kuvataide oikeasti pohjaa kreikan tai rooman klassiseen kulttuuriin paitsi niiltä osin kuin muukin alansa max 70vuotta vanha kerrontataide.

Totta, mutta antiikin ja nykyajan välillä voidaan kuitenkin nähdä jatkumo, nykykirjallisuus pohjaa edelliseen sukupolveen joka pohjaa edelliseen...joissain tapauksissa se yhteys on äänekäs irtisanoutuminen edellisestä mutta vaikutus se on sekin, ja aaltoliike on ymmärrettävää.
Jonkinlaista vaikutusta esim. pilakuvaperinne epäilemättä antoi Yellow Kidille ja Kissalan pojille mutta silti minusta erityisesti jälkimmäistä voidaan silti pitää jonkinlaisena nollapisteenä, ja mahdolliset samanlaisuudet historiallisiin edeltäjiin ovat jälkeenpäin tehtyjä havaintoja ennemmin kuin varsinaista jatkumoa.
Joku muu on varmaan eri mieltä.

Muuten on toki kiinnostavaa tarkastella erityisesti sitä vanhempaa kuvataidetta sarjakuvan näkökulmasta...uskonnolliset aiheet ovat toki yleisiä, ja omalla tavallaan vaikka ovatkin yksittäisiä kuvia niin oletetaan "lukijan" tuntevan tarinan sen yhden kuvan ympärillä ja pystyvän täydentämään mielessään ne loput ruudut siihen ympärille, sarjakuvaa in potentia. Ja toki kokonaiset kuvasarjat olivat hyvin yleisiä, esimes tämä 14-ruutuinen sarja löytyy eri muodoissa monista kirkoista...

Egosta, joo, ei välttämättä kannata uskoa että itse on aina oikeassa, tai että jos joku muu on eir mieltä niin on väistämättä väärässä, lähinnä pitäisi pyrikiä siihen terveeseen itsevarmuuteen. Musiikin puolella puhutaan usein "guilty pleasures"eista, niistä noloista suosikeista joiden fanittaminen ei mitenkään sovi omaan imagoon, itse olen kieltänyt minulla moisia olevan, minä pidän siitä mistä minä pidän. Toki sitten voi analysoida tarkemmin mistä minä noin tarkemmin pidän (ja kyllä minä sitä myös teen) mutta esteettisen tyydytyksen kokemus on itsessään arvokas.

Käsityöläisyys on arvokasta, toki. Kun puhutaan taidemuodosta kokonaisuutena, tai yksittäisistä genreistä tai ajallisista tai maantieteellisistä joukoista niin se yksinään tapaa johtaa staattisuuteen, mutta ilman sitä, no joo, aika kauheaa se olisi (ja minua saa tulla vetämään turpaan jos joskus käytän sanoja "sujuva" tai "viihdyttävä" negatiivisina kuvauksina).
Toisaalta jossain vaiheessa oli pakko hyväksyä se, että "nerokas" ei automaattisesti tarkoita "hyvää". On kulttuuriteoksia joita arvostan suuresti niissä tehtyjen idealoikkausten vuoksi, ja joiden olemassaolo on kaikin puolin hieno asia, mutta että voisin ihan mielelläni olla altistumatta niille enää uudelleen.
Ja vastaavasti teoksia joissa se tekninen horjuvuus jotenkin parantaa sitä kokonaisuutta, sellaisia "onnellinen sattuma"- tai "hauras kukkanen"-teoksia.

Niin, pitikös mun sanoa mediasta jotain. Eipä kai paljoa sellaista mitä ei ole jo sanottu. Kirjastosta nappasin poistossa nipun Suomen Kuvalehtiä ja niissä näkyi olevan ihan tasokkaasti juttua, Hesarin tämänpäiväisessä Marc-Antoine Mathieu -jutussa hämäsi se että niissä käsiteltiin niitä edellisten albumien metasarjakuvakikkoja kovin perinpohjaisesti (kun tässä uusimmassa niitä ei ilmeisesti ollut) mutta ehkä se avaa Mathieun tekijäkuvaa sellaiselle joka ei ole aiemmin herran albumeja lukenut. Hyvä kuitenkin muistaa että mä en välttämättä ole Hesarin sarjakuva-artikkelien ykköskohderyhmä...mutupohjalta tuntuu että mediakäsittelyssä sekä määrässä että laadussa eteenpäin on menty, vaikka matkaa onkin jäljellä.

[Holle]

Mielestäni täälläpäin kirjoitetaan kohtuupaljon ja laadukkaasti. Nuorena luin Liitto-lehdestä (keskustan pohjoinen äänenkannattaja) koko aukeaman mielenkiintoisia artikkeleita sarjakuvista.  Kirjoittajana taiteilija, kuvanveistäjä , taideprofessori ja pro finlandia -mitalisti sekä sarjakuvaharrastaja Raimo Metsänheimo. Tämä siis konservatiivisessa maakuntalehdessä lestadiolaisen professorin toimesta! Kalevassa taas mielestäni hyvätasoisia kirjoituksia mm. Sauli Pesosella kuten Jena Baran jo mainitsikin.

[matkamies]

Täällä meilläpäin (siis pohjois-pohjanmaalla lukuunottamatta Oulua) ei hirveän paljon ole käsittääkseni sarjakuva-alan tekijöitä. Kun itse viime vuoden keväällä pistin merijärvellä pystyyn sarjakuvanäyttelyn niin se sai yllättävästikin huomiota. Pari paikallislehteä haastatteli meikäläistä mutta yllätyksekseni myös Kalevasta ja Keskipohjanmaasta kävi toimittaja ihan kunnolla haastattelemassa ja molempiin lehtiin tuli puolen sivun juttu aiheesta.

Eli väittäisin että kun nyt yleensä saa aikaiseksi mitä tahansa sarjakuvan saralla niin laittakaa lehdistötiedotetta paikallismedioihin ainakin ja ehdottomasti kannattaa kokeilla isompiakin. Yleensä tällaisissa pienemmissä yhteisöissä huomioidaan aika äkkiä taiteilijat kunhan vain ilmoittavat ensin itsestään.

Eri asia on sitten tietenkin että minkälaisia juttuja sitten tulee. Pyhäjokiseutu (naapurikunnan paikallislehti) ei mielestäni käsitellyt kovin hyvin näyttelyäni ja muutenkin haastattelu oli aika pintapuolinen. Soitettiin puhelimella ja esitettiin muutama epämääräinen kysymys epäystävällisellä äänellä. Lähinnä jäi sellainen olo ettei kyseinen toimittaja liiemmin arvostanut sarjakuvien tekemistä. Lehdessäkin oli sitten otsikkona: "Sarjakuvaa inhorealistisesti". Tuollainen otsikko jotenkin antoi hieman epäilyttävän kuvan töistäni, tai siltä ainakin tuntui. Mutta muut lehdet, etenkin nuo isommat maakuntalehdet käsittelivät juttua miellyttävän positiivisesti.

Eli uskon että kiinnostusta kyllä mediankin puolelta löytyy, mutta sen kiinnostuksen herättäminen vaatii hieman oma-aloitteellisuutta.

[haplo]

minulle se minkä näen väliinpitämättömyytenä sitä kohtaan joka on minulle tärkeää vaan sieppaa.

Aloin pohtia, miksi ylipäänsä mielikuvani sarjakuva-alan omasta suhteesta itseensä on niin negatiivinen, että minuakin sieppaa. Selitykseksi löytyi, ainakin, se että toinen harrastukseni tuntuu saavan mukavasti positiivista huomiota oman yhteisönsäkin sisällä. Lintuharrastus ei sinänsä välttämättä ole hyvä vertailukohta muille kuin minulle, mutta kun lukee alan lehdistä siitä innostuksesta jolla omaa harrastusta tehdään tutuksi muille ja saadaan presidentti tapahtuman tukijaksi, alkaa miettiä miksi se toinen harrastus ei ole vastaavassa vedossa vaikka nousujohteessa onkin.

[hdc]

Aloin pohtia, miksi ylipäänsä mielikuvani sarjakuva-alan omasta suhteesta itseensä on niin negatiivinen, että minuakin sieppaa. Selitykseksi löytyi, ainakin, se että toinen harrastukseni tuntuu saavan mukavasti positiivista huomiota oman yhteisönsäkin sisällä. Lintuharrastus ei sinänsä välttämättä ole hyvä vertailukohta muille kuin minulle, mutta kun lukee alan lehdistä siitä innostuksesta jolla omaa harrastusta tehdään tutuksi muille ja saadaan presidentti tapahtuman tukijaksi, alkaa miettiä miksi se toinen harrastus ei ole vastaavassa vedossa vaikka nousujohteessa onkin.

Ongelmia tulee varmaan siitä että sarjakuva ei ole täysin marginaalissa, Aku Ankkaa on lukenut varmaan suurin osa suomalaisista ja muutama muukin on tuttu, niinpä suurimmalla osalla ihmisistä on käsitys mitä on sarjakuva: se on puuhastelua lapsille ja välivaihe ennen kuin luetaan niitä oikeita kirjoja. Joissain tapauksissa saattaa tietysti olla mukana myös reipas annos sitä kateutta että miksi tuollainen roska myy ja minun ah-niin-loistavat teokseni eivät.
Jos kaikki ovat reilusti marginaalissa ilman suuria stigmoja tai eroja asemassa ja suosiossa niin se yhteinen innostus näkyykin sinä hallitsevana voimana.

Oma ongelmansa on tietysti myös se, että osa ihmisistä haluaisi kääntää tämän harrastuksen ammatiksi...