Tex Willerin kovakantiset erikoisjulkaisut

[J.T.Chance]

Tarkoitukseni ei ollut leimaantua perinteisellä tavalla käsitetyn korkeakulttuurin puolustajaksi. "Siviilissä" tilanteeni lienee päinvastainen. Kun joskus kerron tuttavilleni tai työtovereilleni lännensarjakuva-harrastuksestani, seurauksena on vaivaantunut hiljaisuus. Koska sarjakuvaa ei lähipiirissäni mielletä merkitykselliseksi taide- tai narraatiomuodoksi, joudun alati puolustelemaan mainittua formaattia.

Tex Willerillä on ollut ja tulee olemaan merkittävä sija lukuharrastuksessani. Todettakoon lopuksi: Puheen alla olevan Traagisen ristin lievät juonelliset puutteet korvautuvat sillä, että Ticcin piirteikkäissä ihmisfiguureissa on nähtävissä klassisia esteettisiä ihanteita. Vanha kliseinen sanonta siitä, että sarjakuva on klassisen taiteen viimeinen pakopaikka, pitää Traagisen ristin kohdalla enemmän kuin paikkansa.

[Lurker]

Ja voiko sen taiteellisempaa nimeä olla teoksella: "Traaginen risti"!

[Asko AA]

Chandlerin romaanit sen sijaan ovat korkealuokkaista kirjallisuutta. Erityisesti "Pitkät jäähyväiset". On hyvä muistaa, että "ennen vanhaan" oli tapana, että tunnettujenkin kirjailijoiten laatuteoksia julkaistiin jatkosarjoina lehdissä.

Puuttumatta mitenkään itselleni kovin vieraaseen taide/viihde-jaotteluun tarkennan vielä, että Raymond Chandlerin romaanit eivät ole millään tavoin liukuhihnatuotantoa. Ne ovat syntyneet hitaasti, huolella ja vaivalla. Vaikka juoniaineksia tunnistaa hänen pulp-novelleistaan, ne ovat aivan eri tason teoksia.

Hammettin tuotannossa raja on liukuvampi, koska jotkin opukset ilmestyivät jatkiksina, mutta kuten hra J.T. "Wayne-Carpenter" Chance totesi, niiden perinne on ihan eri juttu kuin pulp-novelleilla. Charles Dickens, Alexandre Dumas, Victor Hugo ja Arthur Conan-Doyle ovat myös liitettävissä tähän perinteeseen.

Mitä Traagiseen ristiin tulee, voiton maksimointia on vaikea nähdä toimituksen kannalta sen päämotiivina. Se on sen verran kallis ja hankala tehdä, että liiketaloudellisesti suurin hyöty jää välilliseksi ja ns. "lippulaiva"-ajatukseen. Upeampi opus saa paremmin julkisuutta ja lisää mielenkiintoa sitä "leipäkonetta" eli perussarjaa kohtaan.

[Mosabacka]

...Kun joskus kerron tuttavilleni tai työtovereilleni lännensarjakuva-harrastuksestani, seurauksena on vaivaantunut hiljaisuus.

...Vanha kliseinen sanonta siitä, että sarjakuva on klassisen taiteen viimeinen pakopaikka, pitää Traagisen ristin kohdalla enemmän kuin paikkansa.

Täällähän on käynnissä melkoinen keskustelu. Tex taidetta vai ei ja mikä ylipäätään on taidetta? Harmi, että en tiennyt aivan kaikkia nimeltä mainittuja kirjailijoita. Nooh, täytyypä sivistää itseään näillä Chandlereilla sun muilla.

Joka tapauksessa J.T.Chancelta pari lainausta ja kommentit niihin. Se, että lukee Tex Willeriä, ei suinkaan ole kaikkialla kovin "in". Ilmeisesti tietynasteinen sivistys pitää Tex Willerin lukemista naiivina tai jopa makaaberina. Toisaalta kun tilasin yliopiston kirjastolla liuskoja vuosikerroittain varastosta ja luin niitä opiskelukirjojen ohessa, sain yllättävän paljon vanhemmilta herrasmiehiltä positiivista huomiota.

Toinen lainaamani kohta sisältää jotain olennaista, jonka pureskelemiseen pitää antaa aikaa. Oivalsin, että tuossa saattaa olla syy, miksi pidän Tex Willeristä. Olen aina pitänyt klassisesta taiteesta.

[tertsi]

"klassisen taiteen viimeinen pakopaikka"

Jepulis. Seikkailusarjakuva on viimeisiä alueita, jossa pitää vielä piirtää hyvin, niin että hevonen näyttää hevoselta.

[Teukka]

Tosi mielenkiintoista keskustelua tosiaan.
Ainakin itselläni Traaginen risti muistuu aina mieleen lapsuudesta/nuoruudesta sellaisena tarinana, jossa kuvitus oli ihan hulppean ylivoimaista!
Tässä vaiheessa tuo kovakantinen on vielä lukematta (tilauksessa tosin), mutta tämän tarinan julkaisu kokonaisena ja kovissa kansissa on eittämättä kulttuuriteko.

Kvaak:in arvostelussa moitittiin intiaanien poppamiehen hahmon käyttöä. Että kaveri oli vain kiero, ei ollenkaan pelottava. Sehän tässä korppi olkapäällä heiluneessa hepussa aikoinaan viehättikin - nimenomaan se, että kaveri oli kieron oloinen kuin A-luokan markkinakoijari ja jos joku niin juuri tämä venkula olisi valmis vaikka "myymään äitinsä".
En ymmärrä ollenkaan, miksi poppamiehen olisi pitänyt ollakaan pelottava ?

Ihmettelen myös tätä kritiikkiä siitä, että Tex tovereineen ampuu vastustajiaan aika kovalla prosentilla - samalla kun heihin itseensä ei osumia saada tehtailtua.
Jos intiaaneille joku konnaporukka vasta äskettäin myynyt tulivettä ja laatikkokaupalla kiväärejä, niin miten kummassa ne intiaanit voisivatkaan osoittaa puun oksalla keikkuessaan mitään huikeaa viruositeettiä winchesterin käyttäjinä ? Todennäköisempää onkin, että hyvinkin nuoresta asti revolverinkäyttöä harjoitelleet Tex ja kumppanit osuvat joka laukauksella varmemmin kuin vasta jonkin aikaa tuliaseisiin totutelleet irokeesitukkaiset vastustajansa.

Jepulis. Seikkailusarjakuva on viimeisiä alueita, jossa pitää vielä piirtää hyvin, niin että hevonen näyttää hevoselta.

Tämä taiteen ja viihteen erottelu toisaalta rassaa, toisaalta se on ihan hyväksikin.
Jos oikein kärjistää, niin:
Viihdettä tehdessään (myydessään) pitää tekijän aika varmasti osata jotain, esim. piirtää se hevonen ihan oikeasti, muuten kukaan ei osta.
Taidetta tehdessä voi taas nostaa apurahaa ja tehdä jotain käsittämätöntä sontaa, josta kenenkään ei tarvitse pitää tai ymmärtää siitä mitään.

Ainakin jaottelu viihteeseen ja taiteeseen auttaa hahmottamaan, mitä on ostamassa. Itse en todennäköisesti kokisi vaikkapa Edvard Munchin tai Reidar Särestöniemen piirtämää Tex Willer-seikkailua kovinkaan viehättävänä, enkä varmaankaan lähtisi lumituiskussa moisen takia R-kioskille hankintoja tekemään.

[The Spirit]

Jos intiaaneille joku konnaporukka vasta äskettäin myynyt tulivettä ja laatikkokaupalla kiväärejä, niin miten kummassa ne intiaanit voisivatkaan osoittaa puun oksalla keikkuessaan mitään huikeaa viruositeettiä winchesterin käyttäjinä ?

Ja voihan olla myös niin, että konnat ovat myyneet intiaaniparoille kieroja ja sekundaa olevia kiväärejä.

[Lurker]

...Tex Willerin lukemista naiivina tai jopa makaaberina.

No, ei kai nyt sentään makaaberina?! No, kyllähän niissä miestä kaatuu saappaat jalassa vaikka kuinka...

Italialainen sarjakuva on ammentanut, ja ammentaa, amerikkalaisesta seikkailukirjallisuudesta. Eikös siellä ollut joku sarjakuvantekijöiden porukkakin, joka päätti jatkaa Jack Londonin ja Zane Greyn sekä muiden suurien seikkailuromaanien kirjoittajien jalanjäljillä? Tex-seikkailuista vaikkapa  Läpi lyijytuulen ja luotituiskun on tästä mitä parhain esimerkki! Se on kuin suoraa jatkumoa vanhan ajan kunnon seikkailuromaaniklassikoille, ollen klassikko jo kohta itsekin.

Hugo Prattilla taasen näkyy suuri kiintymys J. Fenimore Cooperiin ja Joseph Conradiin. Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka.

Sarjakuva ei ole oma erillinen umpionsa vaan osa kertomakirjallisuuden ja esittävän taiteen kenttää. Älkää lukeko sarjakuvia! Siis vain sarjakuvia.

[Maryanne]

Jaaha, täytyy minunkin lopulta liittyä tänne, kun tällaisesta keskustelusta ei malta pysyä sivussa.

Tekninen näkökulma: Taide ja viihde ovat olemassa vain lukijan pään sisällä. Teknisesti ottaen niin Willerit kuin Dostojevskitkin ovat samaa tavaraa. Ihmisyksilö tuottaa sanoja tai kuvia, pyrkien johonkin päämäärään - huvittamaan, vaikuttamaan, muuttamaan. Joku toinen sitten näkee tuotoksen ja omista lähtökohdistaan tulkitsee sen omalla tavallaan - kokee mielihyvää, saa uusia ajatuksia, muuttaa mieltään tai vahvistuu aiemmissa uskomuksissaan. Tässä mielessä en näe eroa Texin ja muun taiteen/viihteen/kulttuurin välillä. Viime kädessä niitä voi arvottaa sen perusteella, miten hyvin ne onnistuvat toteuttamaan niin tekijän kuin lukijankin sille aikoman tarkoituksen.

Intuitiivinen näkökulma: Kenties viihde on jotain sellaista, jonka tasolla lukija itse kokee olevansa ("Jotain tällaista minäkin olen ajatellut, onpas hyvin tehty"), mutta taide on jotain, josta lukija ei ollut vielä osannut haaveillakaan, ja jonka kohdatessaan hän ikään kuin saa luoda silmäyksen johonkin itseään verrattomasti etevämpään ja hienompaan. Imeväisenä vesselinä saa hetken verran piipahtaa aikuisen mielessä tajuamassa kuinka rajoittunut itse vielä onkaan... 

[tertsi]

niin miten kummassa ne intiaanit voisivatkaan osoittaa puun oksalla keikkuessaan mitään huikeaa viruositeettiä winchesterin käyttäjinä ? Todennäköisempää onkin, että hyvinkin nuoresta asti revolverinkäyttöä harjoitelleet Tex ja kumppanit osuvat joka laukauksella varmemmin kuin vasta jonkin aikaa tuliaseisiin totutelleet irokeesitukkaiset vastustajansa.

Myös valkonaamat ampuvat surkeasti ja he ovat sentään ammattirikollisia.

(click to show/hide)

Saluunan ikkunan läpi ei osuta naiseen parista metristä, pöydän toiselta puolelta ei osuta, siis n. puolesta metristä. katkaistulla haulikolla osutaan ohi, vaikka hauleilla on matkaa levitä kovin laajalle. Inkkarit ei osu Tigerin lähestyvään hevoseen vaan Tiger pääsee huitomaan heitä kiväärinperällä. Täysin epäuskottavaa, vaikka seikkailusarjakuvassa ollaankin.

.

Traagisessa ristissä sankariemme vastustajat ovat ihan nobodyja. Todellista B-luokkaa. Tuollaiset vastustajat olisivat olleet helppoja hoideltavia jopa  Rin-tin-tinille ja Rustylle.

edit:
Jos inkkarit on kerran kännissä, niin käsikirjoittaja olisi voinut kirjoittaa sen selvemmin tarinaan. Tuli ihan mieleen uusin Indiana Jones -elokuva, jossa natsit ei osu häneen kontuliaseillakaan vaikka ampuvat kohti minuuttitolkulla. Kyllä käsikrjoittaja voisi nähdä jonkin verran vaivaa ja keksiä jonkin syyn/jipon miksi niihin sankareihin ei osuta. Minusta on todella köyhää tarinankerrontaa, jos kirjoitetaan että konnat ampuu pirusti ja silti aina ohi.

edit:
poppamiehen ei tarvitsisi olla välttämättä pelottava (ilmaisin itseäni huonosti tuossa arvostelussa.), MUTTA hänen (tai jonkun muun) tulisi jollain tavalla pätevoittää itsensä lukijan silmissä Texin varteenotettavana vastustajana, jotta mielenkiinto itse tarinaa kohtaan pysyisi yllä.

[Curtvile]

Minusta viihde-taide jako on puhtaan keinotekoinen jonka tarkoitus on antaa pontta omille arvoille ja ajatuksille, ei suinkaan uuden omaksumiselle.

Mutta tuosta ammuntaan liittyvästä keskustelusta, villin lännen aikaisilla mustaruutiaseilla ampuneena parin metrin päästä ei kylmiltään osu välttämättä siihen puolen metrion päässä olevaan kohteeseen.
Ja siis minä harrastan metsästystä ja tarkkuusammmuntaa niin kiväärillä kuin pistoolillakin.
Ja sitten kun joko kiväärillä tai revolverilla räimii menemään useamman laukauksen niin kohta onkin näkyvyys hakusella kun ei meinaa nähdä eteensä.
Tosin

(click to show/hide)

katkaistun haulikon haulien  välttämistä ei mikään selitä

jollei siksi lasketa elokuvien, kirjojen ja sarjakuvien kliseitä miten sankari voittaa ja pahat tyypit eivät sitten ilveelläkään.

tämän voin allekirjoittaa ja kannattaa täydestä sydämestä(oli se sitten miten täynnä sappea ajoittain tahansa):

Sarjakuva ei ole oma erillinen umpionsa vaan osa kertomakirjallisuuden ja esittävän taiteen kenttää. Älkää lukeko sarjakuvia! Siis vain sarjakuvia.

[tertsi]

Mutta tuosta ammuntaan liittyvästä keskustelusta, villin lännen aikaisilla mustaruutiaseilla ampuneena parin metrin päästä ei kylmiltään osu välttämättä siihen puolen metrion päässä olevaan kohteeseen.

Tex ja kumppanit kyllä osuvat. Ehkä he ovat saaneet jostain uudenaikaisia aseita.

[Hannu]

Ei siksi, vaan siksi että he ovat seikkailujen päähenkilöitä, ja erityisen - poikkeuksellisen - taitavia, kele! (vähän niinku Gretzky ja Kurri jääkiekossa tai Matti Nykänen mäkihypyssä  ) Oishan se nyt kummaa jos konnat osuisivat heti ja listisivät päähenkilöt jotka eivät osu edes norsuun eteisessä. Tex & co on vain nii-iin hyviä!

[Curtvile]

ehkä näin on. varsinkin modernilla rihlauksella varustettuja. Toki tiedän ihmisiä jotka samoilla sohloila ovat enemmän kuin päteviä, vuosien treenauksen ja tuhansien laukausten jälkeen, mutta eniten tuossa taitaa painaa ns. kerronnan kirjoittamattomat lait.

[tertsi]

Oishan se nyt kummaa jos konnat osuisivat heti ja listisivät päähenkilöt jotka eivät osu edes norsuun eteisessä. Tex & co on vain nii-iin hyviä!

Minulla ei ole oikeastaan mitään sitä vastaan että Tex ja kaverinsa ovat niin hyviä. Suotakoon se sankareille.

MUTTA toivoisin, että roistot olisivat ratkaisevasti parempia, jotta he panisivat sankarit oikeasti lujille. Lukijana voisin sitten ihailla että ovatpa Tex ja kumpp. tosi kovia ja/tai juonikkaita jätkiä, kun kukistivat noin pätevät konnat! Lapsikin pärjäisi traagisen ristin konnille.