Toki se, mikä on mielenkiintoista, on inhimisestä kiinni. Esmes suurin osa korkkaritarinoista on aika mitäänsanomattomia - moni varmaan keksis niistä, että sotaa ylistäviä, mutta mun mielestä ne on vaan ihan nollatavaraa. Silti niistä tykätään niin paljon, että lehti pysyy edelleen pystyssä. Mä en lähde tuomitsemaan niiden makua, jotka ostovoimallaan tämän saavat aikaan. Suurin osa ihmisistä on vähän yksinkertaisia ja niillä on halvat huvit. Väkivalta tekee tarinoista mielenkiintosia. Jos sen (väkivallaan) kehyksenä käytetään sotaa, ei se ole yhtään sen pahempi, kuin vaikka gangsteritarina. Myös siviilielämään sijoittuvat väkivaltateemaiset asiat ovat herkkää kamaa joillekin, enssijasesti tietysti väkivallan urheille ja heidän omaisilleen.
(OK, sotaan liittyy se ongelma, että kunhan pysyttelee hyvien puolella, voi se olla helposti hyväksytympää väkivaltaa. Sodasta kertomiseen liittyy se pelko, että jos ei sillä pelottele, kasvaa kansakunnassa sotaisa fiilis, joka loppujen lopuksi jotaa siihen, että kansan hyväksynnällä ruvetaan sotimaan. Rikollisista kertomisessa on aina se turva, että pystyssä oleva yhteiskuntarakanne ei koskaan tule kollektiivisesti hyväksymään rikollista toimintaa, toisin kuin sotaa. Anyways, sivuutan tämän seikan kylmästi kokonaan sillä verukkeella, että vaikka Suomessa kuinka kasvais uus fasistien sukupolvi, eivät ne tule mitään saamaan aikaan. Jossain sotaisammassa maassa, vaikkapa Venäjällä tai Yhdysvalloissa, antaisin aiheelle heti paljon enemmän painoarvoa.)
Siis suoraan sanottuna mä yritän tässä sanoa, että sodan kauhut voi ihan yhtä lailla jättää huomiotta kuin muun väkivallan aiheuttamat kauhut. Saleen pahoinpitelyn, raiskauksen tai läheisen murhan uhrilla on pahoja traumoja. Tai paljon väkivaltaa (jossain Suomea väkivaltaisemmassa yhteiskunnassa) kohtaavalla poliisilla/tms viranomaisella. Silti niistä asioista saa kertoa vapaammin, paljon vähemmän tulee syytettä henkisen tuskan vähättelystä. Vähän salaa oletan, että Claudius Gothicus ei tuomitse näitä teemoja yhtä jyrkästi. Toki voin olla pahasti väärässä!
En kato telkkaria enkä ole ikinä nähnyt sekuntiakaan Sopranos-nimisestä telkkarisarjasta, mutta eikös sen teemana nimenomaan ole pahoja tekevien ihmisten inhimillinen tarkastelu?
Tai vaikka zombitarinat! OK, tilanne niissä on absurdi, mutta jos unohdetaan absurdius, ajatelkaa, kuinka vitun kamalaa tilannetta niissä käsitellään. Parhaat zombitarinathan ovat just sellasia salaa melko vakavalla otteella vedettyjä.
Jatkan sodasta piirtämisestä:
Sota on teemana monella tapaa läheinen mulle, erityisesti sarjakuvissa, koska mun ihka ensimmäinen sarjakuvani on sotatarina, jota työstän edelleen. Ja kuten sanoin, en tekee toimintatarinaa enkä julistavaa tarinaa. Oma keskeneräinen tarinani ja suunnitellut tulevat tarinat rakentuvat kahteen asiaan: Historiallisen tilanteen kuvaamiseen ja hahmojen tarkasteluun. Mun tarkoitukseni ei ole itseasiassa kertoa tosi kovista ja viileistä jätkistä, jotka ovat ulkoa (lukijan näkökulmasta siis) ihan tyyniä vaan. Jää sitten nähtäväksi, että kuinka hyvin onnistun, ja ketä se sitten kiinnostaa. (Tai ehkä lopetan kesken ja siirryn piirtämään pornoa, mikä houkuttaa ajatuksena kauhean paljon.) Anyways, olen suunnitellut hahmoille erinäköisiä luonteenpiirteitä + kohtauksia jossa pinnan kiristyminen ja muu näkyy. Hauskaa olis myös filosofoida aiheesta sarjakuvan muodossa. Joka tapauksessa tahdon vielä sanoa suoraan, että mulla ei ole sellasta naivistista luuloa, että sota on yks haaste josta mies kyllä selviää, jos on tarpeeks kova.
Sotasarjakuvahan on tarinana siitä hauska, että aikajaksoltaan pidemmän tarinan saa hyvällä tekosyyllä kerrottua irroittautuen totutusta tarinankerronnan rytmistä. Tarina voi olla tasaista aallokkoa ilman varsinaista alku- tai päätepistettä, vähän niinkuin Huovisen Havukka-Ahon Ajattelija, joka on kirja, jonka voi avata ihan miltä sivulta vaan ja ruveta lukemaan. Tietysti jos aikoo saada semmosesta tarinasta laajemmallekin yleisölle mielenkiintoisen, täytyy olla saatanan taitava..
Jos nyt rohkeesti heittäydytään puhumaan suoraan, niin yks iso osa mun kiinnostuksesta lukijana ja tekijänä on eläytyminen - mitä itse tekisin tässä tilanteessa, kuinka kestäisin ja selviäisin. Tämän julkinen sanominen pelottaa siksi, että vitun moni muodostaa siitä tahallaan (tai no, luonnostaan jos ei muuten) väärän mielikuvan, ja päättelee, ettenkö tajuaisi sodan vakavuutta tai että vähättelisin siitä rikki menneiden ihmisten kärsimystä. Anyways. Etenkin tekijänä se ajaa eteenpäin.
Nyt taas katkee ajatus. Jään odottamaan hippien teilausta.
Tai vois vielä palata ihan otsikonmukaiseen aiheeseen ja nimenomaan itse piirrostyöhön, Curtvilen yritykseen palauttaa aihe raiteilleen:
Ei sotasarjakuva eroa tässä suhteesta mistään muusta sarjakuvasta mun nähdäkseni millään tavalla. Eri tekijöillä on eri tyyli. Jotkut osaavat käyttää tyyliään hyväkseen, toiset ovat lukkiutuneet omaan tapaan eivätkä tajua/osaa kehittyä toimivampaan suuntaan. Elukannaamojen lätkiminen sotasarjakuvaan ei ole lähtökohtaisesti väärin - kylmä fakta vaan on, että melkein kaikki antrosarjakuva ontuu pahasti, ja tyyli vaatii todella paljon taitoa onnistuakseen ylipäätään missään. Tietynlainen tarina sopii tietynlaiseen tyyliin - vaikeammaksi menee, jos tarina ja tyyli ovat lähtökohtaisesti ristiriidassa, mutta jos todellista taitoa löytyy, ei esmes pilakuvamaisesti tehty täysin huumoriton sodan pahuutta kuvaava tarina ole mikään mahdottomuus tehdä toimivaksi. Tietysti kaikki vähän vähemmän taitavat sitten pelaavat tarkemmin, että miten piirtää mitäkin tarinaa.
Kuten niin monta kertaa ennenkin on sanottu, ei vääriä tapoja sinänsä ole olemassakaan. Jos joku tulee tähän ketjuun kysymään, että apua, aion piirtää sotaa, miten, pitäs varmaan ekana saada mahdollisimman tarkasti selville, että miltä siitä itestään tuntuu, ja mihin sen omat taidot riittävät.
