Tossa vaiheessa ei nyt ainakaan kannata lähteä ihan hirveesti huolehtimaan siitä, että tulevatko uniformun osat nyt aivan täysin korrektisti. Jos haluaa piirtää sotilaita, niin ei muuta kuin piirrät niitä ihan homona. Ja ihan kaikkea muuta kanssa, että oppii.
Ens alkuun kantsii ehkä piirtää vain parin sivun mittasia kohtauksia. Ei niiden tartte edes olla järkeviä, tai liittyä tai johtaa mihinkään. Kunhan piirtää ja oppii.
Sotatarinoidenhan kanssa on sellainen mielenkiintoinen asia, että ne ovat aika usein sellasia "eräänkin miehen elämä" -tyyppisiä keissejä, tai sitten tietyn/tiettyjen tapahtumien seuraamista sillai, että tarina voi olla hyvinkin irrallaan normaalista rytmityksestä. Mua ainakin hämää suuresti, jos sotatarinan muotoon punotaan jotain perinteistä ihmissuhdekeplottelua, poliisityötä tai muuta härväämistä.
Sodan julmimpien puolten, raiskausten, puolustuskyvyttömien murhaamisen ja tämmöisen todellisen pahuuden esittäminen on vähän sellasta. Muutama ihminen on sitäkin mieltä, että jos näitä teemoja ei käsittele, on sitten fasisti tai muuten vaan Pahojen puolella ja väkivaltainen ihminen. Munmielestä nämä teemat ovat ihan samaa, kuin normaalissakin elämässä, ja niiden sisällyttäminen kanssa - jos teet sarjakuvaa perhe-elämästä, pitääkö siihen sisällyttää insestiä, jos teet sarjakuvaa poliisityöstä, pitääkö tapausten olla raiskauksia tai väkivaltaa väkivallan takia? Pahimpien asioiden käsittely tuo lukijalle harvemmin mukavia fiiliksiä. Ne on myös länsimaisessa mediassa jo hirmu käsiteltyjä juttuja, ja sellasiin tarinoihin eksyy herkästi julistamisen fiilis. Mä en ainakaan tykkää lukea sellasia juttuja. Tietysti mä en muutenkaan haluaisi sotia ollenkaan, joten mua ei enää tartte herätellä todelliseen maailmaan, ja kaikkein pahimman näkeminen vaan saa voimaan pahoin.
Mikä mua kiinnostaa sotatarinoissa on ihan tavallinen elämä ja sen kuvaaminen, kuinka ääriolosuhteissakin ollaan kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä.
