Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Muut sarjakuva-aiheet => : Timo Ronkainen 21.02.2011 klo 16:41:03
-
Laitan tämän linkin (http://www.illuusiolehti.fi/content/tommi-musturi-”suomalaisella-sarjakuvalla-menee-lujaa”) Illusio-lehdestä tähän. Silläkin uhalla, että keskustelu menee taas taide-viihde -jankkaamiseksi tai kommentit ovat luokkaa "mitäs teet semmoista mikä ei mene kaupaksi". Tämä artikkeli ansaitsisi tulla julkaistuksi Sarjainfossa tai miksipä ei Kvaakin etusivulla. Illuusio-lehdessä se jäänee valtaosin sarjakuvayleisön saavuttamattomiin, mutta tavoittanee muuta kulttuuriväkeä. juttu kannattaa lukea tarkemmin ja ajatuksella. Noh, tästä samasta asiasta on ollut useammassakin kvaak-ketjussa ripotellen ja rönsyten.
Sarjakuvan omat rakenteet ovat alakulttuurisia ja yhteydet ylempiin rakenteisiin puuttuvat. Ehkä ainoana maana Euroopassa Suomessa sarjakuva on sijoitettu valtionhallinnossa muotoilun alaisuuteen eikä osaksi kirjallisuutta.
Sarjakuvaahan tietoisesti vedettiin pois kirjallisuuden alaisuudesta, mutta missään vaiheeessa se ei saanut omaa itsenäistä asemaansa. Muotoilu on yhtä huono paikka kuin kirjallisuuskin.
Timo
-
"mitäs teet semmoista mikä ei mene kaupaksi" -Otetaan huomioon että 'harva'? tekee sarjakuvia päivätyökseen rahan takia.Koska,olen ymmärtänyt että varsinkin meidän maassamme ei mistään miljoona-bisneksestä ole kyse vaikkapa Fingeriporin viimeisin myisi hyvin. Eli olisiko 'isot potit' nettoovien tekijät taitavempia kuin muut nettiblogia pitävät? Blogeja on mielestäni niin paljon ettei kaikille voi riitää ostivia asiakkaita. Ostat toisen albumin,se on kait aina toiselta tekijältä pois kun et ostanut Mr.Z esikoisteosta.
-
Muotoilu on yhtä huono paikka kuin kirjallisuuskin.
Paitsi että muotoilu on syvällä taideteollisuudessa ja monissa haaroissaan taloudellisesti riippumaton kulttuurin tukirakenteista. Kirjallisuudella nuo rakenteet taas ovat varsin mittavat eikä niitä rahoja jakamaan haluta vaikkapa sarjakuvantekijöitä. Jokainen petaa omaa petiään - piirre joka ihmiseltä tulee kyllä ihan luonnostaan.
-
Erinomainen kirjoitus, Tommi. Olemme vakavien asioiden äärellä.
Mitä taas tulee sarjakuvan luokittamiseen muotoilun, kirjallisuuden tai minkä vain kentän alle, pitää muistaa ettei sarjakuvaa suinkaan ole ikuisesti sidottu vain siihen yhteen kenttään. Nyt saadaan osuutemme muotoilun alla, tulevaisuudessa ehkä kirjailijoiden edunvalvontayhteisöt hyväksyvät meidät ja voidaan päästä sekä kirjallisuuden että muotoilun alle. Tärkeintä kuitenkin on edetä askel kerrallaan, että vakiinnutetaan ensin osuus yhdestä pienestä purosta sitä rahaa joka sarjakuvalle kirjastojen luetuimpana aineistona oikeuden kautta kuuluu ja sen jälkeen haetaan lisää luopumatta siitä mikä jo on saavutettu. Lopulta ehkä päästään tilanteeseen, jossa rahat jakautuvat kuten niiden oikeuden mukaan kuuluu ja sarjakuva saa myös kulttuuripolitiikassa ansaitsemansa statuksen.
-
Kirjallisuudella nuo rakenteet taas ovat varsin mittavat eikä niitä rahoja jakamaan haluta vaikkapa sarjakuvantekijöitä.
Sarjakuvan monialaisuus luo näitä ongelmia. Sepä se, juurikin sen vuoksi tuolle kirjallisuuden saralle pyritiin vetämään pesäeroa, toisaalta sieltä taas oltiin sarjakuvantekijöitä myös pois työntämässä. Tämän vuoksi oma sarjakuvalle olisi saatava oma kulttuuripoliittinen luokituksensa taidehallinnossa.
Nykysarjakuvaa ei tunneta, eikä siihen törmätä sattumalta. Toisaalta eipä tuota paljon tunneta muutakaan nykytaidetta ja ongelmat ovat paljolti samoja. Suomalaisen elokuvan buumi ja nousu on pitkälti viihteellisten elokuvien buumia, kuvataiteesta tunnetaan latomaalari ja ankat oudoissa ympyröissä tai satunnainen kohuilmiö.
Lopulta ehkä päästään tilanteeseen, jossa rahat jakautuvat kuten niiden oikeuden mukaan kuuluu ja sarjakuva saa myös kulttuuripolitiikassa ansaitsemansa statuksen.
Aina on joku, jonka mukaan rahat eivät jakaudu oikeuden mukaan.
Timo
-
Ei varsinaisesti Musturin puheenvuoroon vaan yleisesti:
Suomalainen nykysarjakuva ei myy, koska se ei kiinnosta suurta yleisöä. Miksi ei? No siksi koska teokset eivät yksinkertaisesti ole riittävän kiinnostavia. Mistä tämä johtuu? No siitä, että teokset eivät ole riittävän tasokkaita eivätkä koukuttavia. Kaunokirjallisuus sekä ulkomainen sarjakuva tarjoavat kasapäin esimerkkejä taiteellisesti ansiokkaista mutta silti helvetin mielenkiintoisista sekä sujuvasti luettavissa olevista teoksista, jotka luettuaan tuntee todella saaneensa jotakin. Suomalainen nykysarjakuva ei vielä juurikaan.
Liian usein olen - luettuani täältä tai Hesarista hehkutusjutun - mennyt innoissani kirjakauppaan ja joutunut pettyneenä toteamaan että "jaahas, taas tätä tekijän omiin muniin/omaan pilluun puhaltelua".
Eli kärjistetysti: Lukija äänestää rahoillaan. Ehkä se suomalainen nykysarjakuva ei olekaan niin älyttömän hyvää.
-
Suomalainen nykysarjakuva ei myy, koska se ei kiinnosta suurta yleisöä. Miksi ei? No siksi koska teokset eivät yksinkertaisesti ole riittävän kiinnostavia.
Tämä on ehkä enemmän sinun mielipiteesi kuin se, mitä tuolla jossain koko ajan toteutuu. Kuten artikkelissa kirjoitan, ei suuri yleisö edes törmää suurimpaan osaan suomalaisesta sarjakuvasta. En penää jutussani nykysarjakuvalle suurta lukijakuntaa, vaan ylipäätään mahdollisuutta löytää yleisöä. Se näet antaa sille myös mahdollisuuden kehittyä. Sisällöllisin perustein sarjakuva ansaitsee mahdollisuutensa siinä missä vaikkapa kotimainen elokuva. Jälkimmäisestä sitä sisältöä saa näet nykyään etsiä koirien kanssa. Entä uusi kotimainen kaunokirjallisuus? Suhteessa siihen syydettyyn rahamäärään suurimmaksi osaksi heppoista tavaraa. Vertailu ei tässä kuitenkaan ole se ydin.
Artikkeli on tekijän ja kustantajan näkökulma nykysarjakuvaan ja siihen tilanteeseen, missä se tällä hetkellä mielestäni on. Se, mitä haluan, on tilanne, missä suomalaisella sarjakuvantekijällä on mahdollisuus toteuttaa ammattiaan, tehdä teoksia ja kehittyä. Sivuan artikkelissa syitä, miksi suomalainen sarjakuva ei tähän pysty. Tätä lähinnä rakenteiden ja markkinoiden kautta. Olen samaa mieltä siitä, ettei niitä hyviä teoksia Suomessa kovin paljoa tule. Sarjakuva vaatii aikaa ja jos mikään ei tue tekemistä, on pitkäjänteinen työnteko monelle sula mahdottomuus. Paljon tekijöitä katoaa koko ajan jonnekin muualle. Esim. lähes koko 90-luvun naistekijäpolvi tuntuu hävinneen, ja se oli mielestäni silloin sitä parasta antia.
-
Ilmeisesti itsekin edustan sitä massakirjallisuutta, joka tässä toivotettiin piratismin piiriin, jotta suomalaisella sarjakuvalla alkaisi taas mennä lujaa. Jos näin tosiaan on, kiitos vaan kolleega(t), jos saan siksi sanoa.
-
Häh häh häh hää.
Tommi osui aivan oikeaan kirjoituksessaan.
Kuten kaikkien rakastamassa taidesarjakuvassa, Hemmo Paskiaisessa, aikoinaan todettiin televisiolaitteen toimesta, "katsoja ei ole hyvä, pitää vaihtaa katsojaa".
Aku Ankka on kiva ja tasokas sarjakuva, ei kannata yrittää mitään vaikeampaa jos se ei tunnu hyvältä. Isotekstisiä kirjojakin saa kaupoista edelleen.
-
Ilmeisesti itsekin edustan sitä massakirjallisuutta, joka tässä toivotettiin piratismin piiriin, jotta suomalaisella sarjakuvalla alkaisi taas mennä lujaa. Jos näin tosiaan on, kiitos vaan kolleega(t), jos saan siksi sanoa.
Minä en vastusta piratismia, koska sen kohde on pääosin kertakäyttöistä. Minulla ei siis ole mitään sitä vastaan, että piratismi ottaa piiriinsä Dan Brownit, Potterit ja muuta massakirjallisuutta. Neljän sadan miljoonan Rowlingin kirjan tekemiseen on kaadettu aika monta puuta.
Samasta syystä odotan sähkökirjaa innolla.
-
Yritys 6, hillitysti.
(ed. viesti oli tosin pakottaa versioon 1.0 ihan järjettömyydellään)
ensin lisään huomion kuinka sarjakuvan lisäksi suomalainen muotoilu on yhä nosteessa maailmalla ja on ollut sitä jo vuosia.
Ne osat kotimaista kirjallisuutta jotka ovat maailmalla menestyneet eivät suinkaan kaikki ole täällä mitenkään merkittävästi esillä tai arvostettuja oman taiteenlajinsa sisällä.
Suomalaisella sarjakuvalla menee monessa mielessä ilmiömäisen hyvin, mutta aina on kehittämisen varaa.
Linkin artikkelin kohtien kanssa olen osin samaa mieltä, osin eri.
Onko kirjastojen määrärahoja kavennettu ja onko siinä tehty vanhakantaisten arvostuskäsitysten mukaan juuri sarjakuvalle, eritoten vaihtoehtoisemmalle, hallaa? on, en kiistä.
Tarvitaanko enemmän ja monipuolisempaa sarjakuvatarjontaa? Ehdottomasti.
en halua nostaa viihde vs taide kiistaa , mutta tässä lauseessa on paitsi totuus:Ilman taloudellisia tavoitteita tehty luova työ on samalla myös eräs syy suomalaisen sarjakuvan rikkauteen.
myös ongelma.
ilman ulkokulttuurisia seikkoja, joihin kukaan meistä ei käytännössä voi vaikuttaa(tiedän demokratian äänioikeusperiaatteen mutta myös käytännön) on jäljellä vain oma sarjakuvakentän sisäinen rakenteellinen toiminta.
Suomalaisella sarjakuvalla on valtava noste, nyt. Mutta se miten rajattua se on onkin täysin eri asia.
mangan tulo suomeen nosti monet takajaloilleen, mutta toi silti lisää sarjakuvan lukijoita joista osasta tulee tekijöitä.
Se osaltaan estää fakkiintumasta vain yhteen formaattiin.
Limingan ja Lahden lisäksi ainakin Muurlassa on sarjakuvakoulutusta. Osa ottaa oppinsa ja seuraa "koulukuntiaan" orjallisesti, toivon että osa ei.
Mutta rajaamalla vain siihen joka on tehty " ilman taloudellisia tavoitteita" johtaa nähdäkseni ihan yhtä lailla rakenteelliseen rappeutumiseen kuin se että suolletaan massojen ehdoilla.
tärkeää asiaa ja huolta mutta varsinkin tuo loppuosuus jarraa pahasti.
Sitä on tavallaan helppo ymmärtää:
Itse odotan kirjamarkkinoiden puhkeamista ja sähköisen kirjan tuloa. Viekööt se massakirjallisuuden piratismin piiriin ja täyttäkööt kivijalkakauppojen hyllyt taas sellaisilla kirjoilla, joita minäkin haluan lukea. Ehkä silloin suomalaisella sarjakuvallakin alkaa vihdoin mennä LUJAA.
mutta allekirjoittaa tai hyväksyä?
minä en pysty.
se taho joka joko nähdään ongelmana tai on ongelma(=monopolisoitunut levitysrakenne) ei katoa. se keksii tehdä rahaa.
Eikä takaa kivijalkakauppojen paluuta.
Piratismi ei tähän asti ole heikentänyt suuryrityksiä siinä suhteessa kuin tekijöiden asemaa.
Sarjakuva on taidemuoto jonka laajuutta ja monipuolisuutta, ilmaisukykyä pitäisi laajentaa entisestään jotta jokin osa sitä koskettaisi aina jotakuta.
Tähän kirjallisuuskin pyrkii mutta silläkin on sisäiset valtarakenteensa ja painotuksensa eikä yksin genrerajojen kesken vaan myös kriittisen sisällöllisen arvostuksen ja massakulttuurin välillä.
olisi hienoa jos saataisikin korjattua kirjallisuuden edunvalvontatahojen rajauksia tai jopa poistettua tarpeen niille.
Saisi tilanteen jossa taloudellinen toimeentulo ei ole sidottu tekemiseen.
Eikä yksin kulttuurista.
Tähän idylliin on kuitenkin matkaa .Montako sataa vuotta on arvausten varassa.
Kaupallisuus on monelle kirosana, mutta oikeasti kaupallinen sarjakuvastudio ei ole synonyymi hikipajalle nykyään. Tai sen ei ainakaan tarvitsisi olla.
Se voisi olla voimavara ja tarjota paikan kehittää taitojaan, taidettaan ja kohdata ihmisiä joilla on eri näkökulmia, tapoja suoraan taiteeseen joka voisi kehittää sitä omaa sisällöllistäkin ilmaisua ja sivussa tehdä samaa kaupallisesti ja nauraa koko matkan pankkiin jos niin tahtoo tehdä.
Tätäkään ei selvästi haluta.
Ei siksi että kaupallisella puolella olisi jotenkin parempi tilanne. Ei siksi että freekkujen tulot olisivat jotenkin hurjat ja kaikki asiakkaat luotettavia.
Summa summarum : tarvitaan lisää sarjakuvaa, kaupallista ja ei-kaupallista.
Mutta se joka koettaa minun puolestani ihan kumpaan suuntaan tahansa päättää millaisesta sarjakuvasta saan tai en saa pitää...ei kannata yrittää.
ps. Paljon tekijöitä katoaa koko ajan jonnekin muualle. Esim. lähes koko 90-luvun naistekijäpolvi tuntuu hävinneen, ja se oli mielestäni silloin sitä parasta antia.
uusikin sukupolvi on tulossa, niistäkin vain osa piirtää toisinpäin kulkevia isosilmäisiä juttuja.Kts. manga.
-
Esim. lähes koko 90-luvun naistekijäpolvi tuntuu hävinneen, ja se oli mielestäni silloin sitä parasta antia.
Öh, kuka on hävinnyt? Roju? Kati Kovács? Tiina Pystynen? Paju & Luhtanen? Katja Tukiainen? Maria Björklund?
-
Öh, kuka on hävinnyt? Roju? Kati Kovács? Tiina Pystynen? Paju & Luhtanen? Katja Tukiainen? Maria Björklund?
Anu Lavonen!
-
Minä en vastusta piratismia, koska sen kohde on pääosin kertakäyttöistä.
Kaikki kirjallisuus on pääosin kertakäyttöistä. Itse en hirveän innoissani odota tulevaisuutta, jossa suurten mediatalojen sopimuspolitiikka ja ruohonjuuritason piratismi yhdessä vievät leivän merkittävämmän loppuosan tekijöiltä.
-
Anu Lavonen!
Totta, Anu Lavonen oli loistava! Ikävää jos hän ei enää tee sarjakuvia. Mutta on meillä tokkiinsa tullut leegio erinomaisia naistekijöitä 1990-luvun jälkeenkin, että sikäli.
-
Öh, kuka on hävinnyt? Roju? Kati Kovács? Tiina Pystynen? Paju & Luhtanen? Katja Tukiainen? Maria Björklund?
"Hävinneet" taisi olla vähän liian voimakkaasti ilmaistu.
Tukiainen teki paljon enemmän sarjakuvaa aiemmin, samoin Björklund. Lavonen jo mainittiinkin. Eräsaaren, Järvelinin ja Rapian sarjakuvia lukisin mielelläni vieläkin. Rope tuntuu siirtyneen design-maailmaan. Ekebom tekee kuvitusta enemmän kuin sarjakuvaa. Naarassarjoista Lehtimajan töihin törmää vieläkin. Närhi tuli onneksi takaisin.
Pääpointti: suurin osa tekee työkseen jotain muuta. Kyllä sä sen tiedät. Mä kirjoitan tässä siitä polvesta, mitä lukien itse on hypännyt mukaan... ja tiedän kyllä, että tämänkin jälkeen on tehty sarjakuvia. Saivartelun sijaan voisit lukea sen olennaisimman: sarjakuvan puolella ei välttämättä olisi tälläistä tekijähävikkiä, mikäli ympäröivät rakenteet olisivat paremmalla tolalla.
-
Kaikki kirjallisuus on pääosin kertakäyttöistä.
En allekirjoita. Ne kirjat, mitä itse luen, ovat näet pääasiassa homevaurioisia ja aika monissa käsissä käyneitä.
-
"Suuri yleisö" tuskin innostuu lukemaan niitä sarjakuvia joita pienissä piireissä arvostetaan, mainostettiin niitä sitten kuinka paljon tahansa. Jo se että jokin on sarjakuvaa riittää pelottamaan pois, vaikka sitä sitten lukisikin stripit sanomalehdestä. Sarjakuvan kanssa taitaa päteä vähän sama kuin fantasiankin kanssa: kaikki lukevat Sormusten Herraa ja Pottereita vaikka eivät muuten fantasiaa harrasta. Samalla tavalla luetaan muutamia tiettyjä sarjakuvia vaikka kaikki muu jäisi hyllyyn. Jos muut lukee niin minäkin voin lukea, ilman että se on jotenkin outoa.
Albumeihin menee paperia, mutta itseä hirvittää sekin jos kaikki julkaisu siirtyisi sähköiseen muotoon. Digikirja voi olla ok joihinkin kertakäyttöjulkaisuihin, kunhan sen materiaali vastaa paperia. Näytöltä on tuskaista lukea ja kaikenlaisia näyttöjä pitää muutenkin tuijottaa niin paljon että silmät väsyvät.
Mulla on ainakin monia kirjoja, joita en miellä kertakäyttöisiksi. Sitä paitsi digitaalinen julkaisu saattaa huonontaa tekijöiden palkkioita entisestään. Siitä on jo varoiteltu että jotkut kustantamot yrittävät saada digioikeudet naurettavan halvalla. Ikävä suuntaus. Kun siihen päälle vielä lisää piraatit, ei tekijöille jää käteen paljoakaan.
No, mut joku voisi sanoa että "mitäs kuvittelette että teille pitäisi maksaa siitä että teette jotain kutsumustyötä, ette te voi olettaa että voitte vain valita että mä nyt haluan piirtää ja mun pitää saada siitä rahaa"...
-
Mielestäni Kobra Kain kommentti kuvaa oikein hyvin satunnaisten sarjakuvaharrastajien tai peräti tavallisten tossunkuluttajien mielipiteitä.
Tuolle segmentille ei välttämättä kovinkaan helposti saa kaupattua muuta kuin tuttuja nimikkeitä tai ainakaan teoksia joiden kuvitus, ööö, ei ole helposti lähestyttävissä.
Vähän niinkuin vaikkapa kuvataiteen puolella isoille kansajoukoille lienee turha koettaa hehkuttaa tai tuputtaa muuta kuin teknisesti taitavasti tehtyjä esittäviä maalauksia.
Tästä johtuen osalla nimikkeistä menee erittäin hyvin ja enin osa muista kituuttaa sitten kaukana perässä.
Edit: Auran eka kappale näyttää olevan aika lailla samalla aaltopituudella.
-
Saivartelun sijaan voisit lukea sen olennaisimman: sarjakuvan puolella ei välttämättä olisi tälläistä tekijähävikkiä, mikäli ympäröivät rakenteet olisivat paremmalla tolalla.
eli kumpaan nyt sitten haluat viitata siihen että musiikkia tuetaan liikaa (http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Musiikki+saa+eniten+vientitukea/1135245494160) vaiko siihen että FILI on liian hidas (http://www.finlit.fi/fili/fi/fili/toiminta/kirjallisuusvientistrategia.html)?
tuosta viimeisestä olennainen on kai:Suomalainen sarjakuvakirjallisuus on pääsemässä kansainvälisen läpimurron kynnykselle. Sarjakuvakirjallisuuteen myönnetään myös FILIn käännöstukea, mutta sen muu edistämiseen ja systemaattiseen vientitoimintaan pitäisi osoittaa myös tukea.
mutta tosin: jos kaikki lukevat jo niitä homevaurioisia monissa käsissä kiertäneitä Muumisarjakuvia niin mihin sitä uutta tarvitaan?
niin. tai sitten ei.
Toistona:tärkeämpää olisi saada mahdollisimman laajalla kirjolla sarjakuvaa , ei vain sitä mistä minä pidän tai mistä tomu pitää.
Vaati se sitten vaikka halpahintaista alentumista massaviihteen tasolle.
Aikoinaan mm. Mon of Olayn kanssa läppänä heitetty "haluatko sarjakuvantekijäksi?" tositv olisi oikeasti ohjelma jota seuraisin.
Tietenkin se pitäisi brändätä mediaseksikkääksi.
Suomen IKONI
-tee manga aiheesta banaanit ja terrori, aikaa tunti
-tee kahden sivun sarjakuva aihe vapaa, mutta raapetekniikalla
-sarjakuvat BKTsta ja Yksinäisyydestä
ja tuomareiksi samanlainen raati jossa VesaK ja Anssi Rauhala(Koska pitää olla se "mukava" tuomari ja Anssia aidompaa mukavampaa ja humaanimpaa herrasmiestä en tunne. ) mutta Jone Nikulan tilalle tylyksi tuomariksi on montakin ehdokasta...
-
eli kumpaan nyt sitten haluat viitata siihen että musiikkia tuetaan liikaa FILI on liian hidas?
En ole viitannut kumpaankaan. Vertaukset muihin pätevät ainoastaan mittasuhteiden toteamiseksi. Sarjakuva tarvitsee omat rakenteet, joista osa on ylhäällä harrastajien keskuudessa, osa ylempänä valtionhallinnossa. Näiden rakenteiden pitää toimia keskenään sujuvasti. FILIn aktivoituminen on hieno asia, mutta heidän toimintansa suuntautuu vientiin, teosten käännös- ja painatustukiin jne. Toivotaan, että se kehittyy johonkin muuhunkin suuntaan - ehkä suomalaista sarjakuvaa pitäisi viedä suomalaisille. FILI on yksi rakenne, jonka kautta sarjakuva voi toimia. Tarvitaan kuitenkin paljon muutakin.
Illuusion artikkeli käsittelee suomalaista nykysarjakuvaa, sitä arkea, missä itse elän sarjakuvantekijänä ja -kustantajana. Olen pyrkinyt poimimaan esiin ne tärkeimmät ongelmakohdat yleisellä tasolla, mihin homma kaatuu. Nykysarjakuva saa ison osan sarjakuvan palstatilasta ja usein se pääviesti tuntuu olevan, että hyvin menee. Voitte kysyä keneltä tahansa tuolla alueella toimivalta miten totta se on. Jotain vikaa minun mielestäni on siinä yhtälössä, missä ulkomailla kiinnostus suomalaisia tekijöitä kohtaan kasvaa, mutta teokset eivät kotimaassa myy (vaikkapa Ruotsiin verrattuna) juuri mitään... ja tekijät elävät muilla töillä tai taloudellisessa kurimuksessa.
Kuulen mielelläni perustellusti ne kohdat, joissa artikkelini on selkeästi väärässä - omia mielipiteitäni lukuunottamatta ;)
-
Timon hermostuttamisen uhallakin...
Minun mielestäni Suomesta puuttuu sarjakuvat vastine massaviihteelle. Meillä on korkeakulttuuripuoli hallinnassa, mutta se yleisöön uppoava suuren massan perusviihde puuttuu.
Elokuvavertaus: meillä on vastine eurooppalaiselle kulttuurielokuvalle, mutta suuri yleisö kaipaa Hollywood-rymistelyjä, joita ei suomalisessa sarjakuvassa oikeastaan ole. Hollywoodin päässähän se raha viihtyy elokuvamaailmassakin.
Mielenkiintoinen oli tuo kommentti, että Ranskassa julkaistu suomalainen sarjakuva ei ole Suomessa eturivin sarjakuvaa suosionsa puolesta.
-
Samaa mieltä Myllymäen kanssa, ei-strippimuotoinen mainstream laahaa vielä jäljessä. Silläkin alalla taitaa olla mysteerinomaista, mikä yleisöön kolahtaa. Siksi ainoa tapa luoda hittejä taitaisi olla riittävän laaja tarjonta, koepallojen ammuskelu.
Pienkustantamoiden paletti on minusta ainakin joissain tapauksissa ollut liian tinkimätön. Luulisi että Musturi ja kumppanit voisivat käyttää hyväkseen ulkomaanyhteyksiään ja kilpailla aiempaa enemmän esim. Liken kanssa tuomalla esiin Jasonin kaltaisia vähän suurempaa yleisöä puhuttelevia laatunimiä. (Tämä nyt on aivan mutuilua)
-
Minun mielestäni Suomesta puuttuu sarjakuvat vastine massaviihteelle. Meillä on korkeakulttuuripuoli hallinnassa, mutta se yleisöön uppoava suuren massan perusviihde puuttuu.
Dilentanttimaiset "sarjakuvatutkimukseni" ovat vieneet samaan johtopäätökseen myös sotien jälkeisen Suomen ajalta. Suomessa oli rikas lastenlehtikulttuuri 50-luvulle saakka; lehdissä ilmestyi kohtuullisessa määrin tasokasta kotimaista sarjakuvaa tahdilla sivu per kuukausi.
Mutta sitten alkoi Suomeen tulla kannesta kanteen ulkomaista sarjakuvaa sisältäviä lehtiä, joiden ilmestymistahti oli jopa kaksi kertaa kuukaudessa, sittemmin jopa viikottain. Siihen ei pystytty vastaamaan, koska meiltä puuttuivat sarjakuvan "liukuhihnat".
Jollakin ihmeellisellä tavalla nämä ulkomaiset sarjakuvat tavoittivat suomalaisen psyyken paremmin kuin kotimaiset tuotteet. Seikkailuja sisältävät liuskalehdet ja värikkäät hassuja eläinhahmoja sisältävät lehdet tarrasivat kiinni suomalaisuuteen sellaisella voimalla, että niistä tuli osa meidän kulttuuriamme. Ne ovat läsnä yhä. Niiden kanssa on lähes mahdoton kilpailla.
-
Luulisi että Musturi ja kumppanit voisivat käyttää hyväkseen ulkomaanyhteyksiään ja kilpailla aiempaa enemmän esim. Liken kanssa tuomalla esiin Jasonin kaltaisia vähän suurempaa yleisöä puhuttelevia laatunimiä. (Tämä nyt on aivan mutuilua)
Tuo artikkelini käsitteli suomalaista sarjakuvaa, mutta tietty tuo markkinoihin liittyvä osuus kantaa myös käännössarjakuvaan.
Huuda Huudan julkaisupolitiikasta me ollaan Jellen kanssa puhuttu paljon ja jostain syystä me nähdään kustantamon merkitys enemmänkin uusien juttujen tänne tuomisessa... siis ulkomaisten kirjojen osalta. Jasonit, Clowesit, Burnsit yms. pitäisi saada ulos isommilta kustantajilta ja tuohon suuntaanhan nyt ollaan menossakin - Like, WSOY ja nyt Kumioravakin tekevät käännösteoksia, jotka sopisivat kyllä meillekin. Tilanne on selkeästi erilainen, kuin aloittaessamme ja hyvä niin. No, tässä on varmaan yksi syy, miksi me kituutetaan julkaisusta julkaisuun taloudellisessa ahdingossa. Koitetaan luottaa lukijoihin.
Sitä Jasonilta Suomessa julkaistua yhtä alpparia myytiin muistaakseni sangen mitätön määrä. Toki tuntemattomien tekijöiden eteen pitää tehdä pitkäjänteisemmin töitä kuin yhden kirjan ja festarivierailun verran. Joltain Södikalta se onnistuu, mutta pienempi kustantamo ei kovin montaa alpparia voi miinuksella julkaista.
-
Jarlalle vastaukseksi että pienen kustantamon jolla on vastassaan kirjakauppaketjujen sisäänostajien pullonkaula, kaupallisen tai edes puolikaupallisen (kuten mainittu Jason) julkaiseminen on vaikeaa. Säännöllisesti luotailen käännösoikeuksia ulkomailla julkaistuista kirjoista. Ne jakautuvat kahteen kategoriaan:
1. Kirjat joiden julkaiseminen on halpaa, mutta oletus myynnistä on vähäinen.
2. Kirjat joiden voisi olettaa myyvän, mutta joiden starttikustannukset ovat kovat.
Edellinen kirja jonka oikeuksia tiedustelin (kun vaimoni oli mennyt kirjan tekijälle möläyttämään Sarjakuvafestivaaleilla että "Mieheni julkaisee tämän kirjan Suomeksi") meni seuraavasti. Vähänkään mielenkiintoisemman kirjan ollessa kyseessä oikeudet ovat joko alkukielisen kirjan kustantajalla tai agentilla. Etumaksu rojalteista on näissä piireissä enemmän sääntö kuin poikkeus. Puhutaan sellaisesta 3000 euron sijoituksesta. Tinkasin 2000 euroon (tuhannen kappaleen myynnillä koko painoksen rojalteiksi tulisi 500 euroa vähemmän). Siihen päälle materiaali-cd (500 euroa), käännöskulut (1000 euroa), artistin tekstauspalkkio, koska halusi oman kauniin käsialansa kirjaan (vähintään 1000 euroa). Jos nyt mietitään etten itse ota omasta työstäni mitään ja taittaja tekee työnsä kirjapalkalla, olemme sijoittaneet kirjaan jo 4500 euroa ennenkuin edes lähestymme painokonetta. Otetaan kirjasta optimistisesti 1000 kappaleen painos Virossa hintaan 6500 euroa. Summa on 11 tuhatta euroa.
Seuraavaksi mennään kirjakauppaan. Todetaan vastaavien teosten ulosmyyntihinnan olevan noin 20 euroa. Sisäänostohinta moisella 12 euroa. Kun siitä vähentää postikulut ja Näytevarastomaksun (kun tällainen kirja ei valitettavasti mene läpi siitä mainitusta pullonkaulasta) jää käteen yhdeksän euroa. Eli ollaan vähintään kaksi euroa miinuksella jokaisesta jälleenmyyjälle menevästä kirjasta ja tämäkin sillä oletuksella että koko painos menee kaupaksi. Enkä ala tässä edes selittämään millä tavalla ulkomailla arvonlisäverottomasti painattaminen vaikuttaa tappiollisesti tähän hankkeeseen. Suomessa painaminen olisi sitten kaksin verroin kalliimpaa.
Toinen esimerkki on Joann Sfarin ja Lewis Trondheimin Dungeon-sarja. Näin siinä ja näen edelleen huimaa kaupallista potentiaalia sekä taiteellisia arvojakin. Ranskalaisten kanssa neuvottelin aikani sarjasta (samantyyppisillä ehdoilla kuin yllä on kuvattu mutta hintavampaa oli), mutta homma kaatui lopulta siihen etten ollut kustantajana valmis sitoutumaan sarjaan seuraavaksi 40 vuodeksi ja 400 albumin ajaksi mitä sarjan loppuun vieminen arviolta kestää.
Käännössarjakuvia julkaistessa on kaksi tietä. Joko on otettava itsetuhoisesti 3000 kappaleen painos ja maksettava joka käänteessä siitä että kirja on tarjolla ja jotenkin esillä mediassa ja toivoa parasta ettei tule konkurssi. Tai on löydettävä aluillaan olevia tekijöitä jotka vielä itse omistavat kaikki oikeudet ja otettava riski että tekijä kehittyy sille tasolle millä isommat tekijät ovat ja että jahka albumikohtaiset kustannukset nousevat, on lukijakunta olemassa ja 3000 kappaleen painos jotenkin järkevä.
EDIT: KirjaIn-lehdestä juuri luin pienkustantajista (ja itsekin sen allekirjoitan) että yhdenkin menestystuotteen varassa vuosittain voi pienkustantamo menestyä. Sillä rahalla mikä menee tuohon yllä kuvattuun yhteen ulkomaalaiseen albumiin jonka menestyksestä ei ole tietoa, voi julkaista koosta riippuen 3-10 suomalaista albumia. Todennäköisyys että osuu menestys kohdalle on siis moninkertainen.
EDIT: Korjasin laskuvirheen
-
Sitä Jasonilta Suomessa julkaistua yhtä alpparia myytiin muistaakseni sangen mitätön määrä.
Kirja oli ruma ja huonosti tehty ja huonosti markkinoitu. Mikään ei mielestäni estä sitä etteikö Jasonin albumeilla voisi saavuttaa muutakin yleisöä kuin sarjakuvan suurkuluttajat. Ei mitään Siili-lukemia mutta muutaman tuhannen myynnin ehkä. Jos tekisi kunnolla ja julkaisisi monta albumia. Jasonissa on se ongelma että koko tuotanto on hyvin saatavissa englanniksi eli harrastajat joita tekijä kiinnostaa, ovat jo hankkineet hänen kirjansa. Pitäisi tavoittaa joku muu yleisö.
-
Nyt keskustellaan jo käännöstuotteiden kustantantamisesta, ja julkaisemisen koko ketjusta aivan alusta kirjakauppaan ja lukijalle, mikä on ihan hyvä. Mikään ei ole yksinkertaista ja näyttäsi että tekemisen ja kustantamisen lisäksi tukea kaipaisi esillepano ja markkinointi. Miten se sitten tehtäisiin, on iso kysymys. Miten Sarjakuvan toivo vs. Kirjavälitys?
Minun mielestäni Suomesta puuttuu sarjakuvat vastine massaviihteelle. Meillä on korkeakulttuuripuoli hallinnassa, mutta se yleisöön uppoava suuren massan perusviihde puuttuu.
Sitä ei ole paljon, mutta on toki. Strippimenestysten ohella pyörivät ainakin Isontalon Anni, Mämmilä, Petri Hiltusen albumit, suomikorkkarit mentiin jo kuoppaamaan - typerästi. Enemmänkin saisi olla. Eikä näidenkään tekijöiden asema ole ihan kadehdittava. Tämäntapaisten sarjakuvien tekeminen on kovaa duunia ja vaatii aikaa. Ei onnistu muun palkkatyön ohella kovin hyvin. Stripeillä elää muutama ihminen. Mutta kukapa olisi vielä 20 vuotta sitten uskonut että joidenkin sanomalehtien sarjakuvista jopa puolet olisivat kotimaista tekoa?
Ja hmm. suurin osa kotimaisen elokuvan viimeaikaisista menestyksistä ovat mielestäni olleet viihdepläjäyksiä, joskaan ei mitään rymistelyactionia.
Timo
-
Samaa mieltä Myllymäen kanssa, ei-strippimuotoinen mainstream laahaa vielä jäljessä. Silläkin alalla taitaa olla mysteerinomaista, mikä yleisöön kolahtaa. Siksi ainoa tapa luoda hittejä taitaisi olla riittävän laaja tarjonta, koepallojen ammuskelu.
Mutta miten rahoittaa sen tekeminen? Pitkist jutuista ansaitsee huonommin kuin stripeistä. Massiivisempiakin "viihde"yrittäjiä on, kuten Phantomland (http://amph.nipponfever.net/phantomland/), mutta ne eivät koskaan etene kovin nopeasti. Useat tekevät sarjakuvaa vain silloin kun ehtivät, ja kun muita töitä ilmaantuu, sarjakuva yleensä sitten jää.
-
Voin itse viihteellisen sarjakuvan tekijänä ja aloittelevana pienkustantajana sanoa, että Musturin artikkelissa esitetyt pullonkaulat ovat todellisia. Alleviivaan artikkelin täysillä ja odotan ipadien yleistymistä itsekin, ehkä se muuttaa jotain (parempaan tai huonompaan..)
Aikani jaksoin huvittua siitä, miten ihmiset jaksavat itkeä miksei kukaan tee / julkaise sitä tai tätä genreä - vitsi kun on näes siinä, että jos joku tekeekin, niin ei sen olemassaoloa ei pienen piirin ulkopuolella edes huomata, vaikka heiluttelisit tuotosta heidän nenänsä edessä.
Mutta minkäs teet, tällaiset kortit on pöytään jaettu ja niillä vaan pitää pelata, tai olla pelaamatta. En valita omista myyntilukemistani, päinvastoin, mutta kaukana, kaukana ollaan vielä siitä mitä niiden pitäisi olla jotta sarjakuvan teolla voisi elää (oli se ison kansan viihdettä tai taidetta)- tai jotta sen tekeminen voisi olla jotain muuta kuin tappiollista. En valita, totean vain kylmäksi faktaksi.
Ylläolevista syistä johtuen on diletanttina minun ja monen muun sarjakuvia tehtävä, kunnes lopulta väsymme, ja olkoon niin, mutta älkää tulko sitten sanomaan että kukaan ei ikinä yrittänyt..
-
Sitä ei ole paljon, mutta on toki. Strippimenestysten ohella pyörivät ainakin Isontalon Anni, Mämmilä, Petri Hiltusen albumit, suomikorkkarit mentiin jo kuoppaamaan - typerästi. Enemmänkin saisi olla. Eikä näidenkään tekijöiden asema ole ihan kadehdittava. Tämäntapaisten sarjakuvien tekeminen on kovaa duunia ja vaatii aikaa. Ei onnistu muun palkkatyön ohella kovin hyvin. Stripeillä elää muutama ihminen. Mutta kukapa olisi vielä 20 vuotta sitten uskonut että joidenkin sanomalehtien sarjakuvista jopa puolet olisivat kotimaista tekoa?
Ja hmm. suurin osa kotimaisen elokuvan viimeaikaisista menestyksistä ovat mielestäni olleet viihdepläjäyksiä, joskaan ei mitään rymistelyactionia.
Tulkintakysymys. Ei, suomessa ei ole tehty rymistelyactionia mutta tuo listasi ei kuvasta massaviihdettä.
Nyt kysymys on siitä kuka ja missä tekee "sen ainoan oikean jaon(tm & kopiraits)" mikä on nykysarjakuvaa.
Jos kyseessä on kiertoilmaus sille sarjakuvalle joka sisältää "syvällistä" ilmausta ja on "haastavampaa"...no hitto, vaikken varsinaisesti lukeudu faneihin niin samat määreet voi lyödä Fingerporillekin.
mutta tässä nyt sitten tullaan taas siihen: Nykysarjakuva saa ison osan sarjakuvan palstatilasta ja usein se pääviesti tuntuu olevan, että hyvin menee. Voitte kysyä keneltä tahansa tuolla alueella toimivalta miten totta se on. Jotain vikaa minun mielestäni on siinä yhtälössä, missä ulkomailla kiinnostus suomalaisia tekijöitä kohtaan kasvaa, mutta teokset eivät kotimaassa myy (vaikkapa Ruotsiin verrattuna) juuri mitään... ja tekijät elävät muilla töillä tai taloudellisessa kurimuksessa.
Kuulen mielelläni perustellusti ne kohdat, joissa artikkelini on selkeästi väärässä - omia mielipiteitäni lukuunottamatta ;)
Onneksi Suomi ja Ruotsi ovat muilta täysin vertailukelpoisia kulttuuriviennissä ja sisäisessä kulttuurin verotuksessa ja rakenteissaan, kuten taloudessa, ja esimerkiksi sarjakuvakoulutuksessa.
Olit myös tietoinen että Ruotsissa yksi suuri syy on elävä massaviihdekulttuuri?
keskustelussa palataan siihen miten vaikeaa on saada elantoa alalta ja unohdetaan että kyse on työstä. Työstä omalla alalla.
Totta, sarjakuvan ollessa työ se vie aikaa, jota kuvitus yms työt tietenkin "haittaavat" mutta vaikka itselleni Pekko aikamiespojat ja Aki Kaurismäen työt ovat ihan tismalleen samalla viivalla tajuan että molemmat antavat elokuvan alan ammattilaisille mahdollisuuden saada toimeentulonsa, edes ajoittain, siitä alasta joka on heidän intohimonsa.
Itse en hämmästele artikkelin kommenttia ettei suomalainen sarjakuva olekaan vallannut Ranskan sarjakuvahyllyjä. Vain loogista.
Ranskan ja vaikkapa Yhdysvaltain altenativesarjakuvan markkinat ovat tietenkin isommat kuin Suomessa, tämä on silkkaa matematiikka joka pohjaa paitsi väkilukuun myös sarjakuvan perinteisiin.
Lurker viittasikin meillä olleeseen kulttuurimurrokseen joka sijoittuu mutuna 1950-60 luvuille jolloin kotimainen elokuva/sarjakuva/kirjallisuus alkoi väistyä tuonnin edeltä.
Tällä ei ollut suurtakaan merkitystä niille kirjailijoille ja elokuvatekijöille joiden tekeminen ei ollut kaupallisuudesta vaan apurahoista riippuvainen.
Apurahoilla ja kulttuurituella tehty ei ole sen huonompaa tai parempaa, mutta vaikutuksena se on aivan yhtä formaattiin ja taidemuotoa lukkoon ajava kuin massaviihdekin.
Sarjakuva on homogeeninen taidemuoto joka ei elä missään muovikuplassa irrallaan muusta kulttuurista ja mikäli sen pohjaa rajataan, jos elementtejä ja rakenteita on vain rajallisesti syntyy vain rajallista ja kapeaa sarjakuvaa.
Musturin artikkeli on osatotuus. Isompi ongelma omasta mielestäni on se miten myös ne tahot jotka ovat pyrkineet laaja-alaistamaan sarjakuvaa ja saamaan sille hyväksyntää ovat myös ajaneet sen entisestään tiukemmin siihen pullonkaulaan siinä kuin kirjakauppamonopolitkin.
Ostaisinko Dungeonia suomeksi. Kyllä, tietty.
Mutta kuka muu?
Se on sen ongelma että ollaan marginaalissa.
Toisaalta on nykysarjakuvaa joka aikuisten oikeasti myy, joka tunnistetaan, mutta sekin on pääosin huumoristrippejä.
Joskus luin kuinka Pertti Jarla kaavaili tekevänsä (jos oikein muistan) espanjan sisäälissodasta sarjakuvaa.
Päivittäinen strippisarjakuva vaan vie aikaa ja resursseja ja varmastikin vaatii yleisöltä sen etteivät odotakaan puujalkavitsejä tai hoksottimia vaativaa hauskaa
oivallusta.
Mutta Jarlalla on siihen nyt mahdollisuus, koska tekijän nimelläkin voi myydä.
Tämä kehitys on minun nähdäkseni suoraa seurausta siitä että uupuu Ruotsin tavoin suurelta osin se kaupallinen sarjakuvapuoli.
Ei kaupallista kotimaista sarjakuvaa, ei kotimasien kaupallisen sarjakuvan lukijoita, ei perinnettä siihen >entistä rajatumpi marginaalikin joka lukee suomalsista sarjakuvaa.
Ongelma on siinä ettei ole opittua sarjakuvien lukutaitoa, viitekontekstia, yleisöä. Ja se kirottu massakulttuuri toisi niitä myös äärimarginaalille.
Niin että myös se marginaali saisi tulonsa siitä mitä haluaa tehdä.
Minusta pitää aina tehdä vain sitä omaa juttuaan mikä tuntuu aidolta, minkä voi allekirjoittaa, mutta minusta juttusi sisältää kyllä faktoja mutta sen hypoteesi on pelastaa kylä tuhoamalla se, ainakin minusta.
Tätä en usko sinun tarkoittaneen.
jos teesini ovat virheellisiä pyydän korjaamaan ne.
-
Olisi hauska (ihan ajatusleikkinäkin vain) jos kirjakauppaketjut ottaisivat joskus jonkun kirjan jota eivät normaalisti kelpuuta valikoimiinsa (vaikka Lopunperän tarinat) ja möisi sitä kaikella sillä innolla joka on normaalisti varattu varmoja tuotteita varten. Liikahtaisiko tuote vai eikö liikahtaisi?
Jussi Keinonen kirjoitti Kiiltomadon sivuilla aiheesta Kannattaako kirjoja mainostaa. Siinä esitettiin kokemuspohjainen ajatus siitä että markkinointi lisää myyntiä noin (muistaakseni) kymmenen prosenttia. Että samankokoinen mainos lisää normaalisti tuhat kappaletta myyvän kirjan myyntiä sata kappaletta ja normaalisti kymmenen tuhatta kappalatta myyvän kirjan myyntiä tuhat kappaletta. Eli saadakseen mainosrahoilleen vastinetta, kannattaa markkinoida sitä mitä jo muutenkin myy paremmin. Että se möisi vielä enemmän!
En tiedä sitten voiko samaa soveltaa luovasti myös myyntiin. Että jos Fingerpori myy normaalisti 10 tuhatta kappaletta niin hyvällä esillepanolla liikkeissä se myy 20 tuhatta kappaletta. Kun taas pienkustantajan albumi myy olemattomalla esillepanolla 400 kappaletta ja paremmalla esillepanolla 450 kappaletta. Tässä on käytössä oman kokemukseni mukaan vähän erilaiset prosentit kuin markkinoinnissa.
Linkki: http://www.kiiltomato.net/jussi-keinonen-kannattaako-kirjoja-mainostaa/
Pullonkaulassa minua eniten harmittaa se että kaikki Suomen isot ketjut ovat ihan samanlaisia. Tämä harmittaa sekä kustantajana että asiakkaana. Yllättäen isojen kaupunkien Suomalaisista kirjakaupoista VOI oikeasti tehdä jotain löytöjä. Tampereen Suomalaisessa on hyllytavarana Crumbin Genesistä alkukielisenä ja Joe Shusterin fetissitaidetta. Pienenmpien kaupunkien Suomalaisissa sitten aina sama valikoima kuten on sama valikoima kaikissa Infoissakin, joissa vielä vuosikymmen sitten oli jotain eloa valikoimassa. Nyt yrittää vain olla samanlainen kuin markkinajohtaja eli Suomalainen kirjakauppa. Kipat taasen ovat olevinaan yksityisiä mutta keskittävät energiansa Näytevarastoon eli joku muu kuin omistaja sielläkin tekee hankintapäätökset.
Olisi hauska joskus kävellä jonkun pienen kaupungin ainoaan kirjakauppaan alennusmyyntiin ja löytää sieltä jotain muuta kuin ne kirjat jotka ovat alennusmyynnissä kaikissa muissakin kaupungeissa.
Vaihtelua haluan! Ja yllätyksiä. Eikä sitä samaa koko ajan.
-
kreegahin viimeisin kommentti on ikävästi asiaa.
Näkyvyys. Markkinointi.
Ei sellaiseen ole pienillä kustantamoilla varaa ja tuo lause noista pikkukaupunkien/syrjäseutujen kirjakaupoista pitää paikkansa.
Mutta mene siinä nyt sitten sanomaan että joo, tiedän teidän pitää maksaa vuokrat ruoka jne mutta albumia/lehteä varten pitää maksaa mainonnasta XXXX-XXXXX €uroa ja saadaan se myytyä plus seuraavaakin.
Minäkin haluan tulla yllätetyksi, löytää uutta.
-
Te ootte niin 80-luvulta. Huoh. (Sanoo 46-vuotias dinosaurus.)
Siis kaikki mitä sanotte on totta, jos ajattelee sitä tavallisinta casea: tehdään kaikki niinkuin 60 vuotta ennenkin. Mutta esim. Kiroilevan siilin case oli kai jotain muuta?
Jos tuote olisi massamarkkinaan vetoava ja olisi Minecraftin tekijän käyttämä viidakkorumpu, homma toimisi vaikka Suomalainen kirjakauppa olisi kuinka poikittain yrittämässä tulpata kehitystä.
Enkä edes tarkoita sähköistä levitystä. Mutta kaikki te olette kuitenkin naamakirjan orjia, kun prkl saitte minutkin sinne raahattua.
(Sanoo hemmo toinen ja jalka haudassa ja toinen tukevasti banaaninkuoren päällä yrittäen sivistää nuorisoa... lolz)
-
Minut saitte kyllä vakuutettua. Pienillä toimijoilla on aika toivotonta. Sama muuten oheiskrääsäpuolella; yhä harvemmat kauppaketjut asioivat yhä harvempien toimijoiden kanssa.
-
mutta albumia/lehteä varten pitää maksaa mainonnasta XXXX-XXXXX €uroa
Luitko ollenkaan tuota Keinosen juttua ?
Vitsihän on maksetun mainonnan hyödyttömyys.
Vastaa aika hyvin omiakin kokemuksia. En ole enää viitsinyt juurikaan käyttää edes tarjolla olleita ilmaisia mainospaikkoja , niihinkin mainoksen väsääminen maksaa työtä enemmän kuin lisämyynnistä uskaltaa odottaa korvausta.
Arvosteluilla(huonoillakin) ja lehtien puffijutuilla on ollut lisämyyntinä näkyvää merkitystä. Mainoksilla tuntuu olevan arvoa vasta, kun valmis yleisö jo osaa odottaa tuotetta.
-
Minut saitte kyllä vakuutettua. Pienillä toimijoilla on aika toivotonta.
Mutta jotenkin kuitenkin esim. Apollo pystyy julkaisemaan viihdesarjakuvaa ja menestymään. Joiltakin tämä onnistuu. (Helpottaa kovasti kun on joku päiväduuni).
-
Mutta jotenkin kuitenkin esim. Apollo pystyy julkaisemaan viihdesarjakuvaa ja menestymään. Joiltakin tämä onnistuu. (Helpottaa kovasti kun on joku päiväduuni).
Mitä tässä yhteydessä tarkoitamme "menestymisellä"? Sitä että saa maksettua laskut mutta oman elannon tienaa kuitenkin muualta?
-
Luitko ollenkaan tuota Keinosen juttua ?
Vitsihän on maksetun mainonnan hyödyttömyys.
Vastaa aika hyvin omiakin kokemuksia. En ole enää viitsinyt juurikaan käyttää edes tarjolla olleita ilmaisia mainospaikkoja , niihinkin mainoksen väsääminen maksaa työtä enemmän kuin lisämyynnistä uskaltaa odottaa korvausta.
Luin ja tiedän että siinäkin todettiin tuo "Pienilevikkinen ei tuo mainosrahojaan takaisin"
Ilmaisin itseäni vaihteeksi epäselvästi, pahoittelut.
Karkeasti yleistäen: ei, 50 kpl painokselle ei tosiaan ehkä kannata hankkia Hesarin etusivun mainosta
Laatu ja myynti eivät korreloi, tästä olemme samaa mieltä oletan, mutta ilman näkyvyyttä ei voi olla myyntiä.
Paraskaan tuote ei myy jos sen olemassaolosta ei kukaan tiedä.
Kuten sanot sitten kun tuote alkaa olla tunnettu.
Silloinkin markkinointi on elinehto.
Koska tuote ei ole. Taide tekee elämästä sen arvoista mutta absoluuttisen välttämätöntä olemassaololle? ei.
Tätä pointtia varmasti Musturi & co tavallaan ajoivat, valikoimiin ei pääse esille ei pääse.
Minusta vaihtoehto ei silti ole "lopetaan se olemassa oleva jakeluverkosto"
Monesti mainitut sarjakuvan menestystuotteisiin käytetään myös mainosrahoja. Miksi kaikki osaavat kertoa että nykyinen massaviihde on yhtä Harry potteria, Remestä ja DaVinci-koodia? koska ihan jókainen törmää siihen jossain: lehdessä, nettisivulla, tv:ssä, radiojinglessa jne.
vaikka itse olen tietty paraskin sanoja ottaen huomioon:
Enkä edes tarkoita sähköistä levitystä. Mutta kaikki te olette kuitenkin naamakirjan orjia, kun prkl saitte minutkin sinne raahattua.
sähköinen levitys antoi mm. Siilille ja muutamalle muulle alkusysäyksen ja myynnin kasvaessa mainonta ja oheiskrääsä teki siitä kaikille tutun. se on ihan ok.
Facebookia on mainostettu kovin. Pidä yhteyttä ystäviin, mainosta, verkostoidu!
Minä otan ennemmin paiseruton kannettavakseni kuin liityn naamakirjaan, kiitos.
Mutta siitä millä röyhkeydellä täydestä turhakkeesta on saatu tehtyä monelle elämäntapa pitäsi ottaa mallia.
Myydä sarjakuva mediana yhtä lailla elämäntavaksi.
Mutta jotenkin kuitenkin esim. Apollo pystyy julkaisemaan viihdesarjakuvaa ja menestymään. Joiltakin tämä onnistuu. (Helpottaa kovasti kun on joku päiväduuni).
kiva tuo lisäys "viihde-" sarjakuvan edessä.
-
Miksi niitä Apollon alppareita pitäisi sitten kutsua jos ei kerta ole viihdettä? Käytin sanaa siinä merkityksessä että kyseessä on kaupallisesti potentiaalisempi, mahdollisesti suureen yleisöön vetoava sarjakuva, joka on myös alunperin tehty sellaiseksi. Kohdeyleisö mielessä. Tarkoitan sarjakuvaa jollaisesta kirjoitin pari viestiä aiemmin: Sarjakuva jonka suomentaminen ei ole ilmaista hommaa vaan että oikeuksista joutuu kaiketi jotain maksamaankin. Potentiaalia on mutta on myös isompi riski kun starttikustannukset ovat suuret. Hienoa että joku ottaa tuon riskin eikä ole mennyt konkurssiin.
En minä tiedä menestyykö Apollo vai eikö menesty mutta mitä olen kuullut niin hyvin menevät kaupaksi Apollon albumit. Päivätyön tärkeydellä tarkoitan sitä että aikuisten maailmassa pitäisi tienata verojen jälkeen pari tonnia kuukaudessa, että saisi työstään asiallista palkkaa (jonkun mielestä, kuten vaimoni). Sen eteen saa myydä kyllä aika helvetisti sarjakuvia! Tarkoitin kommentillani sitä ettei ole luullakseni Apollon tyypeillä kustantamon menestyksestä kiinni se tuleeko elantoa vai ei. Omalla kohdallani kuitenkin esimerkiksi on, koska teen tätä täyspäiväisesti ja keskittyneesti.
-
Tätä pointtia varmasti Musturi & co tavallaan ajoivat, valikoimiin ei pääse esille ei pääse. Minusta vaihtoehto ei silti ole "lopetaan se olemassa oleva jakeluverkosto"
Mikä "& co"?
Ja kuka tässä on mitään jakeluverkostoa lopettamassa?
Olisi hyvä ymmärtää, mitä lukee ja kirjoittaa vasta sitten. Ei tarvii koko päivää viettää täällä jaarittelemassa.
-
Mikä "& co"?
Ja kuka tässä on mitään jakeluverkostoa lopettamassa?
&co:lla viittatsin lähinnä Kreegahin ja muutaman muun tässäkin ketjussa antamaan samansuuntaiseen kommentointiin, tietenkin jokainen puhuu itsensä puolesta.
se on ensimmäinen mitä Tästä:Itse odotan kirjamarkkinoiden puhkeamista ja sähköisen kirjan tuloa. Viekööt se massakirjallisuuden piratismin piiriin ja täyttäkööt kivijalkakauppojen hyllyt taas sellaisilla kirjoilla, joita minäkin haluan lukea. Ehkä silloin suomalaisella sarjakuvallakin alkaa vihdoin mennä LUJAA
jos massakirjallisuus viedään piratismin piiriin on minun mahdotonta nähdä sen enempää "kivijalkakauppojen" paluuta.
Tai kasvavaa tarjontaa.
tai kirjamarkkinoiden puhkeamisen myötä.
Sähköinen kirja on asia erikseen, tosin sekin vie entisestään kivijalkakauppojen markkinaosuutta pois, lähinnä niille isoille monopoleille.
Kivijalkakauppoja on ajettu koko ajan alas, ihan kaikilla osa-alueilla, hypermarkettien hyödyksi.
Ilmeisesti sitten tarkoititkin aivan eri asiaa.
-
jos massakirjallisuus viedään piratismin piiriin on minun mahdotonta nähdä sen enempää "kivijalkakauppojen" paluuta.
Tai kasvavaa tarjontaa.
tai kirjamarkkinoiden puhkeamisen myötä.
Sähköinen kirja on asia erikseen, tosin sekin vie entisestään kivijalkakauppojen markkinaosuutta pois, lähinnä niille isoille monopoleille.
Kivijalkakauppoja on ajettu koko ajan alas, ihan kaikilla osa-alueilla, hypermarkettien hyödyksi.
Mä haluan MUUTOSTA. Ihan MITÄ TAHANSA muutosta. Sähkökirja muuttaa markkinoiden tasapainoa, samoin koko kirja-alan kuplan toivottava puhkeaminen. Ainakaan minä en pidä siitä, millaiseksi tuo markkina nopeine sykleineen on muodostunut.
Massakirjallisuuden siirtyessä enemmän sähköiseen muotoon, tyhjentää se aika tavalla kivijalkakauppojen hyllytilaa. Noin teoriassa. Enemmän kuitenkin kiinnostaa se, millainen rooli kivijalkakaupoilla tulevaisuudessa ylipäätään on. Joka tapauksessa, sen suurimman massan ja sitä myötä tulovirtojen poistumisen pitäisi luoda tilaa jollekin muulle. Ei välttämättä tämän ajan marginaalille, mutta toivotaan niin.
-
se on ensimmäinen mitä Tästä:
...
jos massakirjallisuus viedään piratismin piiriin on minun mahdotonta nähdä sen enempää "kivijalkakauppojen" paluuta
Nyt Curtvile puhut kahdesta eri asiasta. Ensimmäinen on tuo Tommin kommentti, joka nähdäkseni tarkitti sitä että kun tähän asti kivijalkamyymälöillä on ollut kaksi toimintamallia: joko erikoistua tai olla mahdollisimman yleispäteviä, ja jälkimmäinen on ollut se kannattava tie, niin kun tämä yleispätevyys ja pienimmän yhteisen nimittäjän markkinointi viedään muihin formaatteihin niin kivijalkaliikkeillä ei jää muuta mahdollisuutta kuin erikoistua.
Mikä tietysti tarkoittaisi sitä, että bulkin sijaan myytäisiin laatua ja kerrottaisiin että laatu maksaa.
Mikä tietysti edellyttäisi, että laadusta myöskin ollaan valmiita maksamaan. Jotkut ovat, jotkut eivät, mutta peruskvaakkaaja jonka mielestä jokainen sarjakuvanlukija on pätevä kritisoimaan ihan mitä vaan, että hyvyyttä on Karvisen kaltainen sujuvuus, ja taattua laatua se että tuote on tunnettu myös R-kioskin oheistuotteista ei varmaankaan maksaisi erikoistumisesta.
-
Mikä tietysti tarkoittaisi sitä, että bulkin sijaan myytäisiin laatua ja kerrottaisiin että laatu maksaa.
Mikä tietysti edellyttäisi, että laadusta myöskin ollaan valmiita maksamaan.
noin esitettynä asia toki pitää paikkansa. Laadustahan on aina valmis maksamaan.
Oli se sitten esillä kivijalkaliikkeessä, erikoiskaupassa, kirjakaupassa tai r-kioskilla.
Suomessakin on useampia liikkeitä joissa myydään laatua.
R-kioskeilta vaan on vaikeampi löytää sarjakuvaa jollei ole valistunut myymälän sisäänostaja. Niitäkin on.
Muutosta tarvitaan, seisova vesi tarjoaa pidemmän päälle vain myrkyn siitä olen samaa mieltä.
Oma epäilyni on ollut sille että nykymeno jatkuu ja hyllytilan vapautuessa sitä kasvatetaan oheiskrääsällä ja makeisilla(kyllä, kirjakaupoissa myydään makeisia) ei uusilla varsinaisilla kirjakauppatuotteilla.
Eli ihan oman havainnoinnin perusteella.
Kivi: peruskvaakkaajaa on mahdoton määrittää koska makuja on yhtä monia kuin ihmisiä. tuo on sama jos sanoisi että kaikki sarjakuvantekijät tekevät vain Aku Ankkaa.
Mutta kun kaikki eivät halua vaintehdä tai lukea Aku Ankkaa, osalle se piisaa ja se on heidän asiansa.
Se mistä minä olen puhunut on se että sen sijaan että sanottaisiin "haista paska kun luet Karvista!" on "luet Karvista vai? ei sitten tällainenkin sarjakuva kiinnostaisi?"
Mutta ei väkisin.
-
Sähkökirja muuttaa markkinoiden tasapainoa, samoin koko kirja-alan kuplan toivottava puhkeaminen.
Sähkökirja on kaiketi vielä "sovellus", ei kirja. Veromuutos pitäisi viedä nopeasti läpi Suomessa (kuten Ranskassa (http://www.klaava.fi/Kirjat/Sivistysmaat_kuten_Ranska_ovat_jo_alentaneet_e_kirjojen_arvonlis_veroa)).
Laatu on korkea, yllättävän korkea myös massasarjakuvalla. Tex Willer, Aku Ankka ja Korkeajännitys tarjoavat aivan käsittämättömät sivumäärät edullista käyttösarjakuvaa, joka on ihan tolkullisen hyvää, vaikka sitä liukuhihnalta suolletaankin. Voiko sen kanssa kilpailla? Enkä tajua ollenkaan, mitä tekemistä piratismin sallimisella on tämän asian kanssa. Antaisiko se muka jotain lisämahdollisuuksia. Aku Ankkaa lukee miljoona suomalaista; 1,3 miljoonaa, jos alle 12-vuotiaat lasketaan mukaan. Se on ihan käsittämätön määrä. Ankka on osa suomalaisuutta tavalla, johon mikään muu sarjakuva ei tule koskaan pystymään. A. Ankasta tuli uusi Pekka Puupää. Heh.
Ehkä on ihan luonnollista, että suomisarjakuva on lyönyt läpi niistä kohdin, missä markkinoilla on tilaa.
Mitä nuoriin lukijoihin tulee, niin siihen minulla on ihan omakohtaista tuntumaa. Romaanit ovat suosittuja niiden keskuudessa, jotka lukevat. Jonkun Nälkäpeli-trilogian rinnalle on vaikea löytää mitään yhtä hyvää young adult -sarjakuvaa suomeksi. Nuorisoromaani on taas voimissaan ja tarjontaa riittää.
-
Alkuperäisessä jutussa mainitut jakelun pullonkaulat on asia, joka koskettaa vähänkin pienempiä kirjakustantajiakin. Vaikka nämä julkaisisivat mielenkiintoisia kirjoja niin eipä niitä oikein voi hypistellä ja selailla missään isommassa kirjakaupassa.
Kotimaiselle viihdesarjakuvallekin olisi tilausta, jos joku kustantaja panostaisi hevos-mustanaamio-seikkailu-lehtiin, onhan noita ennenkin tehty ja kotimaisin voimin.
FinnWestistä saisi lännensarjojen faneihin vetoavan lehden kun joku kustantaja innostuisi ajatuksesta, palkkaisi 2 vuodeksi hyvät käsikirjoittajat(tiedätte kyllä ketä tarkoitan) ja piirtäjät,toisi sen 10 000 painoksen volyymilla r-kioskeihin ja tämä esimerkki ei ole ainut mikä tulee äkkiseltä mieleen.
Jakelukanavien pullonkaula on todellinen, jos laadukasta kovakantista sarjakuva-albumia myydään yhtä paljon kuin kehitysvammaisen ylioppilaan runokirjaa (esimerkki on tosielämästä, jälkimmäinen möi tietääkseni sukulaisille ja kirjavälityksen kautta vajaa 600 kpl). Tai ehkä sitten vegaaniaihetta sivuavia sarjakuvia on alettava myymään ainostaan Punnitse ja säästä-tyyppisissä paikoissa, jossa ostajat ovat jo aiheelle entuudestaan myötämielisiä.
Taiteentukimuodot on oma asiansa remontoitavaksi, ja koskee kaikkea luovaa tekeviä ihmisiä muusikoista tanssijoihin.
Onko strippisarjojenkaan suosio vain tämän päivän juttu, muistelen kyllä vaikkapa Jopea lukeneeni jo ala-asteikäisenä ja törmänneeni hänen töihinsä monessakin lehdessä.
-
Kovasti ketjussa on mukana käännössarjakuva, joka toki sivuaa aihetta, mutta ymmärtääkseni alunperin tässä keskusteltiin nimenomaan kotimaisten tekijöiden sarjakuvista.
-
Kovasti ketjussa on mukana käännössarjakuva, joka toki sivuaa aihetta, mutta ymmärtääkseni alunperin tässä keskusteltiin nimenomaan kotimaisten tekijöiden sarjakuvista.
Keskustelun poikkeuksellisen korkea taso puolustaa off-topicointia.
-
Pitää tunkea lusikka soppaan...
Mielestäni yksi syy siihen, että meiltä puuttuu kotimaisen sarjakuvan valtavirtahitit on se, että täällä yleensä sarjakuvantekijät toimivat yksin. Sama ihminen sekä piirtää että kuvittaa.
Kuitenkin on suht harvinaista että yksi ihminen on sekä loistava kuvittaja että tarinankertoja. Kyllä sitäkin tapahtuu, mutta yleisempää tuntuu olevan, että ollaan jommassa kummassa hyviä ja sitten toinen puoli jää vajaaksi.
Ne, jotka harrastavat sarjakuvaa vakavammin, saattavat ostaa rumasti kuvitettuja sarjakuvia jos ne ovat hyviä, ja toisinpäin (kauniita kuvia vailla hyvää tarinaa). Mutta keskiverto-ostaja ei tällaiseen suostu. Veikkaan, että etenkin epämiellyttävä kuvitus saa satunnaisostajan jättäämään sarjakuvan hyllylle. Sen sijaan nätisti piirrettyjä sarjiksia ostetaan jonkin verran kuvituksen takia, mutta nekään eivät etenkään pitempinä sarjoina saa suurta yleisöä.
Se "epämiellyttävä" kuvitus tietenkin voi olla ihan oikeasti tyylikeino ja vuosien hiomisen tulos, mutta ei se kiinnosta suurinta osaa kuluttajia.
Strippisarjakuvat ovat vähän eri asia, niiden kuvituksen ei välttämättä tarvitse olla erityisen hyvää jos vitsit toimivat.
Olen ollut jonkin aikaa "sarjistauolla" enkä osaa heittää sen kummemin nimiä, mutta näin itse näen tilanteen. Ja sama homma se on ulkomaillakin. Etenkin netissä näkee paljon sarjiksia joiden kuvitus-tarina-tasapaino on naurettava.
Mutta esim. USA:ssa hyvä piirtäjä ja hyvä käsikirjoittaja voivat mennä töihin Marveliin ja tavata siellä toisensa ja tehdä teoriassa 100% hyvää sarjakuvaa. Käsittääkseni myös muualla Euroopassa on yleistä, että on erikseen kirjoittajat ja piirtäjät.
Japanissa tämä käytäntö on harvinainen, mikä on mielestäni yksi syy siihen, miksi siellä on aivan järkyttävä määrä sellaista mangaa, joka on nättiä katsella, mutta tarina on sitä itseään. Jopa monet suosituimmista sarjoista ovat sellaisia, että niistä näkee, että ammattilaiskäsikirjoittaja olisi tarvittu mukaan.
Mutta tiedän, että moni sarjakuvantekijä haluaa hoitaa sekä kuvituksen että tarinan. Mielestäni pitäisi kuitenkin olla realistinen. Jos kykyjä toiseen ei ole, niin kannattaisi yrittää löytää yhteistyökumppani, joka hallitsee sen puolen paremmin. Mutta varmasti sekään ei helppoa ole.
No, tämä oli tällaista tajunnanvirtaa.
-
Ne, jotka harrastavat sarjakuvaa vakavammin, saattavat ostaa rumasti kuvitettuja sarjakuvia jos ne ovat hyviä, ja toisinpäin (kauniita kuvia vailla hyvää tarinaa). Mutta keskiverto-ostaja ei tällaiseen suostu.
Suurin osa mun suosikkitekijöistä vastaa itse sekä tarinasta että kuvituksesta. Harvemmin ostan mitään jossa vain toinen osa-alue on kunnossa. Mutta joo, myönnän etten ole keskiverto-ostaja enkä kauheasti kykene nauttimaan keskiverroista sarjakuvistakaan.
Asiasta aasinhäntään. Satuin eilen käymään kirjakaupassa ja yllätin itseni tuumimasta että minkä tähden mä kalliilla mitään uutuustuotteita ostaisin ku ne kuitenki on vuoden päästä alennuslaareissa. Tajusin että ostan kirjakaupasta suomeksi käännettyä sarjakuvaa (uutena) lähinnä lahjaksi toisille. Jos minä, kohtalaisen innokas ja vakavarainen harrastaja suhtautuu näin niin paljonko täysihintaiset sarjakuvat satunnaisiakaan ostajia houkuttelevat?
Ei, eivät ne minusta liian kalliilta tunnu, tuntuu vain hassulta maksaa mistään esim paria kymppiä jos sen pian saa parilla eurolla. Ja sit tuleekin oikeastaan jo sellainen olo että haluanko mä edes mitään parin euron alennuslaarisarjakuvaa hankkia. Taidankin vain mennä Anttilan DVD-osastolle ostamaan parit elokuvat.
Voisiko "rakenteisiin" ja sarjakuvan yleiseen arvostukseen vaikuttaa sillä ettei painoksia dumpattaisi muutamassa kuukaudessa muutamalla kopeekalla Kirjatoreille vai joutuvatko ne sinne juuri nykyisten "rakenteiden" takia?
Toinen juttu joka alkoi illalla mietityttämään oli uusin Aku Ankka jossa oli Johanna Sinisalon ja Hannu Mänttärin käsikirjoittama ankkasarja, mainio sellainen. Kässäri oli varta vasten suomalaisen toimituksen heiltä tilaama enkä voinut välttyä ajatukselta että miksei kotimaisilta tekijöiltä tilata sarjoja enemmänkin? Tai tehdä niiden tarjoamista kustantajalle helpommaksi ja houkuttelevammaksi?
Meillä ilmestyy valtavat määrät muiden eurooppalaisten tekemää ankkahuttua mutta kotimainen tuotanto lepää parin tekijän varassa. Luulisi että suomalaiselle lukijakunnalle (joka siis on satoja tuhansia, saanko toistaa, satoja tuhansia) voisi tehdä ihan omaakin, yhteispainatuksista riippumatonta lehteä.
Joo mä tiedän että sarjojen hyväksyttäminen Disneyllä on oma hommansa muttei varmasti mahdotonta ja minusta vaivan väärti. Osaavia tekijöitä olisi ainakin yhden kuukasittaisen lehden tarpeiksi ja lisää takuulla syntyisi. Vaikka menekki olisi vain prosentteja emolehden myynnistä, se olisi niin paljon että tekijöille kyettäisiin maksamaan asialliset palkkiot ja viihteellisen perussarjakuvan ammattimainen tekeminen saisi maassamme ihan uutta pontta.
-
En nyt muista mainittiinko jo lyhentyneestä kirjan myyntikierrosta, 3 kuukaudesta. Sen jälkeen periaatteessa ollaan aletavaraa, vaikka sarjakuvalla varastoa ja ostajia voisi riittää niin, että painos olisi vasta 2 vuoden päästä loppu. (Sama ongelma pienkustantajilla, kirja ja dvd-puolella. Ja lisäksi kuinka saada tuote isoille ketjuille).
Akusta tuli sama mieleen, kyllähän täällä osattaisiin tehdä omaa Akua kotimaisin voimin siinä missä Muumiakin, ja ostajakunta olisi harvinaisen valmis...
-
Syynä ovat ylimitoitetut painokset. Jonkun tietyn rajan jälkeen yhden kappaleen painatus on niin edullista että ihan sama on painattaa 5000 kappaletta vaikka tuhat kappalettakin riittäisi vallan hyvin. Oletan että monessa kirjassa/albumissa todellinen voitto tehdään vasta alennusmyynnissä myymällä niitä painoksen häntiä poikkeavilla ehdoilla sekä jälleenmyyjän että albumin tekijän kanssa. Jotkut kustantamot painattavat kerralla ylimääräisen painoksen joka jo ilmestymisen hetkellä varataan alekirjakaupoille.
EDIT: Liian suuri painos yhdistyneenä liian kovaan alkuhintaan. On koulutettu harrastajat odottamaan alennusmyyntiä. Professori Itikaisen tutkimusretki. Kirjakaupoissa 26 euroa. Valmistuskustannukset (painokustannukset siis) tuskin yli kahden euron siinä. Joku on toki joutunut skannaamaan materiaalin ja hieman putsimaan sivuja, mutta ei kappalekohtaiset kulut voi paljoa yli kolmen euron olla. 26 euroa! Ensimmäinen suomalainen sarjakuva ehkä, mutta silti melko pöyristyttävä hinta. Myydään sitä sitten sillä hinnalla joitakin satoja kappaleita Suomen kirjastoille ja kouralliselle kirjakaupan asiakkaita. Kuoletetaan paino- ja muut kulut. Sit on vielä joitakin tuhansia kirjoja jemmassa ja ne myydään ensi vuoden tammi-alessa hintaan 3,50.
-
Pitää tunkea lusikka soppaan...
Mielestäni yksi syy siihen, että meiltä puuttuu kotimaisen sarjakuvan valtavirtahitit on se, että täällä yleensä sarjakuvantekijät toimivat yksin. Sama ihminen sekä piirtää että kuvittaa.
Siinä on sulle kuule oikeen studiollinen valtavirtahittiä
http://www.mkkentertainment.com/
Japanissa tämä käytäntö on harvinainen,
Katsopa Kaito Kidiä ja Conania ja vertaa millaista jälkeä Aoyama tekee kynällä yksin ja ruoskalla viiden studio-orjan avustamana.
Mutta tiedän, että moni sarjakuvantekijä haluaa hoitaa sekä kuvituksen että tarinan.
Joutuu hoitamaan ( Huomaathan, että käsikirjoituskin voidaan ja on usein suotavaakin tehdä piirtämällä ). Kunnollinen ennustettava palkka on meillä aika harvinaista hubaa. Ja ns. "kansainvälinen jälki" käytännössä edellyttää palkattua lisäväkeä viimeistelypäässä.
Jos meillä haluaa saada jotain valmiiksi asti, on vähän pakko hyväksyä "tyylikeinona" hivenen "naivistinen" tai "luonnosmainen" ilmaisu.
-
Mielestäni yksi syy siihen, että meiltä puuttuu kotimaisen sarjakuvan valtavirtahitit on se, että täällä yleensä sarjakuvantekijät toimivat yksin. Sama ihminen sekä piirtää että kuvittaa.
Sen verran täytyy sanoa asian vierestä, että mainitsemissasi isoissa jenkki- ja japsisarjakuvakustantamoissa luulen, että etu on enemmän niissä kaikissa muissa ihmisissä, jotka pyörivät sarjakuvan teon ympärillä. Editoreista, kustannustoimittajista jne. jotka pitävät huolta siitä, että sarjakuva olisi tietyssä mielessä laadukasta ja myyvää. Se ei taas välttämättä jätä käsikirjoittajalle ja piirtäjälle vapauksia tehdä sellaista sarjakuvaa kuin he haluaisivat. Esimerkiksi japanissa, jossa yhden ihmisen nimi on tekijänä, niin kyllä niitä suosittuja sarjoja tekee pieni tiimi; 6-10 henkilöä.
Ainakin mangan puolella ne näytesarjakuvat, joilla monet tunnetuiksi tulleet sarjakuvat ovat päässeet esim. Shonen Jumpiin, ovat olleet aika amatöörimäisiä. Kun tuotantokoneisto ja täyspäiväisyys tulevat mukaan kuvioihin, niin kyllä ne sarjat aika nopeasti ovat hiutuneet sellaisiksi, että ne ovat japanilaisen kerronnan vaatimustason mukaan ammattimaisia.
Tällaisen kuvion imitoiminen Suomeen ei ole mahdollista eikä välttämättä edes hyväksi. Siihen sanon suoraan, että kyse on liian pienestä markkina-alueesta. Pienemmissä tapauksissa, kuten Aku Ankkaan tilatuissa yksittäisissä jutuissa homma voisi toimia. Toki jonkin verran muutenkin on laadukasta "toimitettua" sarjakuvaa Suomessa. Lisääkin saisi olla ja monia asioita voisi rakenteissa parantaa, mutta niihin minulla on aika vähän sanottavaa. Paitsi että esim. Kaltsun mainitsema toimitettu kotimainen Ankka lehti olisi varmasti yksi mukava lisä samoin mikä tahansa julkaisu josta saataisiin maksettua tekijöille palkkaakin.
Itse näen tällä hetkellä kuitenkin myös pienjulkaisujen määrän ja monipuolisuuden Suomessa erittäin suurena vahvuutena. Se on kuitenkin sitä, missä tekijät pääsevät tekemään sellaista sarjakuvaa, kuin itse haluavat. Se ei välttämättä ole aina myyvää, eikä kiinnosta suurta yleisöä. Hyvin tehtynä varmasti sen verran, että sille löytyy ostajia. Tämä pienjulkaisu sektori on kuitenkin Suomessa tällä hetkellä erittäin aktiivinen ja monipuolinen. Tältä sektorilta nousu ammattilaisempiin piireihin, joka taitaa kuitenkin olla monen tavoite, on pirun hankalaa.
Koivusaarelle: MKK taitaa kuitenkin olla aika kaukana valtavirtahitistä, vaan olla juuri sellaista sarjakuvaa kun siellä mukana olevat henkilöt haluavat tehdä ja niin kuin he haluavat tehdä. Vaikka se imitoisikin jenkkiläistä valtavitaa.
-
Mielestäni yksi syy siihen, että meiltä puuttuu kotimaisen sarjakuvan valtavirtahitit on se, että täällä yleensä sarjakuvantekijät toimivat yksin. Sama ihminen sekä piirtää että kuvittaa.
Kuinka laajasti sarjakuvaa tuolla ajattelet? Ei kyllä maailmalla ole minkäänlainen sääntö että menestystarinat olisivat studion kynänjälkeä, jossa työn osa-alueet olisi jaettu. Onhan tuota Marvel/DC-tuotantoa, mutta myös Wattersonia, Schulzia, Pastisia, Hernandezeja, Satrapia, Warea, Burnsia, Crumbia, Blainia, Larcenetia, Giraudia, Prattia, Manaraa...
Suomessa Jubaa, Paloniemeä, Jarlaa ja Heilää, ihan kotimaisia valtavirtahittejä.
-
Ainakin mangan puolella ne näytesarjakuvat, joilla monet tunnetuiksi tulleet sarjakuvat ovat päässeet esim. Shonen Jumpiin, ovat olleet aika amatöörimäisiä. Kun tuotantokoneisto ja täyspäiväisyys tulevat mukaan kuvioihin, niin kyllä ne sarjat aika nopeasti ovat hiutuneet sellaisiksi, että ne ovat japanilaisen kerronnan vaatimustason mukaan ammattimaisia.
Ja tämä on juuri syy siihen miksi suuri osa mangasta on sitä identtistä kuraa, johon ihmiset kyllästyvät. Tekijöillä ei aina ole mahdollisuuksia tehdä mitä haluavat, ei hyvässä eikä pahassa.
Ei silti, olen itsekin joskus toivonut että olisi joku auttamassa että voisin tehdä ne tarinat jotka haluan.
-
Voisiko "rakenteisiin" ja sarjakuvan yleiseen arvostukseen vaikuttaa sillä ettei painoksia dumpattaisi muutamassa kuukaudessa muutamalla kopeekalla Kirjatoreille vai joutuvatko ne sinne juuri nykyisten "rakenteiden" takia?
Liian suuret painokset houkuttelevat tietenkin, koska kappalehinta putoaa olenaisesti. Varastoiminen on kallista. Lisäksi usein sopimuksissa on joitain juonikkaita pykäliä, tavallinen on esimerkiksi sellainen että tekijänpalkio maksetaan ainoastaan täysihintaisista kappaleista - 3-6 kuukauden päästä tuote onkin jo alelaarissa.
Noita vastaan voi kyllä taistella jossain määrin, kun ottaa selvää mitä omassa kustannussopimuksessa lukeva teksti tarkoittaa. Mun soppareissani on ollut jo jonkin aikaa se, että rojaltia maksetaan kaikesta myynnistä (lukuunottamatta promo- ja arvostelukappaleita) ja täyshintainen myyntiaika on niin pitkä kuin kustantaja ikinä sallii. Nämäkään ei kuitenkaan takaa näkyvyyttä tai saatavuutta, joten kun menette sinne Suomalaiseen Kirjakauppaan, kysykää aina rohkeasti myyjältä kaikkea minkä ikinä toivoisitte hyllystä löytyvän - kysymättä niitä ei sinne ilmesty.
Sitten tekijän osuutta syömässä on tietenkin sellaisia lain sallimia vähennyksiä kuin varasto- ja palautushävikki, vai mitä ne nyt ovatkaan nimeltään, jotka aina otetaan täysmääräisinä pois vaikkei mitään hävikkiä olisi tapahtunut. Mutta niinhän se on, että ammattilaisuuden yksi olemus on se, että oppii minimoimaan itseen kohdistuvan välistävedon määrän.
Parhaiten sarjakuvalla tienaa siinä vaiheessa kun tekee niitä ekoja omakustannelehtiä, nitoo ja myy kädestä käteen. Koskaan myöhemmin ei samanaista katetta ole saavutettavissa. Sitten jos onnistuu breikkaamaan vähän isommille markkinoille, voi tietenkin panostaa ilmaisiin lounaisiin.
;)
Kivi
-
Toinen juttu joka alkoi illalla mietityttämään oli uusin Aku Ankka jossa oli Johanna Sinisalon ja Hannu Mänttärin käsikirjoittama ankkasarja, mainio sellainen. Kässäri oli varta vasten suomalaisen toimituksen heiltä tilaama enkä voinut välttyä ajatukselta että miksei kotimaisilta tekijöiltä tilata sarjoja enemmänkin? Tai tehdä niiden tarjoamista kustantajalle helpommaksi ja houkuttelevammaksi?
Meillä ilmestyy valtavat määrät muiden eurooppalaisten tekemää ankkahuttua mutta kotimainen tuotanto lepää parin tekijän varassa. Luulisi että suomalaiselle lukijakunnalle (joka siis on satoja tuhansia, saanko toistaa, satoja tuhansia) voisi tehdä ihan omaakin, yhteispainatuksista riippumatonta lehteä.
Joo mä tiedän että sarjojen hyväksyttäminen Disneyllä on oma hommansa muttei varmasti mahdotonta ja minusta vaivan väärti. Osaavia tekijöitä olisi ainakin yhden kuukasittaisen lehden tarpeiksi ja lisää takuulla syntyisi.
Tarkkaa syytä ja vastausta tilanteeseen ei voi eikä osaa antaa. Ehkä syynä on joku tanskalaisten meille tuntematon kateus, kauna tms. Yrittäjiä on ollut (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,9529.msg329630.html#msg329630) enemmän kuin tekemään päässeitä. Ei paljoa kylläkään.
Muistamme kuinka Mauri Kunnas yritti nuorena miehenä ankkaan, lähetti Tanskaan moneen otteeseen, oudon nyrpeä vastaanotto oli, lähettipä USA:hankin ja sieltä tuli vastaus että oikein hyvältä näyttäää, lähettäkää sarjanne Tanskaan. Pitkällisten vaiheiden jälkeen sai yhden kässärin hyväksytyksi ja piirrätetyksi. Minä Mauri Kunnas -kirjassa julkaistut itse piirretyt näytteet ovat paljon parempia kuin moni muu aikalainen Ankkaan piirtänyt.
Wallu piirsi Nalle Puhia ja Tanskasta tuli kovaa ukaasia, että ei noin piirretä.
Mjoo, porukka Andersin toimituksessa ja Egmontin Creativessa on noista päivistä vaihtunut paljon ammattitaitoisempaan ja sarjakuvia paremmin ymmärtävään jengiin, jotta tuota...
Sinisalo-Mänttäri-parivaljakon kässäri oli kyllä vallan mainio. Hieno veto Suomen toimitukselta tämä. Toivottavasti noi sarjat nähdään muuallakin aikanaan.
Muumi-lehteä en oo seurannu viime aikoina. Mikäs sen Suomiosuus on tätä nykyä?
Ruotsalaisilla mainstream-piirtäjillähän on Bamse ja Åsa Nisse ja Mustanaamio ja Uti Vår Hagen ja Lilla Fridolf ja se 98-sotilassarja vai mikäse oli ja varmaan muitakin... Kaikki omaa tuotantoa ja ruotsalaisia hahmoja (paitsi Mustis). Meillä vain Muumi?
Timo
-
Koivusaarelle: MKK taitaa kuitenkin olla aika kaukana valtavirtahitistä, vaan olla juuri sellaista sarjakuvaa kun siellä mukana olevat henkilöt haluavat tehdä ja niin kuin he haluavat tehdä. Vaikka se imitoisikin jenkkiläistä valtavitaa.
Kyllä mä Äetsänpojan kuviot tiedän.
Puhekuplalle vaan tarjosin näitä tiimityön automaagisia valtavirtahittejä.
Meinaan teikjöitä löytyis kun olis ostajia.
Muoks:
Ainiin
Ihan unohdin.
Tehtiinhän mekin Teronkin kanssa yhteistyövaltavirtasuuryleisömenestyshi tti.
-
Tällaisen kuvion imitoiminen Suomeen ei ole mahdollista eikä välttämättä edes hyväksi. Siihen sanon suoraan, että kyse on liian pienestä markkina-alueesta. Pienemmissä tapauksissa, kuten Aku Ankkaan tilatuissa yksittäisissä jutuissa homma voisi toimia. Toki jonkin verran muutenkin on laadukasta "toimitettua" sarjakuvaa Suomessa. Lisääkin saisi olla ja monia asioita voisi rakenteissa parantaa, mutta niihin minulla on aika vähän sanottavaa. Paitsi että esim. Kaltsun mainitsema toimitettu kotimainen Ankka lehti olisi varmasti yksi mukava lisä samoin mikä tahansa julkaisu josta saataisiin maksettua tekijöille palkkaakin.
Itse näen tällä hetkellä kuitenkin myös pienjulkaisujen määrän ja monipuolisuuden Suomessa erittäin suurena vahvuutena. Se on kuitenkin sitä, missä tekijät pääsevät tekemään sellaista sarjakuvaa, kuin itse haluavat. Se ei välttämättä ole aina myyvää, eikä kiinnosta suurta yleisöä. Hyvin tehtynä varmasti sen verran, että sille löytyy ostajia. Tämä pienjulkaisu sektori on kuitenkin Suomessa tällä hetkellä erittäin aktiivinen ja monipuolinen. Tältä sektorilta nousu ammattilaisempiin piireihin, joka taitaa kuitenkin olla monen tavoite, on pirun hankalaa.
Mutta ongelmana on myös tämä: on omat naisnyssytyssarjakuvat, on omat trippisarjikset, on omat animuhomopornot, on omat paskat blogit paperi muodossa, on omat nyyhkytarinansa niistä lapsuuden nostalgiahuuruista, on omat mukarealistisen oloiset kuvaelmat elävästä elämästä, on taidesarjakuvaa, on maailmaa muuttavia sarjakuvia, on jopa pieni osa juuri paskasti piirrettyä mättösarjakuvaa, ja näitä kaikkia limittäin, lomittain ja tehosekoittimessa pyöritettyä, mutta missä ovat ne pidemmät sarjakuvat, jonka kehtaan luottaa olevan juuri viihteelliseltä lähtöpohjalta jotain, jonka parissa saa kirjaimellisesti rentoutua?
Ei tarvitse miettiä, koska joku mielipidepaholainen tulee, ärsyttää ja tappaa muutoin mukavan lukukokemuksen. Ei tarvitse miettiä, koska se vitun Kekkonen on taas siinä sivulla ja joku itkee silmänsä päästä, kun on niin nostalgiaa. Ei tarvitse päivitellä telaketjufeministien telaketjuja. Ei tarvitse päivitellä paskoja kuvia. Ei tarvitse odotella, koska käytetään tekosyytä "taidesarjakuva". Ei tarvitsisi päivitellä toisen maailmansodan traumoja levittäviä agitaattorit rypevät omissa mehuissaan tekstaamassa miljoonatta sivua korrektia sotilassuomea.
Toisin sanoen viihdettä, tarinaltaan jopa paskaakin, mutta sen verran hyvin tehtynä SARJAKUVANA, että sitä kehtaisi lukea uudestaan ja uudestaan tai edes ostaa jollekin kaverille, jonka tietäisi siitä ehkä pitävän teemansa puolesta.
Yksintekeminen ei jumalauta ole syy siihen. Mangasta kyllä löytyy pirun hyviä yksintekijöitäkin, Jenkkilästä yhtä paljon.
-
Minun mielestäni Suomesta puuttuu sarjakuvat vastine massaviihteelle. Meillä on korkeakulttuuripuoli hallinnassa, mutta se yleisöön uppoava suuren massan perusviihde puuttuu.
Mutta missä ovat ne pidemmät sarjakuvat, jonka kehtaan luottaa olevan juuri viihteelliseltä lähtöpohjalta jotain, jonka parissa saa kirjaimellisesti rentoutua?
Tää on yks vanhimpia virsiä mitä Kvaakissa on veisattu mutta epäselväksi jää mikä on näiden vuodatusten tarkoitus. Pitäisikö minun esimerkiksi mennä nurkkaan häpeämään sitä että teen mukarealistisen oloisia kuvaelmia elävästä elämästä? Tehdä katumusharjoituksia ja parannus mitä pikimmin? Pyrkiä vastedes piirtämään vain ja ainoastaan hajutonta ja mautonta perusviihdykettä teidän tarpeisiinne? Jotain mahdollisimman helppolukuista hömppää jossa rosoinen viiva ei tökkäisi silmään eikä tarinallisestikaan mikään oikeastaan koskettaisi?
Suurin osa kotimaisista(kin) tekijöistä noudattaa melko yksinkertaista ohjenuoraa tekemistensä suhteen. He pyrkivät piirtämään sellaista sarjakuvaa kuin itse haluaisivat lukea. Ainakin itse teen niin. Osanottoni jos tää on teistä täysin käsittämätön lähestymistapa.
Eihän mun siitä tarvitse muistuttaa että kukaan ei (edelleenkään) pakota teitä lukemaan niitä sarjakuvia joista ette pidä?
Käsittääkseni teillä molemmilla pysyy kynä itselläkin kädessä? Miksi ihmeessä ette itse tee niitä koko kansaa viihdyttäviä sarjakuvia kun usko markkinoihinkin on niin vahva? Mikäli tuntuu etteivät omat taidot tai voimavarat täysin riitä, miksette perusta studiota ja kustantamoa?
Vai onko teistä vain hauska ruikuttaa? Oikeesti toi kuulostaa vähän siltä kuin joku huutaisi torilla paskan tulleen housihin. Kaikki ympärillä ovat asiaan syyttömiä eivätkä he asialle mitään oikeastaan voi tehdäkään, mut siellä se ukko vaan huutelee miten paska valuu jo lahkeita pitkin.
Ps. Kaikkein huvittavinta tässä mun tilityksessä on se että mähän itse asiassa yritän tehdä vain mahdollisimman helppolukuista hömppää.
-
Mä kyl Kaltsu tykkäsin tosta sun kasari-Sarjarin jutusta, varsinkin siitä ruudusta, jossa pikkulikka ja sen kaveri juoksee pellolla. Itsekin tykkäisin tehdä jotain sen tyylistä. Muutenkin parissa männäSarjarissa kokonaistaso oli ihan hyvä. Läjäkin oli hyvässä kuosissa ja muut kans. Ai niin, Hannele Kivilahti ottu muhun henk.koht yhteyttä ja ehdotti, että tekisinkö kouluaiheeseen Sarjariin kansikuvan ja jutun kans. Oih! I rule! Olen otettu. Totta vitussa teen.
-
Suurin osa kotimaisista(kin) tekijöistä noudattaa melko yksinkertaista ohjenuoraa tekemistensä suhteen. He pyrkivät piirtämään sellaista sarjakuvaa kuin itse haluaisivat lukea. Ainakin itse teen niin. Osanottoni jos tää on teistä täysin käsittämätön lähestymistapa.
...jos tämä olisi täysin totta niin mistä tulee sitten se toinen perinteinen valitusvirsi, "miksi ihmiset lukee vaan jotain Aku Ankkaa eikä...". Jos tekee sellaista sarjakuvaa mitä itse haluaa lukea niin silloinhan pitäisi olla tyytyväinen jos itse pitää siitä tekemästään, ja kaikki muut lukijat on vaan plussaa...
Tai ehkä sekin on käsittämätön lähestymistapa että jotkut haluavat sarjakuvalukukokemuksiensa olevan hassuja strippejä ja jos ei naurata niin silloin ei tosiaankaan naurata.
Totuus lienee jossain noiden näkemysten välillä...
(Noin muuten minusta Kaltsun jutut ovat olleet pääosin viihdyttäviä ja helppolukuisia)
-
Oikeesti toi kuulostaa vähän siltä kuin joku huutaisi torilla paskan tulleen housihin. Kaikki ympärillä ovat asiaan syyttömiä eivätkä he asialle mitään oikeastaan voi tehdäkään, mut siellä se ukko vaan huutelee miten paska valuu jo lahkeita pitkin.
Jatketaan paskavertauslinjalla:
Jos tykkää paskasta ja haluaa tehdä vain sellaista mistä pitää, tekee siis paskaa.
Ja sitten ihmettelee miksi paska ei myy. Ostan mieluummin Aku Ankkaa kuin paskaa.
-
Tää on yks vanhimpia virsiä mitä Kvaakissa on veisattu mutta epäselväksi jää mikä on näiden vuodatusten tarkoitus.
...
Käsittääkseni teillä molemmilla pysyy kynä itselläkin kädessä? Miksi ihmeessä ette itse tee niitä koko kansaa viihdyttäviä sarjakuvia kun usko markkinoihinkin on niin vahva? Mikäli tuntuu etteivät omat taidot tai voimavarat täysin riitä, miksette perusta studiota ja kustantamoa?
Vai onko teistä vain hauska ruikuttaa? Oikeesti toi kuulostaa vähän siltä kuin joku huutaisi torilla paskan tulleen housihin. Kaikki ympärillä ovat asiaan syyttömiä eivätkä he asialle mitään oikeastaan voi tehdäkään, mut siellä se ukko vaan huutelee miten paska valuu jo lahkeita pitkin.
Juup. Kaltsu on kyllä hyvin kiteyttänyt, kyllä siitä peiliinkin tulee välillä katsottua.
Tosiasia on kuitenkin se, mitä tässä on muutamaan otteeseen eri foorumeilla todettu, että semmoinen kaupallinen mainstream täällä on harvassa. Se on vähän sellainen juttu joka aukeaa parhaiten, kun lukee vaikka juttuja Joonaksesta tai Kari Leppäsestä tai muista aikaisemmin täällä vaikuttaneista. Osa, kuten Timppa ja Tarmo Koivisto ovat vieläkin tuolla raiteella. Ehkä Rauhalan Anssikin.
Tuo oli joskus jonkinlaisissa voimissaan muinoin, mutta ilmeisesti se oli se osa jolta katosi raha, innostus ja julkaisukanavat. Jotkut suomalaiset vanhat sarjakuvaseurojen julkaisut olivat melko hyvässä suunnassa. Nuo julkaisut hävisivät kun harrastajakunta vanheni.
Nykyään ei ole oikein enää vertailukohtaakaan. Se, mitä minä tarkoitan, ei oikein aukene muuten kuin sanomalla, että miettikääpä, miksi joku (yli)kaupallinen käännösalbumi myy huomattavia määriä enemmän kuin suomalainen albumi?
Kyllä sillä keskivertokaduntallaajan miellyttämisellä on motiivi. Raha.
Itse en julkaise mitään, ennenkuin olen sillä tasolla, että ostaisin omaa jälkeäni jos sen olisi joku muu tehnyt. Siitä ollaan vielä kaukana.
-
Jep, kyllä sarjakuvan pitää miellyttää myös muita kuin tekijää itseään jotta se voisi menestyä. Tekijän taas ei välttämättä tarvitse olla kiinnostunut siitä mitä tekee jotta tuotetta saadaan myydyksi. Marginaali ei koskaan tule kiinnostamaan "suurta yleisöä", siksi se pysyy marginaalissa. Suuri yleisö ostaa niitä sarjakuvia mitä on ennenkin ostanut, ja kun uusi tuote lanseerataan, kustantaja ottaa aina riskin ja sitä joudutaan markkinoimaan runsaasti että yleisö löytää sen. Eikös se noin mene?
Itse kuulun niihin jotka yrittävät tehdä sellaista sarjakuvaa kuin haluavat, tosin en tiedä teenkö sellaista jota haluaisin lukea. Monasti näillä on parhaimmillaan pieni yleisö mutta ei mahdollisuuksia kaupallisesti. Välillä tulee olo että olisi hyvä jos joku vähän ohjastaisi piirtäjiä, editoreille olisi tarvetta. Tosin se johtaa helposti liian tiukkaan suitsimiseen, mitä kukaan ei myöskään halua. (Vertaa Japani ja Tarkat Säännöt Miten Sarjakuvaa Kuuluu Tehdä Kun Sitä Tehdään Tietylle Kohderyhmälle)
No, ite en sarjakuvan kohdalla välitä mihin genreen se kuuluu, millä tyylillä se on tehty ja onko se taidetta vai viihdettä, pääasia että se kiinnostaa ja on hyvä. Mutta tällainen ostokäyttäytyminen on varmasti marginaalista. Ehkä yleistä sarjakuvaharrastajien keskuudessa, mutta sarjakuvaharrastajatkin ovat marginaaliryhmä.
-
, mutta missä ovat ne pidemmät sarjakuvat, jonka kehtaan luottaa olevan juuri viihteelliseltä lähtöpohjalta jotain, jonka parissa saa kirjaimellisesti rentoutua?
Olen mielestäni sijoittanut tuollaiseen viime vuosina ainakin 8 kuukautta työaikaa raa'alla yrittäjäriskillä ilman palkkaa, eläkekertymää ja sosiaaliturvaa. Käteen on toistaiseksi jäänyt 300 euroa painokuluvelkaa.
Kyllä sitä lisääkin tehtäisiin kun joku ostaisi.
Ei tarvitse miettiä, koska se vitun Kekkonen on taas siinä sivulla
onks tää jotain henkilökohtaista (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?action=gallery;sa=view;id=3859)
. Ei tarvitsisi päivitellä toisen maailmansodan traumoja levittäviä agitaattorit rypevät omissa mehuissaan tekstaamassa miljoonatta sivua korrektia sotilassuomea.
Revontulen sössösmiehet äksöntää oli kuitenkin vuoden myydyimpiä (-dyin?) sarjakuvaromaaneita. Suomalainen sotasarjakuva jos joku on valtavirtaa.
Mangasta kyllä löytyy pirun hyviä yksintekijöitäkin, Jenkkilästä yhtä paljon.
Kuten esimerkiksi? Ja muita kuin strippisarjailijoita ?
Ja jos Don Rosa lasketaan, löytyyhän meiltäkin Vainionmäet Korhonen ja Kari.
Tein tuossa karkean kannattavuuslaskelman:
12 kertaa vuodessa ilmestyvä lehti , jossa 5 vakituista työntekijää kuvittaa , 2 hengen toimitus ja kässärit freelancereilta, vaatii tyypillisillä vajaan kympin irtonumerohinnoilla noin 20 000 kpl säännöllisen irtonumeromyynnin pysyäkseen hengissä . Onnistuisko ?
-
Totta vitussa teen.
Jesh! Siitä tulee hyvä numero!
...jos tämä olisi täysin totta niin mistä tulee sitten se toinen perinteinen valitusvirsi, "miksi ihmiset lukee vaan jotain Aku Ankkaa eikä...". Jos tekee sellaista sarjakuvaa mitä itse haluaa lukea niin silloinhan pitäisi olla tyytyväinen jos itse pitää siitä tekemästään, ja kaikki muut lukijat on vaan plussaa...
Aika usein asia näin onkin. Tossa mainitsemassasi valitusvirressä on kyse yleisestä kanssaihmistensä yleissivistyksen tasoon turhautumisesta, ei (kai) niinkään siitä että juuri minun sarjakuviani pitäisi lukea.
(Noin muuten minusta Kaltsun jutut ovat olleet pääosin viihdyttäviä ja helppolukuisia)
Tää on just sitä mainitsemaasi plussaa minkä takia ei tule piirrettyä pelkästään pöytälaatikkoon.
Jos tykkää paskasta ja haluaa tehdä vain sellaista mistä pitää, tekee siis paskaa.
Ja sitten ihmettelee miksi paska ei myy. Ostan mieluummin Aku Ankkaa kuin paskaa.
Tässähän oli napakka vastaus kaikkiin tämän ketjun pohdintoihin. Eikä Tertsiä edes tarvitse kehoittaa näyttämään itse mallia. Tertsihän on jo Muësleillä ja Arikarin seikkailuillaan näyttänyt närhen munat meille omassa paskassamme rypijöille.
Tosiasia on kuitenkin se, mitä tässä on muutamaan otteeseen eri foorumeilla todettu, että semmoinen kaupallinen mainstream täällä on harvassa.
Kyllä mäkin Markku mielelläni vaikkapa jotain Klorofyllin tapaista kotimaista tuotosta lukisin. Nää on usein vähä itseään ruokkivia juttuja. Yks kun löisi itsensä läpi niin muutkin uskaltaisivat paremmin tavoitella paikkaansa auringossa. Esim strippien puolella on mun mielestä näkyny että parin sarjan suosio (ja hyvyys) on lanannu tietä muidenkin mahdollisuuksille ja menestykselle.
Hyvää yritystähän meillä pitkienki tarinoiden osalta löytyy. Anni Isotalo ja moni mangasarja on jo todella lähellä esikuviensa tasoa. On Hiltusta ja on korkkareita. On vaikka mitä. Joku ku jyräyttää siihen lopulliseen kultasuoneen niin suomalaista viihdesarjakuvaa myydään ja tehdään kuin makkaraa. Eikä se tule olemaan suomalaiselta taidesarjakuvalta sen enempää pois kuin ne muutamat taidesarjakuvan tekijät tai lukijat ovat esteenä kotimaisen massaviihdesarjakuvan menestymiselle.
Rennosti vaan.
Jep, kyllä sarjakuvan pitää miellyttää myös muita kuin tekijää itseään jotta se voisi menestyä. Tekijän taas ei välttämättä tarvitse olla kiinnostunut siitä mitä tekee jotta tuotetta saadaan myydyksi. Marginaali ei koskaan tule kiinnostamaan "suurta yleisöä", siksi se pysyy marginaalissa. Suuri yleisö ostaa niitä sarjakuvia mitä on ennenkin ostanut, ja kun uusi tuote lanseerataan, kustantaja ottaa aina riskin ja sitä joudutaan markkinoimaan runsaasti että yleisö löytää sen. Eikös se noin mene?
Mmmmhhh? Harvemmin kai ne menestystuotteet syntyy pelkästä kustantajan panostuksesta. Kustantajille on helpompi poimia valmiiksi kypsytetty hedelmä kuin alkaa kasvattelemaan omaansa. Suurin osa tän päivän menestyjistä on eilispäivän marginaalia ja raja näiden välillä on toisinaan hyvinkin epäselvä.
-
Tää on yks vanhimpia virsiä mitä Kvaakissa on veisattu mutta epäselväksi jää mikä on näiden vuodatusten tarkoitus. Pitäisikö minun esimerkiksi mennä nurkkaan häpeämään sitä että teen mukarealistisen oloisia kuvaelmia elävästä elämästä? Tehdä katumusharjoituksia ja parannus mitä pikimmin? Pyrkiä vastedes piirtämään vain ja ainoastaan hajutonta ja mautonta perusviihdykettä teidän tarpeisiinne? Jotain mahdollisimman helppolukuista hömppää jossa rosoinen viiva ei tökkäisi silmään eikä tarinallisestikaan mikään oikeastaan koskettaisi?
Suurin osa kotimaisista(kin) tekijöistä noudattaa melko yksinkertaista ohjenuoraa tekemistensä suhteen. He pyrkivät piirtämään sellaista sarjakuvaa kuin itse haluaisivat lukea. Ainakin itse teen niin. Osanottoni jos tää on teistä täysin käsittämätön lähestymistapa.
Eihän mun siitä tarvitse muistuttaa että kukaan ei (edelleenkään) pakota teitä lukemaan niitä sarjakuvia joista ette pidä?
Käsittääkseni teillä molemmilla pysyy kynä itselläkin kädessä? Miksi ihmeessä ette itse tee niitä koko kansaa viihdyttäviä sarjakuvia kun usko markkinoihinkin on niin vahva? Mikäli tuntuu etteivät omat taidot tai voimavarat täysin riitä, miksette perusta studiota ja kustantamoa?
Vai onko teistä vain hauska ruikuttaa? Oikeesti toi kuulostaa vähän siltä kuin joku huutaisi torilla paskan tulleen housihin. Kaikki ympärillä ovat asiaan syyttömiä eivätkä he asialle mitään oikeastaan voi tehdäkään, mut siellä se ukko vaan huutelee miten paska valuu jo lahkeita pitkin.
Ps. Kaikkein huvittavinta tässä mun tilityksessä on se että mähän itse asiassa yritän tehdä vain mahdollisimman helppolukuista hömppää.
Suoraan sanottuna: kun sitä lähtee liian läheltä tekemään, juuri "minä teen tätä itselleni, koska tällaista ei ole", koko sarjakuvan agendat ja punaiset langat näkyvät niin selkeästi sieltä joukosta, että kyseessä on enemmänkin "mitä helvetin elämää suurempaa tää tekijä haluaa muka kertoa omasta elämästään" kuin "hei, se on vain viihdettä". Kun ois kivaa lukea ja nähdä tarinoita, eikä sitä psykoanalyyttistä paskaa, mitä joutuu siltä tekijältä vastaanottamaan sen koko teoksen mukana.
Esimerkiksi realistiset kuvaukset eivät ole perseestä, kun niissä on perspektiiviä ja etäisyyttä tekijästä, mutta suomalaiset ovat ottaneet liian kirjaimellisesti sen käsikirjoitussäännön, että pitää vuodattaa omaa verta (näemmä litratolkulla), että se ois hyvää, kun...vähempikin riittää tehdäkseen siitä omanlaisensa ja hyvää.
En tietenkään sanonut, että tämä olisi automaattisesti pahasta (tämä itseasiassa on yksi tärkeä elementti, miksi suomalainen sarjakuvan laatu on todella hyvää), mutta kun sen vastapaino puuttuu täysin, ja jos asenne säilyy sinä, että uskoo siihen niin jääräpäisesti, mitä pahat kapitalistiset markkinavoimat olisivatkin vastaan, mua vain kummastuttaa ihmettely sarjakuvan huonosta myynnistä. Ainahan saa jalkaansa ampua, jos välttämättä tahtoo.
Peiliin katsomisella ei taideta kostua mitään, kyllä minä sitä tavaraa olenkin tuottamassa, mistä omasta mielestäni puuttuu täältä täysin.
Jukka:
Eikö sotasarjakuvan suosio Suomessa ole kuitenkin...Suomen tapaus? Verrattuna, onko muissa maissa samankaltaisella voluumilla sotasarjakuva edustettuna kuin mitä se on Suomessa? Jos ei, niin se pitäisi jotain kertoa ihan vain meistä suomalaisista.
Toisaaltaan, miten reilu vertailuvaltti tuo sitten on, eipä tule kovinkaan montaa muuta genreä, jota myytäisiin markettien hyllyillä. Manga tietenkin, mutta
Kun kääntää katseensa OniPressiin tai Slave Labor Graphicsin tyylisiin "paskamyllyihin", aika karusti näyttää siltä, että siellä on paljon niitäkin, jotka vääntävät IHAN YKSIN viihdesarjakuvaa. Paino ennen kaikkea sanalla viihdesarjakuva, koska mitään varsinaisia helmiä heidän kaikki tuotantonsa ei ole.
Toki tietenkin, Suomessa ollaan hieman toisenlaisessa asemassa, kun menekit eivät ole niin kattavia, mitä heillä, mutta veikkaan, että sekin tekisi yksistään paljon, kun pienlehden tekijä ymmärtäisi omat vahvuudet, heikkoudet, ja tekisi tämän mukaan, eikä yrittäisi jästipäisesti taivaallisen eeppisiä saavutuksia tyyliin "tikku-ukoilla maailman hienoin fantasiasarjis" (nyt koputetaan puuta, ettei kukaan keksi tehdä tällaista). Jos ei osaa vielä, parempi tehdä jotain muuta paskaa, kuin valehdella lukijakunnalle panostamalla ainoastaan kanteen (mitä ihan valitettavan paljon oon törmännyt).
Ja vaikka tiedän, että joku tulee viskomaan mua sillä lauseella:"Ei tarvitse osata piirtää tehdäkseen sarjakuvaa", mutta paskapuhetta, ettei visuaalinen laatu vaikuttaisi. Kabuki mun mielestä on yksi äärimmäisen hyvä esimerkki siitä, miten tarpeeksi hyvin feikattu hyvälaatuisuus on varmasti vaikuttanut ekan kirjan menekkiin huomattavasti. Sisältö ja itse sarjakuva oli täyttä shaibaa, mutta sitäpä ei niin helposti pysty löytämään kirjakaupassa asioidessa. Jos haluaa myyvän näköistä sarjakuvaa, kannatta sitäkin miettiä, toimiiko ihan varmasti maailman jäykempien näköiset piirrokset dynaamiseksi sarjakuvagenreksi tarkoitettuun julkaisuun (mitä olen ainakin suomalaisen mättögenrejen osalta nähnyt).
Jos halutaan hypätä uppoavaan laivaan. Suomessa vielä porskuttaa, mutta muualla maailmalla on aika selkeästi tullut selväksi, etteipä oo ihan hyvä idea.
Ei tuolla Kekkoskommentilla ollut mitään henkilökohtaisia patoutumia sinua vastaan, anteeksi epäselvyyteni.
-
Niin, olisko se sitten niin että suomalaisella sarjakuvalla menee hyvin, mutta suomalaisella sarjakuvan kustantamisella ei? Monta pientä yrittää tuoda sitä omaansa esille ja syövät toistensa menestystä. Varsinkin jos sisällöt ovat samankaltaisia.
Ehkä riveihin pitäisi värvätä niitä kaikkien inhoamia markkinamiehiä, tai odottaa että sellainen jostain ilmestyy, ja antaa niitten kertoa miten näitä sarjiksia myydään. Nythän se on vähän niin että kerran vuodessa Helsingissä ja Tampereella käydään juomassa kaljaa vanhojen kavereitten kanssa, sivussa myydään mitä joku haluaa ostaa. Oli se sitten t-paitoja, pinssejä tai muuta oheistuotetta.
Siltikin, vaikka sarjista löytyy kirjakaupoista, niin ei niistä oikein mistään kuule etukäteen että "hei! tällästä olis tarjolla nyt!" Markkinointi on kans yks ongelma.. ehkä tohon vois tarttua sarjakuvaseura ja laatia vaikka jonku listan sarjakuvaystävällisistä julkaisuista, jotta niitä pääsis kaikki halukkaat pommittaa juttuideoilla. Tehtäis kaikki oikein urakalla hommia, että saatais suuren yleisön tietoon mitä olis tarjolla.
-
Laitan tämän linkin (http://www.illuusiolehti.fi/content/tommi-musturi-”suomalaisella-sarjakuvalla-menee-lujaa”) Illusio-lehdestä tähän. Silläkin uhalla, että keskustelu menee taas taide-viihde -jankkaamiseksi tai kommentit ovat luokkaa "mitäs teet semmoista mikä ei mene kaupaksi".
(http://www.perunamaa.net/sarjakuvarock/picture.jpg)
-
Mmmmhhh? Harvemmin kai ne menestystuotteet syntyy pelkästä kustantajan panostuksesta. Kustantajille on helpompi poimia valmiiksi kypsytetty hedelmä kuin alkaa kasvattelemaan omaansa. Suurin osa tän päivän menestyjistä on eilispäivän marginaalia ja raja näiden välillä on toisinaan hyvinkin epäselvä.
Juu, totta tuokin, oli (taas) epäselvä kommentti multa. Maailma on vain täynnä pilalle hiottua sarjakuvaa, josta on saatu myyvä tuote, mutta ei hyvää teosta.
-
Maailma on vain täynnä pilalle hiottua sarjakuvaa, josta on saatu myyvä tuote, mutta ei hyvää teosta.
Tämä "liialla hiomisella pilaaminen" on slogan, jota olen kuullut hoetun Suomessa aivan liikaa. Teknistä viimeistelyä on opittu jollain tavalla pelkäämään hirveän vaarallisena asiana, että hitunenkin liikaa tekniikkaa jähmettää lopputuloksen oitis. Minusta se pikemminkin on aika harvinainen vaara - Suomessa ainakin suorastaan tuntematon. Teknisen tason pitää olla TODELLA korkea ennen kuin lopputuloksesta alkaa tulla kliininen: meillä olisi sitä puolta varaa nostaa monella suunnalla roimasti, ennen kuin siitä olisi mitään vaaraa. Olen nähnyt monia teoksia, joissa mielestäni ollaan hyvällä pohjalla, mutta edes 10-15% jäljen lisähiomisella olisi saatu aikaan merkittävä parannus lopputuloksessa.
-
Olen nähnyt monia teoksia, joissa mielestäni ollaan hyvällä pohjalla, mutta edes 10-15% jäljen lisähiomisella olisi saatu aikaan merkittävä parannus lopputuloksessa.
Siitä, miten tätä lisähiomista tehdään, ei juuri kyllä opeteta missään. Värityksen suhteen jotain läytyy, mutta muista vaiheista ei kyllä juuri läydy asiaa.
Notta lähteitä pl0x. (Nuoriso turmelee pahan kerran kirjoitustaitoa... :P )
-
Suoraan sanottuna: kun sitä lähtee liian läheltä tekemään, juuri "minä teen tätä itselleni, koska tällaista ei ole", koko sarjakuvan agendat ja punaiset langat näkyvät niin selkeästi sieltä joukosta, että kyseessä on enemmänkin "mitä helvetin elämää suurempaa tää tekijä haluaa muka kertoa omasta elämästään" kuin "hei, se on vain viihdettä". Kun ois kivaa lukea ja nähdä tarinoita, eikä sitä psykoanalyyttistä paskaa, mitä joutuu siltä tekijältä vastaanottamaan sen koko teoksen mukana.
Esimerkiksi realistiset kuvaukset eivät ole perseestä, kun niissä on perspektiiviä ja etäisyyttä tekijästä, mutta suomalaiset ovat ottaneet liian kirjaimellisesti sen käsikirjoitussäännön, että pitää vuodattaa omaa verta (näemmä litratolkulla), että se ois hyvää, kun...vähempikin riittää tehdäkseen siitä omanlaisensa ja hyvää.
En tietenkään sanonut, että tämä olisi automaattisesti pahasta (tämä itseasiassa on yksi tärkeä elementti, miksi suomalainen sarjakuvan laatu on todella hyvää), mutta kun sen vastapaino puuttuu täysin, ja jos asenne säilyy sinä, että uskoo siihen niin jääräpäisesti, mitä pahat kapitalistiset markkinavoimat olisivatkin vastaan, mua vain kummastuttaa ihmettely sarjakuvan huonosta myynnistä. Ainahan saa jalkaansa ampua, jos välttämättä tahtoo.
Peiliin katsomisella ei taideta kostua mitään, kyllä minä sitä tavaraa olenkin tuottamassa, mistä omasta mielestäni puuttuu täältä täysin.
Voi herran jestas. Lainasin tekstiäsi noin pitkän pätkän ihan vain silkasta kunnioituksesta sitä kohtaan että onnistuit ohittamaan viestieni pointin tyystin ja jatkat saman jankkaamista rivitolkulla.
Ilmeisesti sä jotenkin oletat että kirjoituksesi luettuaan vähintään kourallinen suomalaisia sarjakuvapiirtäjiä laskeutuu norsunluutornistaan ja toteaa juhlavasti: "Nyt minä ymmärrän, sarjakuvani sisältävät aivan liikaa psykoanalyyttista paskaa ja omassa sydänveressä rypemistä... nämä elementit kun poistan sarjakuvistani ja lisään viihdyttäviä aspekteja niin johan menee kaupaksi ja Emppukin tykkää"...?
Mitään muuta selitystä mä en sun tilitysvimmalle keksi. Hei mulla on sulle surullisia uutisia, noin tuskin tulee koskaan tapahtumaan. Paska hölskyy jo kengässä.
Tämä "liialla hiomisella pilaaminen" on slogan, jota olen kuullut hoetun Suomessa aivan liikaa. Teknistä viimeistelyä on opittu jollain tavalla pelkäämään hirveän vaarallisena asiana, että hitunenkin liikaa tekniikkaa jähmettää lopputuloksen oitis. Minusta se pikemminkin on aika harvinainen vaara - Suomessa ainakin suorastaan tuntematon. Teknisen tason pitää olla TODELLA korkea ennen kuin lopputuloksesta alkaa tulla kliininen: meillä olisi sitä puolta varaa nostaa monella suunnalla roimasti, ennen kuin siitä olisi mitään vaaraa. Olen nähnyt monia teoksia, joissa mielestäni ollaan hyvällä pohjalla, mutta edes 10-15% jäljen lisähiomisella olisi saatu aikaan merkittävä parannus lopputuloksessa.
Tässä voi olla vinha perä, silti se kuulostaa hiukan hassulta kuultuna miehen suusta, jonka jälkeä olen aina pitänyt valitettavan mauttomaksi ja hajuttomaksi hinkatulta.
you make bunny cry
Joo. Samaan vanhaan jankkaukseen meni, niinku Timo pelkäsikin. Omasta puolesta pahoitteluni kaikille asianomaisille.
Taisin eksyä väärään säikeeseen alunperinkin koska en täysin kykene jakamaan Tommin murheita jakeluverkkojen ja tukirakenteiden surkeudesta. Tiesin hyvin alalle ryhtyessäni mitkä kuviot on enkä ole nähnyt asioiden muuttuvan kuin parempaan suuntaan. Tsemppiä nyt vaan kaikille.
-
Tämä "liialla hiomisella pilaaminen" on slogan, jota olen kuullut hoetun Suomessa aivan liikaa. Teknistä viimeistelyä on opittu jollain tavalla pelkäämään hirveän vaarallisena asiana, että hitunenkin liikaa tekniikkaa jähmettää lopputuloksen oitis. Minusta se pikemminkin on aika harvinainen vaara - Suomessa ainakin suorastaan tuntematon. Teknisen tason pitää olla TODELLA korkea ennen kuin lopputuloksesta alkaa tulla kliininen: meillä olisi sitä puolta varaa nostaa monella suunnalla roimasti, ennen kuin siitä olisi mitään vaaraa. Olen nähnyt monia teoksia, joissa mielestäni ollaan hyvällä pohjalla, mutta edes 10-15% jäljen lisähiomisella olisi saatu aikaan merkittävä parannus lopputuloksessa.
Niin, tuo heittoni tuli siis ihmiseltä joka tykkää lukea myös hiottua valtavirtasarjakuvaa. Ajattelin myös muutakin kuin teknistä tasoa, esim hahmoja tai tarinaa.
Totta kyllä että Suomessa ei ole liiasta tuotteistamisesta vaaraa, täällä ei ole vaaraa edes siitä että sarjakuvalle olisi markkinoita. Ja jos ei ole markkinoita, ei kukaan painosta piirtäjiä kustantajan puolelta ja vaadi tekemään asioita vain siksi että "lukijat tykkää"... tai tuijota lukijakyselyn tuloksia ja totea mitä muutoksia sarjaan pitää niiden perusteella tehdä.
Tietysti lukijoita pitää miellyttää - olen itse saanut monta kertaa haukut kun mietin sitä miten ihmeessä pitäisi töitä parantaa kun ne eivät vain ole tarpeeksi hyviä. Pitäisi kuulemma vain sotkea sitä omaa juttuaan välittämättä muiden mielipiteistä. Mutta pitäisi sen kiinnostaa muitakin jos julkaisuun aikoo. Mutta liika piirtäjän kontrolloiminen aiheuttaa ongelmia.
Siitä, miten tätä lisähiomista tehdään, ei juuri kyllä opeteta missään. Värityksen suhteen jotain läytyy, mutta muista vaiheista ei kyllä juuri läydy asiaa.
Täällä opetus on pikemminkin sitä että tehkää kaikkea mikä tulee luonnostaan. Sekin on hyvä, mutta tuotokset menevät helpommin sarjisblogivuodatuksen puolelle kuin julkaistavaksi.
-
Kun käy katsomassa Rymyä, raikua, ärräpäitä - vuosisata suomalaista sarjakuvaa -näyttelyä, niin sieltä niitä menestystarinoita löytyy, menneiltä vuosikymmeniltä.
Ei se huumorisarjakuvan menestyminen Suomessa ole mikään tämän päivän ilmiö; Rymy-Eetut ja Pekka Puupäät ja Junnut ja Herra Kerhoset olivat aikuisille tarkoitettuja, hyvin suosittuja ja hyvin pitkäikäisiä strippisarjakuvia. Valtavirtaa nekin olivat, mutta tinkimättömän hyvin piirrettyjä ja ideoituja.
-
Täällä opetus on pikemminkin sitä että tehkää kaikkea mikä tulee luonnostaan. Sekin on hyvä, mutta tuotokset menevät helpommin sarjisblogivuodatuksen puolelle kuin julkaistavaksi.
Nämä mielestäni syntyvät erilaisesta intentiosta tehdä sarjakuvaa. Siis "luonnostaan tuleva" sarjakuva ja julkaistavaksi tehty sarjakuva. Toista tehdään tosiaan vaikkapa niin käsittämättömästä syystä, että itse tekeminen voisi olla kivaa. Mikä ilmeisesti on täysin kiellettyä ja ilmeisesti tuhoaa suomalaisen sarjakuvan maineen maailmalla tai jotain. Julkaistava taas enemmän jotain, josta ensin tehdään versio, jota voidaan tarjota julkaisijalle. Aika harva kuitenkaan tulee nostetuksi esiin sieltä pienlehtipuolelta ilman että yrittää myydä ideoitaan julkaisijoille.
(Ja ei siis suoranaisesti ollut tarkoitus vastata Auralla, vaan tätä kautta sain purettua jotain, jota olen koittanut vastata tähän keskusteluun.)
Omasta mielestäni tämä omaksi iloksi tekeminen, vaikka loppu tulos ei välttämättä niin hiottua olisikaan, kuitenkin kehittää tekijöitä ja jos kävisi niin mystisesti, että joku haluaisi koota studion tekijöitä, niin ammattitaitoa jo löytyisi. Tai jos tapahtuisi Kaltsun mainitsema läpimurto, joka avaisi ovet useammalle tekijälle.
Onhan tässä tietenkin se välimuoto, eli pienet kustantajat. Ja niistä ne, jotka julkaisevat omia teoksia. Jotka uskovat, että heidän sarjakuvillaan olisi tietynkokoinen yleisö, mutta ei välttämättä se Aku Ankkaa ostava yleisö. Ja tämä usko tulee esimerkiksi siitä, että kaiken aikaa löytyy uusia ihmisiä jotka sanovat, että "hei emmä tiennyt että sarjakuva voi olla tällaistakin. Ostan." Ehkä. En tiedä. Itse kun en ole ole tällä sektorilla. Pari kertaa vain törmännyt esimerkin kaltaiseen tilanteeseen viereisessä pöydässä.
-
Minun mielestäni Suomesta puuttuu sarjakuvat vastine massaviihteelle. Meillä on korkeakulttuuripuoli hallinnassa, mutta se yleisöön uppoava suuren massan perusviihde puuttuu.
Tälle on historialliset syynsä. Kun välimerenmaissa perustettiin aktiivisesti toisen maailmansodan molemmin puolin yrityksiä, jotka paitsi tuottivat sarjakuvaa kotimarkkinoille, myös loivat kontaktit yhdysvaltalaiskustantajiin. Tätä kautta espanjalaisten tekijöiden tuotoksia päätyi mm. Shokki-lehteen.
Kyse on osin tietysti kulttuuristakin, Suomessa kun perinteisesti puristetaan kädet nyrkkiin ja kirotaan oman saamattomuuden sijaan "herroja" siinä missä toisaalla luodaan oma menestys yrittäjänä. Näin sarjakuvamarkkinoita hallitsee kotimaisen tuotannon sijaan tuontisarjakuva. Kuten Lurker totesikin, kyllä sarjakuva on valtakulttuuria. Kyse on vain sarjakuvan vastineesta McDonalds-pikaruoasta eli Disney-julkaisuista.
Kotimaisen sarjakuvan nousussa eräs mielenkiintoisin piirre ovat erittäin aktiiviset ja aikaansaavat omakustannekentän toimijat, esimerkkeinä nyt vaikka MKKEntertainment ja Seitti. Ennemmin tai myöhemmin jokin näistä – tai tulevaisuuden vastine – nousee sellaiseen lentoon, että sitä vain huulet pyöreänä muut ihmettelevät, että miten ne sen oikein tekivät. Se on sitä yrittämistä se.
-
Ilmeisesti sä jotenkin oletat että kirjoituksesi luettuaan vähintään kourallinen suomalaisia sarjakuvapiirtäjiä laskeutuu norsunluutornistaan ja toteaa juhlavasti: "Nyt minä ymmärrän, sarjakuvani sisältävät aivan liikaa psykoanalyyttista paskaa ja omassa sydänveressä rypemistä... nämä elementit kun poistan sarjakuvistani ja lisään viihdyttäviä aspekteja niin johan menee kaupaksi ja Emppukin tykkää"...?
Hakaristi vielä otsaan, ja lauletaan kaikille yhteen ääneen: Emppu, suomalaisen sarjakuvan antikristus!
Onhan se jokaisen oma asia, haluaako taiteellista tabloidijulkaisua omasta itsestään, vai haluaako kertoa tarinan, enkä mä oleta, että selkeän linjan tekijät lähtevät tekemään jotain ihan muuta yhden räkänokkakusipään takia. Sitten kuitenkin nähdään, miten ihmiset, lukijat, ammattilaiset kuin harrastajat, valittavat yhteen ääneen näistä asioista, kun annetaan suomalaiselle sarjakuva-albumille palautetta.
-
Suomessa kun perinteisesti puristetaan kädet nyrkkiin ja kirotaan oman saamattomuuden sijaan "herroja" siinä missä toisaalla luodaan oma menestys yrittäjänä.
...
eräs mielenkiintoisin piirre ovat erittäin aktiiviset ja aikaansaavat omakustannekentän toimijat, esimerkkeinä nyt vaikka MKKEntertainment ja Seitti. Ennemmin tai myöhemmin jokin näistä – tai tulevaisuuden vastine – nousee sellaiseen lentoon, että sitä vain huulet pyöreänä muut ihmettelevät, että miten ne sen oikein tekivät. Se on sitä yrittämistä se.
Hmm. Mä muistan vielä liian hyvin kuinka Ilpo Lagerstedt manasi samaa menestystarinaa Kannuksesta, kuinka se voittaisi ulkomaisen tuontisarjakuvan, nostaisi kansallisen identiteetin ja suomaisen sarjakuvittamisen maailman huipulle. Ellei ehkä ollut tehnyt sitä jo. Myötähäpeän puna nousi silloin poskille kelpo idealisti-Ilpon puolesta.
Tässä tuntuu nyt menneen kaksi asiaa sekaisin - sarjakuvan muoto ja sisältö. Sisällöllisesti sarjakuvan tekijän tulee kertoa jostakin johon hän pystyy jollain henkilökohtaisella tasolla samaistumaan jos mieli luoda muutakin kuin kuvia ilman sisältöä. Henkilökohtainen panos ja oivallus luovat relevanttiuden tekemisiin. Tämä on läsnä jollain tasolla niin Kalervo Palsan huuruisissa painajaisissa kuin Jyrki Vainion "Call Me Joe" ja "Tornitouhua" -sarjoissa. Tietenkin käsittelyssä on eroa siinä, kuinka henkilökohtaisesti itseä pistetään likoon.
Sitten on sarjakuvan muoto. Luonnosmaisuus on helppo tulkita ajankohtaisena relevantin kuvauksen merkkinä, mutta ei huolellinen piirrosasukaan voi suoraan tarkoittaa sisällöllistä köyhyyttä. Charles Burns ja Daniel Clowes piirtävät hyvin huolellisesti sarjansa joissa sukelletaan syvälle mielen pimeimpiin puoliin. Ja mitä sitten on luonnosmaisuus? Akseli Gallen-Kallelan hiili- ja grafiittityöt, Erkki Tantun Rymy-Eetun yhdellä viivalla piirretty jälki, Henrik Tikkasen tussiteräsuhraukset? Ovatko nämä luonnosmaisia ja sutaistuja, ainakin ne selvästi on piirretty nopeaan ja innoituksen vallassa?
Mä olen koko aikuisurani saanut lukea olevani epäkaupallinen ja tinkimätön. Kuitenkin mä yritän nimenomaan saada toimeentuloni sarjakuvista, käyttäen keinoina sitä, että sarjat sisältäisivät mahdollisimman paljon oivallusta, jonkin verran sattuvaa sanailua ja paljon sellaista johon lukija voi samaistua, piirrettynä niin selkeästi että lukija tietää aina onko äänessä ihminen vai seinäkello, ja tuleeko radiosta musiikkia vai kielikurssia.
Eikös se ole juuri stä kaupallisuutta, lukijan huomioonottaminen? Toisaalta voisin härnätä lukijaa haaskaamalla tämän aikaa ylenpalttisen pitkiin puhekupliin ja tarinoihin joissa ei ole loppuratkaisua.
Joskus olen kokeillut yhdistää unen logiikkaa sarjakuviin. Tulokset eivät ole tyydyttäneet edes minua itseäni, vaikka niissä jotain uutta ja avantgardistista onkin. Enemmän näkisin että se toimivin oma kapinani valtavirrasta on kuin Gilbert Sheltonilla: otetaan perinteisen huumorin ja komedian keinot ja kuljetus käyttöön, mutta vaihdetaan henkilöt ja tilanne sellaisiin, joita perinteinen kerronta tuskin käyttäisi, mielellään vielä niin että pakotetaan lukija ajattelemaan: "Kas, vaikka nuo eivät ole niinkuin minä, heillä on silti aivan samoja ongelmia, haaveita ja tavoitteita - ehkä emme olekaan niin erilaisia?"
Kivi
-
Nämä mielestäni syntyvät erilaisesta intentiosta tehdä sarjakuvaa. Siis "luonnostaan tuleva" sarjakuva ja julkaistavaksi tehty sarjakuva. Toista tehdään tosiaan vaikkapa niin käsittämättömästä syystä, että itse tekeminen voisi olla kivaa.
Hiotun ja kaupallisenkin sarjakuvan tekeminen voi olla kivaa, mutta kivuus kärsii jos tekijää aletaan suitsimaan liikaa.
-
Tässä voi olla vinha perä, silti se kuulostaa hiukan hassulta kuultuna miehen suusta, jonka jälkeä olen aina pitänyt valitettavan mauttomaksi ja hajuttomaksi hinkatulta.
Mitä, ei voi pitää paikkaansa, minähän en vielä ole oppinut käyttämään piirroksissa edes viivoitinta, vaan teen kaikki (ruuturajojen sisällä olevat viivat) yhä vapaalla kädellä! Tässähän on vielä vaikka kuinka paljon matkaa puunata ja jähmettää kuvia lisää! ;D
Mutta siis joo, näköjään kyllä sitten meidän skaalat arvioida tätä asiaa ovat ihan eri maailmasta... Kuten sanoin, minulle tuo rima jolloin tekniikka tekee kuvista tylsiä on kyllä todella korkealla - minulle tulee siitä mieleen lähinnä sellaisia nimiä kuin Brian Bolland ja Giorgio Cavazzano (joille niillekin tietysti löytyy oitis omat puolustajansa). Jälkimmäisen sivellinviiva on niin rikkeettömän puhdas, että voisi olla vektoriohjelmalla tehty - SIINÄ kohtaa tekninen taso alkaa olla niin korkealla, että rupeaa tuntumaan epäinhimilliseltä. Mutta vasta siellä. Toistan: minusta sinne tasolle on Suomessa kaikilla vielä todella pitkä matka.
Mutta jos palaan vähän lähemmäs ketjun aihetta, niin sinä et siis pidä siitä, että liika siisteys tekee sarjakuvista "hajuttomia ja mauttomia". Mutta tarkoittaako se sitten, että KAIKKIEN sarjakuvien pitäisi toisaalta olla rosoisia ja elämänmakuisia? Että todellakin kaikkien suomalaisten sarjakuvien pitäisi, käyttääkseni nyt sitten väärin sinun termiäsi... haista? Eikö meille tekniikasta pitäville puunajille ole sitten täällä tilaa?
No niin, kaikki ovat taas saanet huudella toisilleen poteroistaan. Kohta taas kaikki jatkavat oman juttunsa tekemistä juuri niin kuin ennenkin...
-
Onhan se jokaisen oma asia, haluaako taiteellista tabloidijulkaisua omasta itsestään, vai haluaako kertoa tarinan, enkä mä oleta, että selkeän linjan tekijät lähtevät tekemään jotain ihan muuta yhden räkänokkakusipään takia. Sitten kuitenkin nähdään, miten ihmiset, lukijat, ammattilaiset kuin harrastajat, valittavat yhteen ääneen näistä asioista, kun annetaan suomalaiselle sarjakuva-albumille palautetta.
Mä luulen, että ihmisiä oikeasti täällä kiinnostaisi mitä sinä yritän sanoa kaiken sen vihan keskellä, mitä sinulla ilmeisesti on kaikkea suomalaista sarjakuvaa kohtaan. Ja mistä asioista ihmisen valittavat palautteen yhteydessä?
Jos katsotaan amatöörikenttää sarjakuvasta niin totta kai se on amatöörimäistä ja siinä on paljon kehitymisen varaa. Se on kuitenkin vapaaehtoista tekemistä. Joillakin oppimista. Se on sääli ettei suomalaisessa sarjakuvakentässä kukaan tee juuri sellaista sarjakuvaa, kuin sinä haluat.
Mutta pitää muistaa, että sarjakuvan tekemisen tila Suomessa oli 5 - 10 vuotta sitten aika vähäistä. Saa korjata jos olen väärässä. Sen jälkeen on vanhat sarjakuvakerhot ovat eri puolilla Suomea elpyneet. Sen jälkeen sarjakuvakoulutus on tullut mukaan kuvioihin. Sen jälkeen on tullut monia mielenkiintoisia yrittäjiä pienlehtialalle. Sen jälkeen on tullut kaikki manga piirtäjät. Lehtiä omalla rahalla kustantavat pienen kustantamot / studiot, joissa ihmiset tekevät yhteistyötä.
Nyt oman näkemykseni oltaisiin siinä pisteessä, jossa kaikelta tältä kehitykseltä alettaisiin toivoa vaikutusta. Että se voima ja into, mitä Suomalaisen sarjakuvan parissa on syntynyt, saavuttaisi myös lukijat. Ehkä edelleenkään kehitys ei ole siihen kypsä.
Aura: Joo, voi se kaupallisen sarjakuvan tekeminenkin olla kivaa ja itse asiassa varmasti useimmissa tapauksissa on. Eiköhän ison iso kuitenkin kaupallisesta sarjakuvasta synny luonnostaa ja sen tekeminen on kivaa. Väkisin tehty tuskin on edes kovinkaan hyvää.
Lähinnä tahdon vain sanoa, että kaikille se syy tehdä sarjakuvaa ei ole ensisijaisesti päästä julkaisuun. Samakin tekijä voi tehdä "tän mä tahdon julkaistavaksi" teoksen ja samaan aikaan piirtää blogiinsa avautumissarjakuvaa ja nämäkään ei ole pois toisiltaan. Itse vain tahdon korostaa just sitä, että sarjakuvaa voi joku ääliö, kuten minä, tehdän ihan puhtaasti siitä syystä, että minusta käsikirjoitusten pohtiminen on vaan pirun hauskaa ja vastaavasti kaikenlainen yritys myydä omia teoksia on pirun ahdistavaa. Tai edes käsikirjoittaa tai piirtää tilaustöitä. Mutta en minä toisaalta mielestäni ole kovinkaan usein ollut valittamassa miksei mun teokset myy.
Mutta lopetan oman huutelun poteroista tähän kun ei nuo sivut itestään valmistu.
-
Kun suomalaisella sarjakuvalla ei kerran ole ostajia, niin on tehtävä niin hyviä sarjakuvia, että joko ostajat tai sitten isommat kustantajat kiinnostuvat niin paljon, että ovat valmiit maksamaan teoksesta. Loppujen lopuksi vain laadusta maksetaan hyvin.
Siltikin se on aikamoista uhkapeliä. Rutkasti rahaa sarjakuvista haluavan ihmisen olisi ehkä parempi lukea itsensä ekonomiksi ja piirtää sarjakuvia vain huvikseen.
Mutta Frank Millerinkin piti joskus aloittaa tyhjästä. Luulisi, ettei hänkään alussa odottanut tienaavansa sarjakuvilla niin paljon kuin hän on tehnyt.
-
Eikös se ole juuri stä kaupallisuutta, lukijan huomioonottaminen?
Lähinnä pohdin Kaltsun ajatusta siitä, miksi Aku Ankan tai Willerin kaltaista massatuotantoa ei Suomessa ole syntynyt.
En näe yksittäisten ihmisten yrittäjyyttä vähempiarvoisempana tai vähemmän kaupallisena toimintana.
(Olkoonkin että kysymys oli retorinen, on lukijan huomioonottaminen jossain määrin kiinni taidoista tai toisin sanoen ammattimaisuuden mittari.)
-
Lähinnä pohdin Kaltsun ajatusta siitä, miksi Aku Ankan tai Willerin kaltaista massatuotantoa ei Suomessa ole syntynyt.
Pieni kielialue, kalliit elinkustannukset, ei kiinnostusta tukea vientiä.
Noihin se kaatuu. Jos otetaan vaikka Ruotsi vertailukohdaksi, niin siellä on aina tajuttu paitsi panostaa vientitukeen, myös turvata kotimarkkinoiden kannattavuus niin että tekijöillä on mahdollisuus elättää itsensä, olipa kyse mistä kulttuurista hyvänsä. Täällä sen sijaan vaaditaan tulosvastuullisuutta senkin jälkeen kun matto on vedetty moneen kertaan alta ja kaappi ryöstetty tyhjäksi.
Eipä ihme jos motivaatioksi peräänkuulutetaan omaehtoisuutta, itseilmaisu kun on ainoa palkka minkä työstään saa.
-
Niin no, eiväthän kaikki voi vaatia että voisivat elää sarjakuvalla... pakkohan sitä on tehdä omaksi huviksi niin kauan kun nimeä ja kysyntää ei ole (vakka suuri osa hyytyy jo tuohon vaiheeseen kun ei ole mahdollisuutta edes yrittää ja elämä vie muualle missä saa rahaa vuokraan ja ruokaan). Silti, jos työn hinta laskee liian alas ja kustantajat oppivat että sarjakuvaa saa aina halvemmalla kuin alihinnoiteltuja kuvituksia - tai jopa ilmaiseksi - niin eipä sekään hyvä kehityssuuntaus ole. Harvassa ammatissa oletetaan ihmisten tekevän ilmaista työtä ja maksavan vielä itse kaikki ylimääräiset kulut.
-
Niin no, eiväthän kaikki voi vaatia että voisivat elää sarjakuvalla... pakkohan sitä on tehdä omaksi huviksi niin kauan kun nimeä ja kysyntää ei ole (vakka suuri osa hyytyy jo tuohon vaiheeseen kun ei ole mahdollisuutta edes yrittää ja elämä vie muualle missä saa rahaa vuokraan ja ruokaan). Silti, jos työn hinta laskee liian alas ja kustantajat oppivat että sarjakuvaa saa aina halvemmalla kuin alihinnoiteltuja kuvituksia - tai jopa ilmaiseksi - niin eipä sekään hyvä kehityssuuntaus ole. Harvassa ammatissa oletetaan ihmisten tekevän ilmaista työtä ja maksavan vielä itse kaikki ylimääräiset kulut.
Paitsi että jo lähtökohta voi olla se, ettei edes yritä elää sarjakuvan tekemisellä. Tämä sai minut miettimään sarjakuvan jakamista kolmeen tai neljään eri alaan. Se mihin itse kuulun, on sarjakuvan tekemistä harrastuksena. Tämä on luultavasti se osa-alue, jolla menee parhaiten. Mielenkiintoista kyllä, tällä alueella on myös paljon kunnianhimoista tekeillä. Sitten on ammatillinen. Siis rahan ansaiteminen sarjakuvan tekijänä. Tämä taitaa olla se vaikein ala ja sen ongelmista on todella paljon puhuttu. Sitten on taiteellinen puoli. Osa saattaa olla näiden välillä ja varmaan on paljon sellaista mikä kuuluu tämän jaottelun ulkopuolelle.
Näillä jokaisella osa-alueella on myös omat määreensä menestykselle. Täällä sarjakuvan menestyksellä on tarkoitettu aika puhtaasti rahallista menestymistä, mutta taiteellisena ilmaisuna uskoisin, että sarjakuvan menestyksen mittari on jotain muuta. Harrastepuolella menestys on ehkä kaikkein vaikeiten määriteltävä.
Mutta se syy, miksi itse olen korostanut monipuolisuutta ja tämän lajitelman puolesta ennen kaikkea siellä harrastepuolella, on se, että sieltä voi kasvaa ammattilaisia. Ja se on se, mitä on helpoin tukea erilaisten seurojen puolelta.
Mutta ne, jotka ovat onnellisesti harrastelijapuolella, eivät myöskään ole kilpailemassa töistä ammattilaisten kanssa. Tai kenenkään kanssa. Ei täällä ketään ole myymässä töitään alehintaan minnekään, ellei takana ole tarvetta ammattilaisuudelle. Tai sitten taso on sitä luokkaa, että ammattilainen voittaa aina.
Mutta esim. itselläni on ollut ammatti ennen kuin olen aloittanut sarjakuvien teon. Tai no taisin tehdä sarjakuvaa opiskelun aikana silloiseen pääharrastukeeni.
Sarjakuvien tekeminen harrastuksena voi peittää pienjulkaisu puolella niitä, jotka haluvat tehdä sarjakuvaa ammatikseen. Se on se alue, missä itse näen kilpailua. Mutta jos tahtoo oikeasti tehdä sarjakuvaa ammatikseen, niin edelleenkään en usko, että ketään nostettaisiin sieltä pienjulkaisupuolelta vaikka olisi kuinka hyvä. Kyllä sitä silloin täytyy tarjota töitään julkaisijoille. Tai muilla tavoin markkinoida itseään.
-
Mutta jos palaan vähän lähemmäs ketjun aihetta, niin sinä et siis pidä siitä, että liika siisteys tekee sarjakuvista "hajuttomia ja mauttomia". Mutta tarkoittaako se sitten, että KAIKKIEN sarjakuvien pitäisi toisaalta olla rosoisia ja elämänmakuisia? Että todellakin kaikkien suomalaisten sarjakuvien pitäisi, käyttääkseni nyt sitten väärin sinun termiäsi... haista? Eikö meille tekniikasta pitäville puunajille ole sitten täällä tilaa?
Tarkoitukseni ei suinkaan ollut sanoa että kaikkien pitäisi pyrkiä mahdollisimman spontaaniin tai "haisevaan" jälkeen vaan että vaikka sinulla oli hyvä pointti, asioita voi ajatella myös toisesta kulmasta. Ehkä vähän tarpeeton sivujuonne, varsinkin kun tiedän että sinäkin osaat teknisen nappisuorittamisen lisäksi arvostaa myös lennokkaampaa jälkeä. Henkilökohtaisen kritiikinkin olisin voinut jättää gallerian puolelle.
No niin, kaikki ovat taas saanet huudella toisilleen poteroistaan. Kohta taas kaikki jatkavat oman juttunsa tekemistä juuri niin kuin ennenkin...
Näinhän se menee. Täytyy tosin sanoa että tämän keskustelun "perseelle potkimana" valvoin myöhään viime yönä miettien pitkää tarinakaarta lapsille ja nuorille suunnatusta, huolellisesti piirretystä sarjakuvasta jossa hiiri-emo etsii kärppäsodan melskeisiin kadonnutta poikaansa. Valitettavasti nukahdin ennenkuin keksin miten saisin jutusta karsittua räikeimmät Macherot-vaikutteet.
-
Mä luulen, että ihmisiä oikeasti täällä kiinnostaisi mitä sinä yritän sanoa kaiken sen vihan keskellä, mitä sinulla ilmeisesti on kaikkea suomalaista sarjakuvaa kohtaan. Ja mistä asioista ihmisen valittavat palautteen yhteydessä?
Jos katsotaan amatöörikenttää sarjakuvasta niin totta kai se on amatöörimäistä ja siinä on paljon kehitymisen varaa. Se on kuitenkin vapaaehtoista tekemistä. Joillakin oppimista. Se on sääli ettei suomalaisessa sarjakuvakentässä kukaan tee juuri sellaista sarjakuvaa, kuin sinä haluat.
Mutta pitää muistaa, että sarjakuvan tekemisen tila Suomessa oli 5 - 10 vuotta sitten aika vähäistä. Saa korjata jos olen väärässä. Sen jälkeen on vanhat sarjakuvakerhot ovat eri puolilla Suomea elpyneet. Sen jälkeen sarjakuvakoulutus on tullut mukaan kuvioihin. Sen jälkeen on tullut monia mielenkiintoisia yrittäjiä pienlehtialalle. Sen jälkeen on tullut kaikki manga piirtäjät. Lehtiä omalla rahalla kustantavat pienen kustantamot / studiot, joissa ihmiset tekevät yhteistyötä.
Nyt oman näkemykseni oltaisiin siinä pisteessä, jossa kaikelta tältä kehitykseltä alettaisiin toivoa vaikutusta. Että se voima ja into, mitä Suomalaisen sarjakuvan parissa on syntynyt, saavuttaisi myös lukijat. Ehkä edelleenkään kehitys ei ole siihen kypsä.
Tietenkin tuo itkupotkuraivarin tapainen kitinäni vaikuttaa nyt siltä, että mulla on pahasti jotain tiettyjä ihmisiä kohtaan, mutta lähinnä tuo tuli sylkästyä ulos ajatellen ihan vain mitä kliseitä, konventioita ja elementtejä suomalaisessa sarjakuvasta jää käteen (kirjaimellisesti, todistettu jokaisella, pienlehtiä myyvillä festareilla). Ei ne oletusarvoisesti ole huonoja, ei missään nimessä, mutta kun näinkin selkeästi näkyvät olevan hallitsevia sen sijaan, että se itse sarjakuva (tarina plus kuvakerronta) olisi, kyllä siihen jotain epämiellyttävää on pakko sanoa. Toki nyrpistän nokkaani, kun isoilla kirjaimilla lukee "SARJAKUVABLOGIA PAPERI MUODOSSA", mutta enpä mene samaa sanomaan niiden jenkkiläisten kohdalla, jotka kokeilevat edes jotain muuta kuin vain sarjakuvablogin ylläpitämiseen. Se pienen pieni ero.
Tietenkin, tämähän on tilanne _nyt_, tiedä vaikka se olisi toista ensi vuonna. Amatööreiltä ja niiltä, jotka tiukasti haluavat pysyä harjoittajina, on moista naurettavaa olettaakin, mutta miten me määrittelemme sen ammattilaisen, jos tarinankertoja ei pysy tarinankertojan ruodussaan? Eivätkös yksintyöskentelevät sarjakuvantekijät ole juuri näitä?
-
mutta miten me määrittelemme sen ammattilaisen, jos tarinankertoja ei pysy tarinankertojan ruodussaan? Eivätkös yksintyöskentelevät sarjakuvantekijät ole juuri näitä?
Ammattilaiseksi? Mietin nyt tuliko alkuperäinen viestini väärinymmärretyksi, kun kuitenkin halusin vain korostaa, että vastaamassani viestissä ihannointiin isojen studioiden työskentelymallia. Siinä mallissa se koneisto vaatii toimituksen ja toimituksen avulla päästään tietynlaiseen tasoon. Koivusaari esitti laskelman, joka esitti yhden syyn miksi tällaista studiotyöskentelyä sellaisenaan ei ehkä kannata imitoida Suomeen. Tämä siis jättää järkeviksi toimintamalleiksi Suomessa yksintyöskentelyn. Tosin väitäisin, että hyvän kustannustoimittajan alaisuudessa on aina parempi työskennellä ja sekin oikein suositeltava malli Suomeen.
Minä tiedän vain, että seuraavilla festareilla on luvassa lisää trikoomättösarjakuvaa ja erään ylipitkän fantsuhöpöhöpösarjiksen päätös. Kuvituksen taso on varmaan hieman viime vuotista parempaa, mutta ei välttämättä sillä tasolla, mitä täällä vaaditaan. Valitettavasti muusta en tiedä.
-
Kustannustoimittaja on se sana, millä laatua saadaan nostettua. Japanissakin vaikka artisti tekisi yksin tai studion kanssa (vain päätekijän nimi mainiten) on hänellä kustannustoimittaja mukana kuviossa.
-
Kustannustoimittaja on se sana, millä laatua saadaan nostettua. Japanissakin vaikka artisti tekisi yksin tai studion kanssa (vain päätekijän nimi mainiten) on hänellä kustannustoimittaja mukana kuviossa.
Kyllä jokaisella sarjakuvakustantamolla on ainakin nimellisesti kustannustoimittaja, ja on aina ollutkin, lukuunottamatta lyhyttä jaksoa aivan 1990-luvun lopussa jolloin sekä Likeltä että Jalavalta lähtivät toimittajat kävelemään. Mulla on ollut useita kustannustoimittajia, osa kustantamon puolesta, joku jopa itse palkkaamanani, ja parhaimmillaan luottamus siihen että joku pysäyttää pelin jos hommat menee liiaksi vinoon on paitsi lohdullinen, myös kovan työtahdin elinehto. Verrataanpa tätä seuraavaan: vaikka olen koulun käynyt äänitarkkailija ja tuottanut useita levyjä, en iki maailmassa tahtoisi mennä studioon soittamaan omia biisejäni ilman ulkopuolista tuottajaa jos tarkoitus on tehdä julkaistava levy.
Jotkut luulevat että kustannustoimittajan tehtävä on väijyä teoksesta heikoimpia kohtia ja laittaa niitä uusiksi kunnes lopputulos on kauttaaltaan rautaa. Varmaan tuo on joillekin tarpeen. Oman kokemukseni mukaan parhaat kustannustoimittajat ovat kuitenkin niitä jotka kykenevät houkuttelemaan tekijästä esiin sellaista materiaalia jossa tämä on vahvimmillaan, sellaisen toimittajan kanssa on ilo työskennellä. On myös tärkeää että kustannustoimittaja ymmärtää kaikki tekijän tulkinnan ulottuvuudet ja on samalla älyllisellä tasolla, tyhmä kustannustoimittaja vain masentaa vaikka periaatteessa toisikin yhtälöön kaivattua "pienimmän yhteisen nimittäjän" substanssia. Onneksi mulla on ollut niin huono kustannustoimittaja vain kerran, silloin luovuin julkaisusopimuksesta kesken projektin ja annoin valmiin työn toiselle jatkettavaksi ilman palkkiota.
Ilman kustannustoimittajaa on todella ankeaa olla, vaikka kustantamo olisi myötämielinen. "Jaa, sulla on sun uus albumi siinä, jätä se siihen pöydälle niin me laitetaan se painoon tällä viikolla" kuulostaa ehkä tosi siistiltä verrattuna siihen ettei saa töitään julki vaikka maksaisi, mutta on kaikkea muuta kuin kivaa. Eikö kukaan lue tätä? Olenko vastuussa joka ikisestä virheestä? Eikö ketään edes kiinnosta???
Suuri kiitos parhaille kustannustoimittajilleni ikinä: Toni Jerrman auttoi mut alkuun ja innostuksellaan teki musta ammattilaisen, Kari Puikkonen näki visualistina kerronnan kerrokset, miten niistä joskus vielä kehittyisi tyyli kun vähän vähemmän roiskittaisiin rapatessa ja tarjosi mulle Ihan Oikean Kustannussopimuksen, Harto Hänninen opetti mulle miten tarinaa herutetaan vielä vähän jotta draama saadaan maksimoitua, ja Sari Romppanen varmasti kertoo heti jos jonkin voisi tehdä paremmin muttei koskaan saa mua tuntemaan että pilkkua vilattaisiin suotta.
Eli: olen samaa mieltä. Mutta ei toimittajaa tarvitse hakea kustantamosta, riittävän älykäs ja alaa tunteva ihminen joka uskoo sinuun tekijänä ja jaksaa antaa palautetta ja tarvittaessa kritisoida, on paras ystäväsi kun sinun on kehitettävä itsellesi ammattitaito ja ammatin identiteetti. Sitä se tarkoittaa.
Kivi
-
Ehkä riveihin pitäisi värvätä niitä kaikkien inhoamia markkinamiehiä, tai odottaa että sellainen jostain ilmestyy, ja antaa niitten kertoa miten näitä sarjiksia myydään.
Tämä on kohtuutonta, mutta mieleen tuli tällainen myynnin ammattilaisten lanseeraama julkaisu, jossa ei ainakaan kampanja ollut vaatimattomuudella pilattu.
(http://www.kvaak.fi/images/articles/05062004204044-4.jpg)
-
Eli: olen samaa mieltä. Mutta ei toimittajaa tarvitse hakea kustantamosta, riittävän älykäs ja alaa tunteva ihminen joka uskoo sinuun tekijänä ja jaksaa antaa palautetta ja tarvittaessa kritisoida, on paras ystäväsi kun sinun on kehitettävä itsellesi ammattitaito ja ammatin identiteetti. Sitä se tarkoittaa.
Totta tämä. Pitää myös itse osata tulkita nuo parannukset. Eikä ottaa heti kaikkea itseensä. Oon ainakin saanu itse ihan mielettömästi tärkeetä ja monipuolista palautetta kanssa tekijöiltä. Joita olen koittanut toteuttaa.
Sarjakuvalla menee kyllä hyvin ja sen kyllä huomaa. Olin itse eilen todistamassa miten tällä ratsastetaan. Jokakainen on sarjakuvantekijä jos on piirtänyt kolme strippiä haluaa jo osansa kakkusta. Musta on kuitenkin ihan älytöntä että oikeesti kovalla vaivalla väännetyt pienkustantamoiden julkaisut sekoittuu omakustanteisiin. Monen tietämättömän mielessä nuo menee kovin helposti sekaisin. Jolloin kuva suomalaisesta sarjakuvasta muuttuu aika radikaalisti. Taso notkahtaa. Siks en kyll ihmettele vaikkei marginaalista nouse juurikaan hittejä.
-
Tämä on kohtuutonta, mutta mieleen tuli tällainen myynnin ammattilaisten lanseeraama julkaisu, jossa ei ainakaan kampanja ollut vaatimattomuudella pilattu.
Niin. No jos se nyt tehtäis oikein? Ja vieläpä sellaisten kanssa jotka tietää mitä tekee.
Mietittyäni 5 minuuttia asiaa, joten tämän voi ohittaa idealistisena höttönä, joku jolla on tietotaitoa sarjakuvien teosta ja joku toinen joka ymmärtää miten rahaa saa pyöritettyä voitaisiin saattaa yhteen. Mieluiten sellaisen toimen puolesta jolla on suurta tai huomattavaa auktoriteettiä koko sarjakuvakentän silmissä, ettei projektia ammuta alas sisältäpäin heti alussa.
Näitä kahta henkilöä yhdistää intohimo sarjakuvaa kohtaan, joten he tekevät tarjouksen vaikkapa Seura lehdelle että saataisko teidän lehden väliin tällänen irtosarjis. Tämä lehti alkaa kannattaa kovalla työllä vuoden sisällä, ja mukaan otetaan lisää porukkaa. Ehkä 5-7 vuoden sisällä kymmenkunta tekijää ja tuottajaa pyörittää lehteä joka ilmestyy päivää aikaisemmin kuin akuankka. Tässä lehdessä on sitten 75% laadukasta kansaan menevää kotimaista sarjakuvaa ja loppu on laadukasta nousevaa uutta sarjakuvaa.
Miksikö itse en tähän ryhdy? koska en tiedä rahasta tai sarjiksista tarpeeksi.
Ihan toiseen asiaan sitten. Eilen sarjakuvakeskuksella tuli mieleen miten hienoa työtä siellä tehdään näillä lastensarjakuvapajoilla. Suurin havaittava asennevamma siellä oli eräällä naishenkilöllä, joka oli ilmeisesti ystävänsä ja tämän muksun kanssa siellä. Hän ihmetteli ääneen että "tässäkö tämä on?" Katsoi penkkiä ja naureskellen tokaisi "saakohan tähän istua, vai onko tässäkin ikäraja?" Lienekkö neidillä sitten haluttanu päästä mukaan salapoliisikurssille vai mikä, mutta tästä voi vetää sen johtopäätöksen että suuri yleisö pitää sarjakuvaa edelleen lapsille suunnattuna. Tai Sarjakuvakeskus ei tarjoa nuorelle menevälle aikuiselle mitään mielenkiintoista toimintaa, tuotakin voisi tarkistella.
-
Mielenkiintoista keskustelua. Tuli luettua ihan iltamyöhällä ja kiskoudun nyt tuolta omasta poterostani tänne ihmisten ilmoille ja heitän pari kommenttia.
Uskon, että lahjakkaita piirtäjiä ja käsikirjoittajia Suomesta kyllä löytyy, että siinä mielessä ei pitäisi olla ongelmia. Mutta ei ne kaikki jutut kaupallisesti menesty, vaikka olisivat miten teknisesti taidokkaita tai vaikka siellä takana olisi minkälainen markkinakoneisto. Lähestymistapoja on varmaan yhtä monta, kuin on seppääkin mutta kuka se löytää sen kultajyvän, jolla menestyy? Tuossa oli aiemmin kommenttia paskasta. Tekijä katsoo asiaa omasta näkökulmastaan ja ostaja taas omastaan ja näin ollen se on niin kovin suhteellista, että mikä on kakkaa ja mikä ei. Yhtä hyvin kuka tahansa voi keksiä jonkun jutun, joka sitten myy. Mistäpä tuon tietäisi. Kuitenkin, vaikka joku juttu myykin tai myisikin miljoonittain niin aina jossain on joku sitä mieltä, että tämähän on täyttä kakkaa, eikä osta.
Sarjakuvaa voi ryhtyä tekemään varmaankin lähes kuka tahansa mutta yksi suuri haaste lienee tuo painatus ja jakelu. Sitä kynnystä täytyy ryhtyä madaltamaan, että useampi pääsee kokeilemaan siipiään. Kuulin taannoin on-demand kirjoista eli kirjoja voi painaa yksin kappalein sitä mukaa, kun joku tahtoo sitä ostaa. Innostuin tästä mutta homma pysähtyi sopimukseen, jossa teoksen kaikki oikeudet (sopimus oli lontoon kielellä, että ihan satavarma en ole) olisivat siirtyneet palvelun pyörittäjälle ja eihän semmoseen kannata lähteä.
Pitäisikö tässä sarjakuvantekijöillä pystyttää osuuskunta ja se tarjoaisi sitten tuollaisen on-demand jakelun ja painatuksen? Osuuskunnalla olisi sitten oltava verkkokauppa, johon voi liittymisen jälkeen laittaa tuotoksiaan tyrkylle ja niitä painettaisiin sitten vaikka yksin kappalein. Riskitöntähän mikään ei ole mutta isommalla joukolla riski on pienempi per nuppi. Painotekniikkaa paremmin tuntevat osaavat varmasti sanoa paremmin, että minkälaista rahallista panostusta tuo vaatisi. Mistään nappikaupasta ei varmasti ole kysymys kuitenkaan.
Itse en innostu sähköisestä kirjasta, koska ne lukulaitteet ovat kalliita ja kömpelöitä käyttää. Laitteet kehittyvät toki mutta sähköisessä kirjassa on mielestäni se heikkous, että lukemiseen tarvitaan nimenomaan joku tai jokin laite, joka toimii sähköllä. Laitteet menevät kuitenkin rikki ja mitäs sitten tapahtuu, kun tulee uusi sukupolvi niitä lukulaitteita. Voisiko niillä enää lukea 10 tai vaikka 20 vuotta sitten julkaistuja teoksia? Epäilen suuresti.
Kuten tietotekniikassa on tapana niin tallennusmuodot vaihtuisivat kuitenkin ja sitten ei enää homma toimisi tai laitteen valmistajalla ei olisi enää kiinnostusta tukea vanhoja juttuja. Paperille painetun sarjakuvan lukemiseen ei tarvita mitään laitetta, joka tarvitsee toimiakseen sähköä. Voin vielä tänäkin päivänä lukea sarjakuvia ja kirjoja, jotka on painettu kymmeniä vuosia sitten. Mielestäni tuo säilyvyys on kuitenkin oleellista. Mutta eipä tuosta sen enempää.
Ugh, olen puhunut ja ryömin takaisin omaan poterooni.
-
Pitäisikö tässä sarjakuvantekijöillä pystyttää osuuskunta ja se tarjoaisi sitten tuollaisen on-demand jakelun ja painatuksen? Osuuskunnalla olisi sitten oltava verkkokauppa, johon voi liittymisen jälkeen laittaa tuotoksiaan tyrkylle ja niitä painettaisiin sitten vaikka yksin kappalein. Riskitöntähän mikään ei ole mutta isommalla joukolla riski on pienempi per nuppi. Painotekniikkaa paremmin tuntevat osaavat varmasti sanoa paremmin, että minkälaista rahallista panostusta tuo vaatisi. Mistään nappikaupasta ei varmasti ole kysymys kuitenkaan.
Minulle itse asiassa ehdotettiin tuota joku aika sitten. Tuntuisi kyllä hyvältä idealta, piirtäjien ei tarvitsisi olla yksin. Myös palautteen puolesta tilanne voisi olla ihanteellinen, sillä sitä tarvitsee jos haluaa tietää mikä omissa töissä on vielä kehittämisen arvoista. Useimmat kun ovat omille jutuilleen sokeita, ja ne näkee uusin silmin vasta pitkän ajan kuluttua.
Seittiläisillä on varmaan kokemusta.
Itse en innostu sähköisestä kirjasta, koska ne lukulaitteet ovat kalliita ja kömpelöitä käyttää. Laitteet kehittyvät toki mutta sähköisessä kirjassa on mielestäni se heikkous, että lukemiseen tarvitaan nimenomaan joku tai jokin laite, joka toimii sähköllä. Laitteet menevät kuitenkin rikki ja mitäs sitten tapahtuu, kun tulee uusi sukupolvi niitä lukulaitteita. Voisiko niillä enää lukea 10 tai vaikka 20 vuotta sitten julkaistuja teoksia? Epäilen suuresti.
Äh, tuokin vielä... Lukulaite olisi joissain tapauksissa jees, mutta en ole tullut edes ajatelleeksi tuota. Nykyään kaikki vanhentuu niin nopeasti ja formaatit muuttuvat.
Ja jotenkin on olo että digitaalisen julkaisun voi tehdä helposti kuka vain, mutta paperijulkaisu on useille piirtäjille Se Tavoite, ainakaan musta ei tunnu yhtä hienolta tunkea sarjakuvaa netiin kun silloin kun sitä julkaistiin paperilla. Onko digikirjajulkaisu mielikuvissa saman arvoinen kuin paperikirja? Ainakin suuri yleisö tuntuu olevan sitä mieltä että digitaalinen on ilmaista, tai ainakin sen pitäisi olla halvempaa.
-
Painatus ei ole enää digitekniikan aikakaudella kynnyskysymys. Kuka tahansa saa albuminsa julki pienellä rahalla jos haluaa.
Jakelu sen sijaan on, siitä oli puhetta alkuperäisessä kolumnissa (jonka linkki ei jostain syystä toimi).
-
Juu, jakelu ja mainostus. Niissäkin yhteistyö olisi voimaa.
-
Painatus ei ole enää digitekniikan aikakaudella kynnyskysymys. Kuka tahansa saa albuminsa julki pienellä rahalla jos haluaa.
Tuo on muuten aivan tajuton juttu. Juttelin erään suomalaisen pienkustantajan kanssa asiasta. Samassa tilaisuudessa eräs pieni paino mainosti omia palvelujaan. Hinnasto oli kiintoisa -- "suhteilla" sai albumiväripainatuksen hintaan, jossa kappalehinta oli vain hiukan isompi kuin lehden mustavalkopainatus harrastehintaan.
Toki kappalemäärät olivat sitten aivan eri luokkaa, joten tuo halpa hinta kappalekohtaisesti ei paljon harrastajaa kiinnosta.
Tuo "kuka tahansa" on kuitenkin hiukan mielenkiintoinen määritys. Aika monta sataa saa maksaa ihan mistä tahansa tavasta julkaista. On se sellainen raha, että todella moni miettii, ennenkuin sen kaivoon heittää, varsinkin, kun on tiedossa, että todella harva saa edes merkittävää osaa omistaan takaisin. Eli kyllä tässä, niinkuin kaikissa muissakin vaiheissa, on yksi kynnys lisää.
Jakelu sen sijaan on, siitä oli puhetta alkuperäisessä kolumnissa (jonka linkki ei jostain syystä toimi).
Myynti, markkinointi, jakelu ja rahapuolen pyöritys lienevät kaikki harrastajille melko vierasta. Yritysmaailmassa tyypillisesti ne ovat iso osa päätoimista henkilöstöä, harrastajan pitäisi hallita kaikki itse. Yksin vakavissaan toimivalla tekijällä on helkkarin monta hattua päällekkäin ja asiantuntemusta tarvitaan jos jostakin, aivan omaan mielenkiinnon kohteeseen liittymättömästä.
Mutta jotenkin tuntuu, että tälläkin puolella on henkilöitä, jotka osaisivat. Ongelma on se, että tällä puolella on niin vähän rahaa, eli markkina ainakin näyttää todella pieneltä. Eli järkevä varovainen talouspuolen ihminen keskittyy johonkin tuottavampaan.
No, nyt kun todella moni muu ala menettää koko ajan jalansijaansa, ehkä sarjakuva hyötyy siitä. Toinen mahdollisuus tosin on, että kuluttajien kukkaro laihtuu niin paljon huonoissa taloustilanteissa, että sarjakuvan kaltainen tuote ei saa sitäkään vähää rahoitusta enää... Kuka tietää. Kristallipallot esiin.
-
Tuo "kuka tahansa" on kuitenkin hiukan mielenkiintoinen määritys. Aika monta sataa saa maksaa ihan mistä tahansa tavasta julkaista. On se sellainen raha, että todella moni miettii, ennenkuin sen kaivoon heittää, varsinkin, kun on tiedossa, että todella harva saa edes merkittävää osaa omistaan takaisin. Eli kyllä tässä, niinkuin kaikissa muissakin vaiheissa, on yksi kynnys lisää.
Tarkoitin, että jos tekee tarpeeksi pienen määrän tappiolle on aika vaikeaa jäädä. Myyntiodotukset kannattaa pitää mahdollisimman alhaalla. Lisäkappaleita saa kyllä.
Tuo siis omakustantajan näkökulmasta. Enemmän kustannustoimintaan sekaantunut tietysti pyrkii riskillä ottamaan isompia painoksia jolloin kappalehinta jää alhaisemmaksi.
-
Tuo "kuka tahansa" on kuitenkin hiukan mielenkiintoinen määritys. Aika monta sataa saa maksaa ihan mistä tahansa tavasta julkaista. On se sellainen raha, että todella moni miettii, ennenkuin sen kaivoon heittää, varsinkin, kun on tiedossa, että todella harva saa edes merkittävää osaa omistaan takaisin. Eli kyllä tässä, niinkuin kaikissa muissakin vaiheissa, on yksi kynnys lisää.
Tarkempi keskustelu painatuksen hinnoista vaikka tänne (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,994.0.html). Keskustelun kannalta tuen Petteri Ojaa sen verran, että esimerkiksi "yhdellä sataa" saa jo värikannellisia lehtiä painettua ihan riittämiin eikä omien saaminen takaisin niin kauaa kestä niillä jo olemassa olevilla kanavilla. Eli esim. festari / sarjakuvakeskusmyynti / Turun sarjakuvakauppa / kirjastot jne. Ongelma on tosiaan jakelussa laajemmalle yleisölle. Ja siinä, että myös omalle työlle pitäisi saada joku korvaus.
-
Täällähän on ollut hurja keskustelu, jossa on keksitty niin ruuti kuin pyöräkin jälleen kerran uusiksi, ja varmaan 2000-luvun malliin sopiviksi.
:)
Semmoista nyt kuitenkin, ettei, Vanity Publishing (yleisnimi "kustantamoille" joissa tekijä maksaa itse), Book-on-Demand tai edes Print-on-Demand ole mitään autuaaksitekeviä ratkaisuja kustannuspolitiikkaan. Siinä vaiheessa kun omakustanteinen kama on "valmista oikeaan julkaisuun" on melkoisella varmuudella vähintään jokin seura, kerho tai yhteisö löytänyt sen ja tarjoutuu julkaisijaksi. Jos tällaista ei ole tapahtunut, on ihan fiksua pidättäytyä edelleen niissä sadassa käsinnidotussa tulosteessa ja miettiä mikä pitäisi tehdä toisin.
Fiksua sen sijaan on ehkä sellainen, että vaikka kilpailevia tarjouksia kuuluu niin julkaisee silti ennemmin itse ja pitää langat käsissään. Näinhän esimerkiksi Gilbert Shelton aloitti, muutti kavereineen Texasista Kaliforniaan ja ostivat sitten porukalla vanhan painokoneen painaakseen itse omat sarjansa vallatussa entisessä pormestarinvirastossa; syntyi Rip-Off Press, joka edelleen omistaa Sheltonin ja Sheridanin sarjojen oikeudet ja kerää voitot lyhentämättöminä.
"Tirri" huomautti ihan oikein, että jokainen joka on piirtänyt kolme strippiä tulee jakamaan kakkua, vaikkei vielä ole päässyt edes marginaalissa tutuksi. Täällä on jotenkin kamala kiire saada asioita ulos: ihan ne ekat sarjakuvaharjoitelmat laitetaan nettiin ja niistä tehdään pienlehteä: hyvä homma, mutta ei noiden julkaisuiden tarkoitus vielä ole myydä vaan näyttää isille ja äidille ja kavereille että uusi harrastus on otettu haltuun. Ei sarjakuvantekijäksi tulla vielä silloinkaan kun koulun tai yliopistonlaitoksen lehti ottaa sarjasi julkaisuun; sillä pitää myös elää (vaikka köyhästikin) ja siitä pitää tulla ensisijainen ammatti-identiteetti.
On hurjan hauskaa leikkiä sarjakuvantekijää. Kukapa meistä ei olisi rakentanut isoa työhuonetta monine piirustus- ja valopöytineen, kopiokoneineen, lähdekirjastoineen ja kahvittelunurkkauksineen ainakin mielikuvituksessaan (mun työhuoneita on nähty telkkarissakin). Se on tärkeä askel ammatti-identiteetin rakentamisessa. Vielä tärkeämpää on kuitenkin opetella tekemään työt loppuun ajallaan, tekemään uutta jo kun vanha on vielä loppusuoralla, ja tarvittaessa tekemään kaikki uusiksi nopeasti ja murehtimatta heti jos tuntuu että jokin voisi olla paremmin, tai sitten hyväksyä työ sellaisenaan ja siirtyä eteenpäin. Sitten kun identiteetti ja työmoraali on kunnossa, yleisö kyllä löytyy, tavalla tai toisella, ja aikaa myöten kova työ hioo ne työtkin vastaamaan vaikka kuinka kovia vaatimuksia.
Ei kukaan ollut valmis aloittaessaan. Kaikkien pitää maksaa oppirahat. Ei palvele ketään, jos tekijöitä lähdetään arvottamaan ensimmäisen sadan, 500 tai edes tuhannen piirretyn sivun perusteella vertailussa sellaisten maiden ammattilaisiin, joilla on alusta alkaen ollut tukenaan ja tuomarinaan valmis ammattimainen sarjakuvantekijöiden yhteisö.
Mutta vielä kerran: Ensin tehdään pientä ja hiotaan kunnes yleisö löytyy. Yleisö pitää olla. Jos ei ole yleisöä, ei auta vaikka kirjoja jaettaisiin ilmaiseksi. Jos on yleisöä, on jo ammattilainen ja ammattilaisen ei tarvitse turvautua Vanity-kustantamiseen ellei itse niin tahdo.
Kivi
-
Semmoista nyt kuitenkin, ettei, Vanity Publishing (yleisnimi "kustantamoille" joissa tekijä maksaa itse), Book-on-Demand tai edes Print-on-Demand ole mitään autuaaksitekeviä ratkaisuja kustannuspolitiikkaan.
Tuo on varmasti totta mutta yhtenä keinona BoD mielestäni kuitenkin alentaa kynnystä ryhtyä tähän hommaan, koska tuotoksiaan kai saisi helpommin esille ja se ei voine olla huono juttu suomalaisen sarjakuvan kannalta.
-
Tuo on varmasti totta mutta yhtenä keinona BoD mielestäni kuitenkin alentaa kynnystä ryhtyä tähän hommaan, koska tuotoksiaan kai saisi helpommin esille ja se ei voine olla huono juttu suomalaisen sarjakuvan kannalta.
Jos "artisti maksaa" -ajattelu yleistyy, seuraukset eivät voi olla myöskään yksiselitteisen hyvät.
Pitää muistaa että Vanity Publishing -omakustantamista on perinteisesti käytetty sellaiseen julkaisutoimintaan, jossa rahalla saadaan ulos materiaalia joka ei täytä kaupallisen julkaisemisen kriteerejä. Voi olla että jotkin muut kriteerit (kulttuuriarvo, innovatiivisuus, jokin uusi ajattelumalli) täyttyvät, vaan voipa olla niinkin että tekijällä vain on rahaa ja tahtoa esiintyä kirjailijana. Olisi ikävää jos sarjakuvan omakustantaminen alettaisiin yhdistää edes satunnaisesti ajatustasolla tähän luokkaan, kun siitä nyt on (vahvalla psyykkauksella) saatu aikaan omaehtoisen toiminnan uudiskenttä, jossa ollaan omasta aloitteesta ja taiteen vuoksi, ei taloudellisesta pakosta.
Levybisneksessä on jo jouduttu tilanteeseen, jossa uusien tekijöiden oletetaan automaattisesti ottavan taloudellinen riski tekemisistään. Ollaan varovaisia ettei sama leviä sarjakuvien ja kirjojen kustannuspuolelle.
-
Hmm.. nyt kyllä jotenkin tuntuu tuo teksti aika ristiriitaiselta. Käsitinkö nyt oikein eli pointtisi on siis se, että jos joutuu itse jotain sijoittamaan niin silloin tekijä ei ole "mikään" ja hänen olisi parasta pysyä piirrustuspöydän ääressä ja miettiä asioitaan uusiksi, ettei vain ole tunkemassa myyntiin tavaraa, joka ei mahdollisesti täytä kaupallisen julkaisemisen kriteerejä? Se sitten omakustanteista, jos noin ajattelisi?
-
Hmm.. nyt kyllä jotenkin tuntuu tuo teksti aika ristiriitaiselta. Käsitinkö nyt oikein eli pointtisi on siis se, että jos joutuu itse jotain sijoittamaan niin silloin tekijä ei ole "mikään" ja hänen olisi parasta pysyä piirrustuspöydän ääressä ja miettiä asioitaan uusiksi, ettei vain ole tunkemassa myyntiin tavaraa, joka ei mahdollisesti täytä kaupallisen julkaisemisen kriteerejä? Se sitten omakustanteista, jos noin ajattelisi?
Yritän sanoa että omakustanne on omakustanne, niitä tehdään alkuvaiheessa taitojen kartuttamiseksi ja myöhemmin jotta voidaan säilyttää taloudellinen integriteetti, mutta omakustantamista ei saa asettaa sarjakuvan julkaisemisen edellytykseksi enää siinä vaiheessa kun kyse on ammatista.
-
Fiksua sen sijaan on ehkä sellainen, että vaikka kilpailevia tarjouksia kuuluu niin julkaisee silti ennemmin itse ja pitää langat käsissään. Näinhän esimerkiksi Gilbert Shelton aloitti, muutti kavereineen Texasista Kaliforniaan ja ostivat sitten porukalla vanhan painokoneen painaakseen itse omat sarjansa vallatussa entisessä pormestarinvirastossa; syntyi Rip-Off Press, joka edelleen omistaa Sheltonin ja Sheridanin sarjojen oikeudet ja kerää voitot lyhentämättöminä.
Ok, että siis Gilbert Shelton ja kaverit ja heidän painokoneensa....
-
Kun kääntää katseensa OniPressiin tai Slave Labor Graphicsin tyylisiin "paskamyllyihin", aika karusti näyttää siltä, että siellä on paljon niitäkin, jotka vääntävät IHAN YKSIN viihdesarjakuvaa. Paino ennen kaikkea sanalla viihdesarjakuva, koska mitään varsinaisia helmiä heidän kaikki tuotantonsa ei ole.
Aika kovaa kärjistämistä sillä nuo kaksi ovat kuitenkin niitä laadukkaimpia jenkkiläisiä pienkustantamoja. Tokihan molemmilta löytyy aika laillakin sellaista matskua jolle en lämpene, mutta myös monen monta erittäin hyvää sarjaa/nimikettä joista useat pyyhkivät lattiaa isompien kustantamojen nimikkeillä.
eikä yrittäisi jästipäisesti taivaallisen eeppisiä saavutuksia tyyliin "tikku-ukoilla maailman hienoin fantasiasarjis" (nyt koputetaan puuta, ettei kukaan keksi tehdä tällaista). Jos ei osaa vielä, parempi tehdä jotain muuta paskaa, kuin valehdella lukijakunnalle panostamalla ainoastaan kanteen (mitä ihan valitettavan paljon oon törmännyt).
Ei kyllä ole suomimatskua mutta tämä mutta Rick Burlewin Order of the Sick on kyllä juuri "tikku-ukoilla maailman hienoin fantasiasarjis": http://www.giantitp.com/comics/oots.html
-
Ok, että siis Gilbert Shelton ja kaverit ja heidän painokoneensa....
Väännänkö rautalangasta?
Musiikkibisneksessä on jo menty siihen, että saadakseen levy-yhtiön julkaisemaan vähänkään riskialttiimman äänitteen ja painamaan siihen leimansa, tekijän on otettava taloudellinen vastuu julkaisusta joko kokonaan tai osittain. Kuitenkaan tuoton jakosuhde ei ole muuttunut, tekijät eivät edelleenkään saa rahaa ja kustantaja ottaa edelleen osuuden joka on laskettu kompensoimaan riskinottoa.
No, onko susta jotenkin vaikea käsittää minkä vuoksi en haluaisi että samanlainen kehitys tapahtuisi muussa julkaisutoiminnassa? Toistaiseksi omakustantaminen on vielä oma valinta, tärkeää on jatkossakin pitää se sellaisena.
Se on sitten taas toinen asia, että kaikella omakustannustoiminnalla ei kaupallisilla markkinoilla olisi jakoakaan. Se on ihan toimiva motiivi, että haetaan näkyvyyttä ja kokemusta. Sen varaan ei kuitenkaan voi rakentaa ammattia, vaan ammattiin kuuluu että jostain pystyy saamaan palkan tekemälleen työlle.
-
Se on sitten taas toinen asia, että kaikella omakustannustoiminnalla ei kaupallisilla markkinoilla olisi jakoakaan. Se on ihan toimiva motiivi, että haetaan näkyvyyttä ja kokemusta. Sen varaan ei kuitenkaan voi rakentaa ammattia, vaan ammattiin kuuluu että jostain pystyy saamaan palkan tekemälleen työlle.
...muuten se työ loppuu alkuunsa eikä koskaan pääse harrastusta pidemmälle.
Silti jokin osuuskunta voisi olla vaihtoehto saada töitä levitykseen, koska silloin ei tarvitsisi räpiköidä yksin. Parasta olisi jos joku porukasta osaisi hoitaa käytännön asiat. Mutta voi olla että siinä on liikaa käytännön ongelmia. Itse en kyllä haluaisi alkaa yrittäjäksi ja en usko että kovin moni muukaan, mutta harva julkaisuunkaan päätyvä tekijä saa oikeasti vaivaa vastaavaa palkkiota työstään... Kaikki tuntuu aikamoiselta umpikujalta. Tulee mieleen että pitäisi vain alistua tekemään omalla kustannuksella, varsinkin jos ei ole "ammattitasoinen" tekijä, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Se on varmaa ettei kukaan piirtämisestä palkkaa maksa.
-
Musiikkibisnekseen en tiedä sanoa muuta, kuin että jos homma on tuota niin eipä häävisti mene enkä toki kannata tuollaista, että sinulle riskit - meille tuotot, mutta ilmeisesti et tiedä, että BoD julkaisussa tekijä sentään oikeasti saa palkkaa käteensä jokaisesta myydystä kappaleesta ilman, että tarvii ottaa riskiä painattaa varastoon kappaleita, joiden myynnistä ei ole tietoa. Siinä rautalankaa.
-
Silti jokin osuuskunta voisi olla vaihtoehto saada töitä levitykseen, koska silloin ei tarvitsisi räpiköidä yksin.
Minun on kuitenkin pakko kysyä, kuinka monelle kustantajalle olet tarjonnut töitäsi? Siis sellaiselle, jotka jo oikeasti tuntevat kuviot Suomesta ja jollaista osaamista ei välttämättä riittäisi osuuskuntiin asti.
-
Minun on kuitenkin pakko kysyä, kuinka monelle kustantajalle olet tarjonnut töitäsi? Siis sellaiselle, jotka jo oikeasti tuntevat kuviot Suomesta ja jollaista osaamista ei välttämättä riittäisi osuuskuntiin asti.
Tarkoitin kustantamista yleisesti, mulla ei olisi edes mitään mitä tarjota.
Suomessa on kustannettu kaupallisia albumeita kiitettävästi, mutta harvemmin niistäkään kai rahaa saadaan, ainakaan en ole koskaan kuullut että kukaan rikastusi albumeilla tai saisi niistä edes kohtuullista tuloa. Strippisarjoille on lehdissä jonkun verran markkinoita, mutta pitemmille taas ei, ja stripeistä saa muutenkin suhteessa enemmän rahaa.
-
Musiikkibisnekseen en tiedä sanoa muuta, kuin että jos homma on tuota niin eipä häävisti mene enkä toki kannata tuollaista, että sinulle riskit - meille tuotot, mutta ilmeisesti et tiedä, että BoD julkaisussa tekijä sentään oikeasti saa palkkaa käteensä jokaisesta myydystä kappaleesta ilman, että tarvii ottaa riskiä painattaa varastoon kappaleita, joiden myynnistä ei ole tietoa. Siinä rautalankaa.
Tiedän oikein hyvin. Tiedän myös että tekijä joutuu tekemään automaattitaiton ja määrittelemään kirjan ulkoasun ohjelman ehdoilla. Ja koska tekijä on ainoa joka on sijoittanut aikaa ja vaivaa kirjan tekemiseen, tekijä on myös ainoa jolla on intressejä edistää myyntiä.
Tämä myynti taas toteutetaan täysin Books-on-Demand -palvelun ehdoilla ja sen määräämällä hinnalla. Sen sijaan sisällön laatuun tai toteutukseen Books-on-Demand ei puutu, eli tekijä on yhtä yksin kuin omakustantajakin.
Mun silmissäni BoD:ssa ei ole juurikaan eroa verratuna vaikka valokopioimalla omakustantamiseen. Rahaa saa pyytää ja joku ehkä maksaa, mutta kukaan muu kuin tekijä ei ole vielä sijoittanut projektiin eikä siis kanna huolta myynnistä. Se, että riesana ei ole vanhenevaa fyysistä varastoa on iso asia jos kyseessä on vaikkapa WSOY, mutta aika pieni asia jos kyseessä on omakustanne jonka levikki parhaimmillaankin jää alle tuhannen kappaleen. Tämä etu taas kuolettuu osaltaan verrattain korkeasta valmistushinnasta (joo, kyllähän se on kirjakauppahintaan nähden edullinen, mutta kirjakauppahinta onkin jotain muuta kun realistinen ovh).
Mä tutustuin Books-on-Demand -palveluun silloin kun se tuli Lasipalatsiin, ja olin mukana tekemässä yhtä ekoista BoD-kirjoista. BoD ei kuitenkaan pystynyt löytämään kuluttajia tai rakentamaan myyntiä, niin että sama kirja piti sitten julkaista uudestaan perinteisellä kustantajalla, jonka hyllyssä vanheneva varasto pakotti tekemään jotain jakelunkin eteen.
BoD toimii käsittääkseni oikein hyvin esimerkiksi opiskelijoiden prujukaupassa. Perinteisen painotuotteen haastajaksi siitä ei kuitenkaan ole, siihen se on liian kevyt ja helposti ohitettava. Print-on-Demand on jo mielenkiintoisempi tapa ratkaista logistiikka, mutta se perustuukin perinteisen kustannustoiminnan ja jakelun konventioihin, vain varasto ja kuljetus puuttuvat.
Kivi
-
Ettei joku saisi väärää käsitystä niin:
Tiedän oikein hyvin. Tiedän myös että tekijä joutuu tekemään automaattitaiton ja määrittelemään kirjan ulkoasun ohjelman ehdoilla.
Minusta tuolla on selvästi vaihtoehtona materiaalin lähettäminen pdf-tiedostona.
Tämä myynti taas toteutetaan täysin Books-on-Demand -palvelun ehdoilla ja sen määräämällä hinnalla.
Hinnan saa kai määrätä itse.
Sen sijaan sisällön laatuun tai toteutukseen Books-on-Demand ei puutu, eli tekijä on yhtä yksin kuin omakustantajakin.
Tähänkin taitaa olla palvelu.
Mä tutustuin Books-on-Demand -palveluun silloin kun se tuli Lasipalatsiin
Päivitetään niitä tietoja välillä.
-
Tässä ketjussakin on nyt jauhettu sen verran sitä, millaista sarjakuvaa PITÄISI tehdä ja mitä tehdään LIIKAA ja mitä liian VÄHÄN, että lienee ihan hyvä muistuttaa, millaista sarjakuvaa Suomessa ylipäänsä tehdään. Vuoden 2010 Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaiden lista antanee jotain osviittaa:
http://www.sarjakuvafinlandia.fi/teokset.html
Omaelämäkerrallisia teoksia oli 57 albumista laskutavasta riippuen 7-8. Blogeista koostettuja albumeja oli neljä, joista kaksi omaelämäkerrallisia (En vaan osaa 2 ja Maailma mustavalkoinen, joka kylläkin vain perustuu tosielämään) ja kaksi ei (Fok it ja Mummo). Eli en näkisi blogeja ja omaelämäkerrallisuutta kovinkaan suurena kaupallisena trendinä. Strippisarjakuvaa oli parisenkymmentä albumia (jälleen laskutavasta riippuen). Fantasiaa on noin neljässä albumissa, tiukkaa arkirealismia ehkä yhtä monessa. Realismi maustettuna kerronnallisilla fantasiaelementeillä tuntuisi olevan vallitsevin tyylilaji. Muutamia historiallisiakin albumeita on viime vuonna julkaistu. Epookkia tehdäänkin yllättävän vähän. Ranskalaistyylistä seikkailusarjakuvaa ei listalla ole, mutta suomalaistyylistä seikkailua sen sijaan on. Suomimangaa ei ole listalle ilmoitettu yhtään albumia, vaikka edellisvuosina sitäkin näkyy olleen.
-
Tässä ketjussakin on nyt jauhettu sen verran sitä, millaista sarjakuvaa PITÄISI tehdä ja mitä tehdään LIIKAA ja mitä liian VÄHÄN, että lienee ihan hyvä muistuttaa, millaista sarjakuvaa Suomessa ylipäänsä tehdään. Vuoden 2010 Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaiden lista antanee jotain osviittaa:
Blogeista koostettuja albumeja oli neljä, joista kaksi omaelämäkerrallisia (En vaan osaa 2 ja Maailma mustavalkoinen, joka kylläkin vain perustuu tosielämään) ja kaksi ei (Fok it ja Mummo). Eli en näkisi blogeja ja omaelämäkerrallisuutta kovinkaan suurena kaupallisena trendinä.
Blogeista ja sarjakuvista ei kannattaisi vielä tehdä tuota johtopäätöstä, koskapa blogit ovat jo lyöneet läpi kirjojen puolella vahvasti. Kyllä sarjakuvat tulevat perässä. Valmiit fanit ja viidakkorumpu tekee markkinointityön. Siis jos tuote on kunnossa.
-
Päivitetään niitä tietoja välillä.
Ok, mutta perusongelma ei silti muutu: asiakkaan pitää mennä BoD-pisteesen tulostuttamaan se kirja, kirja ei saa maksaa vähempää kuin palvelun tuottaminen, ja ainoa joka on vastuussa kirjan sisällöstä on tekijä itse.
Vaikuttaa kovin ...'avoimelta', jos haetaan kaunis ilmaisu.
-
Blogeista ja sarjakuvista ei kannattaisi vielä tehdä tuota johtopäätöstä, koskapa blogit ovat jo lyöneet läpi kirjojen puolella vahvasti.
Mun mielestä tää buumi oli jo pari vuotta sitten. Kaikki mahdolliset sadat naiset ja muut "eniten vituttaa" -huumoriturskeet (jotka olivat kyllä blogeina ihan semikiinnostavia) rykäistiin yhtäkkiä koviin kansiin. Nyt taitaa olla pahin villitys jo laantunut...
-
Ok, mutta perusongelma ei silti muutu: asiakkaan pitää mennä BoD-pisteesen tulostuttamaan se kirja, kirja ei saa maksaa vähempää kuin palvelun tuottaminen, ja ainoa joka on vastuussa kirjan sisällöstä on tekijä itse.
Vaikuttaa kovin ...'avoimelta', jos haetaan kaunis ilmaisu.
Tilata voi ainakin verkkokaupassa ja toimittavat postitse. Jos kappale maksaa vähemmän, kuin sen tuottaminen niin silloinhan tulisi tappiota. Kuka sitä nyt tappiolla kirjoja painaisi tai yleensäkään mitään tekisi? Olithan myös itse vailla palkkaa tekemästäsi työstä? Kyllä, taiteilja on todellakin vastuussa itse siitä mitä saa aikaiseksi. Järkyttävää :) Kyllä palvelun tuottajan täytyy olla kiinnostunut kirjojen markkinoinnista sillä hehän elävät siitä, että saavat niitä kirjoja painaa ja myydä.
Se mikä tarvepainannassa on katsottava tarkkaan, on kirjailijasopimus. Siinä voidaan toki aina kusettaa mutta eipä se tilanne ole sen kummempi missään kahden välisessä sopimisessa.
-
Tarkoitin kustantamista yleisesti, mulla ei olisi edes mitään mitä tarjota.
Halusin tällä tavallaan muistuttaa, että on noi perinteisetkin väylät edelleen olemassa ja sinä olet sillä asteella, että sinulta kehtaa kysyä tuollaista.
Mutta nyt sain vähän muotoiltua mitä piti sanoa sivu pari sitten käytyihin keskusteluihin...
Eli mitäs meillä nyt on? Sarjakuvaseuraa, sarjakuvantekijät ry:tä, isompia kustajantajia, joista muutamalta tulee myös suomalaisia albumeita, pienempiä kustantajia, paikallisia seuroja ja muita porukoita. Jotenkin minä näkisin, että ihan ekaksi olisi syytä miettiä olisiko jossain näissä sellaisia resursseja, joista olisi apua. Käyttää jotain jo valmiiksi olemassa olevaa. Ratkaisuna kaikkeen ei liene perustaa uutta pientä porukkaa? Ainakaan ennen kuin käynyt läpi voisiko joku näistä nykyistä tarjota jotain.
Esimerkiksi markkinointitaitoisen, raha-asioista ymmärtävän ja sarjakuvista diggaavan ihmisen todennäköisemmin löytää jo isommista kustantamoista.
Eli meillä on jo valmiiksi tässä maassa todella paljon sarjakuvatoimintaa. Sen toiminnan keskellä on paljon osaamista. Niistä osalla on varmasti kiinnostusta kehittää ratkaisuja täällä puhuttuihin ongelmiin ja niistä ongelmien ratkaisusta keskusteluun harrastelijapohjainen foorumi ei välttämättä ole paras paikka. Esimerkiksi pienkustantajien tapaaminen, jonka aiheena olisi "yhteistyön kehittäminen jakeluverkoissa" voisi olla paljon parempi paikka tällaiselle keskustelulle.
Tällaisen foorumikeskustelun sopien paremmin keskustelemaan Suomalaisen sarjakuvan tilasta yleensä. Toisaalta jos joku haluaa tavoitella sarjakuvan Graalin maljaa, viikottain ilmestyvää lehteä joka kilpailee Aku Ankan kanssa niin ehkä tällainen keskustelu voi tarjota sellaisellekin tavoitteelle lähtölaukauksen.
-
Tietynlaisia sarjakuvia kannattaa varmasti tarjota ensin jo olemassa oleville kustantajille, mutta esim suomimangalle ei taida olla vielä/enää julkaisukanavia. Innokkaita tekijöitä sen sijaan on, vaikka suurin osa julkaisuun haluavista tekijöistä taitaakin yhä olla omakustanneasteella.
-
Pitkämiehen blogimerkintä suomalaisista kustantajista on edelleen pätevä:
http://pitkamies.blogspot.com/2010/06/finnish-publishing-companies.html
Totean tähän että hyvin tehty sarjakuva EI JÄÄ Suomessa kustantamatta. Kuten ei jää hyvin tehty musiikki eikä jää myöskään kaunokirjallisuus. Omakustanteen tekeminen on sillä tavalla perusteltua että oppii elämään julkaisemisen mukana tulevan häpeän kanssa ja ehkä tajuaa kuinka kirjoja tai lehtiä tehdään. Itselleni ainakin oli kopiokoneella lehtien monistaminen ja niitä maton päällä Reima Mäkisen ohjeiden mukaisesti niittaaminen sitä parasta oppia, johon tuli vain minimaalisesti päivitystä graafista suunnittelua opiskellessa.
En kuitenkaan voi tarpeeksi alleviivata pöytälaatikkoon tekemisen tärkeyttä ja jonkinlaisen itse asetetun julkaisukynnyksen omaksumista jo varhaisessa vaiheessa. Onko jokainen ihme räpellys pakko saada muiden luettavaksi? Sarjakuvakouluissa tunnutaan opettavan rennosti tekemistä ja aivottomasti suoltamista, mutta montako merkittävää tai edes siedettävää sarjakuvakirjaa on sillä tavalla syntynyt? Joku voisi nimetä sellaisen jos tietää. Jack Kerouacin Matkalla syntyi mukamas yhteen pötköön hirveässä hurmoksessa, mutta todellisuudessa sitä hinkattiin vuosikaudet. Hunter S. Thompson kirjoitti muka hirveissä höyryissä, mutta itseasiassa hioi tekstin rytmiä tarkkaan ja kurinalaisesti assistentin avustuksella. Saarikoski väitti kirjoittavansa ulkomailta vaimolleen sen kummemmin editoimatta, mutta on ne kirjat siistitty ja hinkattu kustantajan kanssa Suomessa ajan kanssa.
Purkauksenomaisesti syntyneet kaunokirjalliset ja sarjakuvalliset teokset ovat satua vain kaikki.
-
En kuitenkaan voi tarpeeksi alleviivata pöytälaatikkoon tekemisen tärkeyttä ja jonkinlaisen itse asetetun julkaisukynnyksen omaksumista jo varhaisessa vaiheessa. Onko jokainen ihme räpellys pakko saada muiden luettavaksi?
Hyvä pointti, mutta kaikki eivät tiedä mikä on kuraa ja mikä ei. Jos ei töitä laita jakeluun, ei tiedä mitä niissä pitäisi parantaa. (Tai no okei, harva saa palautetta jokaisesta räpellyksestä jonka laittaa nettiin tai niittaa myyntiin festareille, mutta kehittymiseen vaaditaan silti usein se ulkopuolinenkin mielipide.)
-
Okei, tässä nyrkkisääntö:
Jos et tajua onko tekemäsi sarjakuva kuraa vai ei, se on kuraa.
-
Ja: Ulkopuolinen palaute toimii myös päinvastoin. Kun ei osata tai uskalleta sanoa kuinka huonoja jonkun tekeleet ovat, tämä jatkaa ja jatkaa vaan omaa tekemistään kehittymättä tai älyämättä lopettaa ajoissa. Olen toisaalla Kvaakissa kirjoittanut tästä itsensä kanssa samantasoisten (keskinkertaisten tai alle) tekijöiden seuraan jumiutumisesta ja siitä seuraavasta harhaluulosta että tehdään kaikki maailman parasta sarjakuvaa. Ulkopuolelta tulevat mielipiteet kuitataan sillä että ei ne ymmärrä.
-
Makujakin on erilaisia, mikä jonkun mielestä on kamalaa kuraa on toisen mielestä hyvää. Se taas on se taide vs. viihde-keskustelu, mihin ei ole olemassa oikeita vastauksia.
Jos et tajua onko tekemäsi sarjakuva kuraa vai ei, se on kuraa.
No, onneksi sarjakuvaa, myös kurasellaista, saa tehdä myös huvikseen ja laittaa vaikka kotisivuilleen luettavaksi ilman sen vakavampia tavoitteita. Se ei ainakaan haittaa ketään, eikä ole taloudellinen riski. (Mä ainakin aion tehdä niin, vaikka ne taitaakin olla kuraa. :-X) Ja tuskin huonot omakustanteetkaan nyt oikeasti haittaavat ketään, monille se on vain harrastus. Ja kustantajien seulassa karsiutuvat ne raakileet jotka muuten päätyisivät kaupan hyllyyn.
-
Pitkämiehen blogimerkintä suomalaisista kustantajista on edelleen pätevä:
http://pitkamies.blogspot.com/2010/06/finnish-publishing-companies.html
Aika hyvä. Sanoisin kyllä Suuren Kurpitsan kanssa mahdollisuuksien olevan paremmat kuin Jelle kertoo, ainakin jos olet nuori naistekijä. Viime vuonna Pauli julkaisi sekä Reetta Niemensivun ja Sanna Ala-Ojalan esikoisalbumit.
WSOY taas yllätti juuri M.A. Jeskasen Perkeleellä, joka on saamassa jatkoakin vielä tänä vuonna. En tosin tiedä onko Jeskasella ollut ennestään jalkaa ovenraossa jotain kautta.
ZT:n kohdalta on todettava että eipä se yhteistyö isomman kanssa mitään kunnon levitystä vielä takaa. Edes Banaanin omat kirjat eivät pääse noin vain Suomalaiseen kirjakauppaan. Vai onko niissä näkynyt esim.viimeisintä Kramppeja & Nyrjähdyksiä? Apollon albumeita Suomalainen kokeili mutta eivät myyneet tarpeeksi... ja Alix on btw myydyin pienkustanne Suomessa sitten Kiroileva siili -omakustanteen.
-
Hassua mielestäni on, että kun katselee täällä galleriaa, tulee vastaan parempaa jälkeä kuin julkaisuissa. Ymmärrän kyllä, että on helpompi piirtää pin-up tai splash kuin tavallinen sivu sarjakuvaa. Tavallisessa sivussa et voi aloittaa satunnaisesta aiheesta ja hahmojen täytyy pysyä samannäköisinä ja tunnistettavina jne. ... Mutta silti.
Epäilys herää, että jos aikuisten oikeasti joku maksaisi kunnolla, tarjontakin kohenisi. Mutta nyt lahjakkaille löytyy parempiakin leipäpuita, kaukana sarjakuvasta.
Ja ennenkuin kukaan edes kuvittelee, että tällä on mitään tekemistä minun kanssani, nyet. Minä olen sellainen kahden tähden tapaus. Täällä on oikeasti sellaisia viiden tähden kykyjä.
Sitten on se käsikirjoituspuoli, mutta siihen en nyt jaksa edes kunnolla koskea tässä. Näin jo unta jossa Kaltsu oli käsikirjoittanut Manaralle suomalaisen lähiötragedian. Enää en jätä lääkkeitä ottamatta nukkumaan mennessä (*nielaus* ).
-
Pitkämiehen blogimerkintä suomalaisista kustantajista on edelleen pätevä:
http://pitkamies.blogspot.com/2010/06/finnish-publishing-companies.html
Tuota, ei Asemassa ole läheskään noin vaikea julkaista. Lähinnä meillä on krooninen pula julkaisukelpoisesta matskusta, on ollut jo vuosikausia. Sitä ei vain ole, ei taida olla koko Suomessa uusilta tekijöiltä kuin se muutama teos vuodessa.
Ei voi kauhalla ottaa jos on lusikalla annettu jne.
-
Näin jo unta jossa Kaltsu oli käsikirjoittanut Manaralle suomalaisen lähiötragedian.
Olis varmaan melkonen pläjäys.
-
Manaran suomalaisen lähiötragedian kotirouvat... uh.
Timo
-
Tuota, ei Asemassa ole läheskään noin vaikea julkaista. Lähinnä meillä on krooninen pula julkaisukelpoisesta matskusta, on ollut jo vuosikausia. Sitä ei vain ole, ei taida olla koko Suomessa uusilta tekijöiltä kuin se muutama teos vuodessa.
Arvon kustantajat, kertokaa olenko väärässä, kun minulle on jostain jäänyt mielikuva, että niillä ihan aloittevilla tekijöillä olisi huomattavasti matalampi kynnys lähestyä kustantajia, kuin sellaisilla jotka voisivat olla jo lähellä sitä julkaisukelposta matskua. Siis tyyliin kuvitellaan, että se ihan eka "niinku A, mutta parempi" olisi maailman parasta sarjakuvaa ikinä. Sitten taas niillä, jotka ovat jossain vaiheessa tiedostaneet, että heidän tekemänsä on kuraa, ei enää tule mielenkään lähestyä kustantajia. Mutta jotka ovat siinä vaiheessa, että heille voisi oikeasti olla hyötyä palautteesta joka tulee muualta kuin siltä vertaisryhmältä, joka helposti jää keskinäiseksi kehuskeluksi.
Ps. Vaikka Kaltsun Manaralle käsikirjoittaa teos olisikin huikea, se ei taida juurikaan kertoa mitään olennaista suomalaisen sarjakuvan tilasta tällä hetkellä.
-
Hassua mielestäni on, että kun katselee täällä galleriaa, tulee vastaan parempaa jälkeä kuin julkaisuissa.
Uskallan epäillä. Joistakin jutuista tulee kyllä mieleen, että "tuonkin vois hyvin julkaista" mutta yleensä Kvaakin galleriassa ne työt jotka voivat ylittää julkaisukynnyksen, on jo jossain julkaistukin.
Toisaalta, ajatuksesi ei ole vieras eikä harvinainen. Kun mielessään antaa teoksille "aloittelijan tasoitusta" ja ne ovatkin vakavissaan tehtyjä, syntyy helposti mittakaavavirhe.
Sanotaan nyt vielä kerran että nettipalsta on nettipalsta ja omakustanne on omakustanne, eivätkä ne muutu museoksi ja kaupalliseksi kustannustoiminnaksi sillä että toistellaan kuinka hyviä vaihtoehtoja ne ovat. Establisoitunut ja etabloitunut näkyvyys sisältää itsessään oman Catch-22 arvoleimansa joka kautta työt joko kelpuutetaan tai ei, ja ainoa tapa tulla ulkopuolelta sisään on tuoda oma yleisö mukana, tehdä niin hyvin että muuttuu kiinnostavaksi ilman minkään sisäpiirin apua.
Hans sanoi jo aiemmin, että hyvä sarjakuva ei jää Suomessa kustantamatta. Ei varmasti jääkään. Itsekin olen kokenut sen, että kun ne omat työt alkavat olla julkaisuvalmista kamaa, tulee julkaisijoita ihan itse ehdottelemaan yhteistyötä. Edellyttäen tietysti että joku valmius julkaisumaailmaan siirtymiseen on olemassa - kustantamojen kalliisti palkatut selvänäkijätkään eivät aina osaa tulla hakemaan kotoa.
-
Osuuskunta on hyvä keino, jos haluaa laskuttaa silloin tällöin, mutta ei halua yrittäjäksi. TaiKin kuukauden kurssi
http://taydennyskoulutus.taik.fi/taik/koulutukset/5300070.html
on hyvä aloitus jos asia kiinnostaa.
BoD on toki helppo tapa saada oma kirja muiden ulottuville, mutta jos viivakoodin tekee itse, painattaa julkaisun halvassa painossa (Virossa) ja laittaa tuotteen Kirjavälitykseen niin siinähän se sama homma on tehty itse. Plus x määrä kirjoja varastossa, toisin kuin BoD-tapauksessa. Sarjainfossa voisi olla (jos ei ole ollut) yksinkertaiset ohjeet Kuinka teen piirustuksistani sarjakuvalehden ABC.
Jos haluaa skarpata käsikirjoitusta niin Sarjakuvakeskuksen kursseille.
Joku sanoi itselleen julkaisukynnyksen asettamisesta. Itse olen sitä mieltä, tekijöiden kannattaa julkaista ja tehdä niitä räpellyksiäkin esille, vaikka itse ajattelisi työn olevan keskinkertaista tai ei niin hyvää kuin muilla. Liian moni sensuroi ja itsekritisoi jo etukäteen töitään, ja jättää itsekriittisenä työt pöytälaatikkoon. Julkaisemalla ja piirtämällä (todennäköisesti) kehittyy.
-
Osuuskunta on hyvä keino, jos haluaa laskuttaa silloin tällöin, mutta ei halua yrittäjäksi.
...
Itse olen sitä mieltä, tekijöiden kannattaa julkaista ja tehdä niitä räpellyksiäkin esille, vaikka itse ajattelisi työn olevan keskinkertaista tai ei niin hyvää kuin muilla. Liian moni sensuroi ja itsekritisoi jo etukäteen töitään, ja jättää itsekriittisenä työt pöytälaatikkoon. Julkaisemalla ja piirtämällä (todennäköisesti) kehittyy.
Osuuskunta on yritysmuoto siinä missä muutkin. Haluatteko te nyt siis sarjakuvianne julki vai haluatteko te ryhtyä kustantajiksi - se on kaksi eri asiaa. Tietysti jos hahmotetaan osuuskunta-aate yhteisöllisenä puuhana, mikä hommaan kuuluu, niin osuuskunta on varmasti mainio tapa tehdä kimpassa omakustanteita. Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei siinä alkuvaiheessa vielä kannata kauheati miettiä veroja ja muita, kun ekoja pienkustanteita tehdään, on musta vähän takaperoista aloittaa luomalla yritys ja sitten keksimällä sille toimintaa.
Aurahan täällä kyseli osuuskunnasta, eikö niin? Aura, sä et tarvitse osuuskuntaa, joku oikea kustantaja varmasti ottaa julkaistavakseen kaiken mitä ikinä saat piirrettyä kun vaan kerrot niille mitä olis työn alla. Maailma on muuttunut, sulle on markkinat, ala vaan kerätä studiota ympärillesi ja tee niitä sarjakuvia.
Ja mitä kaiken julkaisuun tulee; ehdottomasti samaa mieltä: kaikki ulos vaan saman tien eikä mitään jälkimurehtimisia. Julkaisematonta matskua kertyy ihan kyllin sellaisestakin materiaalista joka ei löydä kanavaansa tai joka päätyy kierrätettäväksi ja tehtäväksi paremmin jossain toisessa muodossa. Pienkustantaminen ja näkyvyys on kivaa, ja kun sitä tekee tarpeeksi, on jossain vaiheessa mahdollista että työstään alkaa saada palkkaakin.
Mutta siis nimenomaan noin päin: ensin tehdään, sitten saadaan yleisö.
-
Arvon kustantajat, kertokaa olenko väärässä, kun minulle on jostain jäänyt mielikuva, että niillä ihan aloittevilla tekijöillä olisi huomattavasti matalampi kynnys lähestyä kustantajia, kuin sellaisilla jotka voisivat olla jo lähellä sitä julkaisukelposta matskua.
Minulla on sama mielikuva. Maailma on täynnä innokkaita 13-vuotiaita, jotka kyselevät foorumeilla miten pääsee piirtämään omaa sarjakuvaa kustantajalle ja ovat innoissaan tarjoamassa töitään julkaistavaksi. Myöhemmin käsitykset vaadittavista taidoista ovat hieman realistisempia, ja moni tajuaa että omassakin tekemisessä on paljon paranneltavaa. (Paitsi ne jotka jäävät "dA-asteelle" eli kaikki negatiivinen palaute on "fleimaamista".)
Ja mitä nyt tiedän niin aika monilla on suomalaisistakin kustantajista sellainen kuva että on ihan turha tarjota mitään jos ei tee ns. taidetta.
Aurahan täällä kyseli osuuskunnasta, eikö niin? Aura, sä et tarvitse osuuskuntaa, joku oikea kustantaja varmasti ottaa julkaistavakseen kaiken mitä ikinä saat piirrettyä kun vaan kerrot niille mitä olis työn alla. Maailma on muuttunut, sulle on markkinat, ala vaan kerätä studiota ympärillesi ja tee niitä sarjakuvia.
Tiedäppä tuosta, pseudomangalla menee huonosti ja mulla ei ole mitään tarjottavaa. Osuuskuntaan kyllä ajattelin liittyä, jos tulee sellaisia tilanteita eteen ettei verokortti käy. Ajattelin tuossa lähinnä mangapiirtäjiä yleensä, mangan suosion takia täällä kasvaa runsaasti innokkaita piirtäjiä, joilla voisi olla hyvinkin tuoreita juttuja jos kasvavat ulos valtavirtamangakliseistä. Suurin osa on tosin täysin raakileita ja moni ei ole pahemmin kosketuksissa muuhun sarjisväkeen.
Sitä en kyllä tiedä onko mangapiirtäjissä ketään joka yrittäisi vakavissaan sarjakuvauralle. Ne lahjakkaimmatkin taitavat pitää sarjakuvaa enemmän harrastuksena, ja sarjikset saavat jäädä kun elämä vie muihin kiireisiin. Kuka nappaisi innokkaat piirtäjät siipiensä suojaan ja antaisi neuvoja? Ja viekö se heti TokyoPopin tielle? (En haluaisi mollata kustantajaa, mutta sen verran ikäviä juttuja sieltä on kuulunut että miettisin kahdesti kannattaako sellaiseen rumbaan lähteä mukaan. Suomessa se kyllä tuntuisi pienemmältä riskiltä, vaikka meilläkin on uhkana näitä olettamia.)
-
Tiedäppä tuosta, pseudomangalla menee huonosti ja mulla ei ole mitään tarjottavaa. Osuuskuntaan kyllä ajattelin liittyä, jos tulee sellaisia tilanteita eteen ettei verokortti käy. Ajattelin tuossa lähinnä mangapiirtäjiä yleensä, mangan suosion takia täällä kasvaa runsaasti innokkaita piirtäjiä, joilla voisi olla hyvinkin tuoreita juttuja jos kasvavat ulos valtavirtamangakliseistä. Suurin osa on tosin täysin raakileita ja moni ei ole pahemmin kosketuksissa muuhun sarjisväkeen.
Osuuskunta kuulostaa vain järkevämmältä esimerkiksi kuvitustöiden takia. Suomimangalla kuitenkin on edelleen esimerkiksi lehti. Tosin nämä kuviot on varmaan sinulle tutumpia, kun muistaakseni viime lehdessäkin ihmisten töitä kommentoit. Kaukanahan se kaupallisesta julkaisusta on, mutta kuitenkin olemassa oleva yhteisö. Joka varmaan myös on se, mikä se erittäin paljon aiheetonta kritiikki ja samalla aiheellinen kritiikki menee koriin "ei ne ymmärrä."
-
Suomimangalla kuitenkin on edelleen esimerkiksi lehti. Tosin nämä kuviot on varmaan sinulle tutumpia, kun muistaakseni viime lehdessäkin ihmisten töitä kommentoit. Kaukanahan se kaupallisesta julkaisusta on, mutta kuitenkin olemassa oleva yhteisö.
Finnmanga on olemassa, kyllä, mutta todennäköisesti koko lehteä ei enää olisi olemassa jos sen tekijät eivät haluaisi pitää sitä hyvää hyvyyttään yllä. Lehti ilmestyy harvoin ja se katosi lehtipistejakelusta koska ostajia ei ollut tarpeeksi, mutta siitä ei luovuta ja hyvä niin. Pienten piirien omakustannetoimintaa siis, pienen yhtiön siipien alla. En osaa sanoa mistä päästä sitä kannattaisi yrittää jos haluaa sarjakuvansa säännölliseen julkaisuun tai albumin ulos. Omakustanteena kai.
-
Finnmanga on olemassa, kyllä, mutta todennäköisesti koko lehteä ei enää olisi olemassa jos sen tekijät eivät haluaisi pitää sitä hyvää hyvyyttään yllä. Lehti ilmestyy harvoin ja se katosi lehtipistejakelusta koska ostajia ei ollut tarpeeksi, mutta siitä ei luovuta ja hyvä niin. Pienten piirien omakustannetoimintaa siis, pienen yhtiön siipien alla. En osaa sanoa mistä päästä sitä kannattaisi yrittää jos haluaa sarjakuvansa säännölliseen julkaisuun tai albumin ulos. Omakustanteena kai.
Otin lähinnä esille, koska se on kai se yhteisö, josta suomimangayhteisön ehkä kannattaisi lähteä liikkeelle. Finnmanga on siinä mielessä mielenkiintoinen, että ensimmäisen coniin tarkoitetun harrastajalehden myynnin perusteella se nousi liian nopeasti ja sen jälkeen palasi "oikeammalle" tasolle. En tiedä levikistä tai tilaajamääristä, mutta ei sekään nykyisellään tarvitsisi mitään yritystä pyörimiseen. Tuntuu myös ettei se laskun jälkeen ole oikein löytänyt pienempiä julkaisukanavia. Sen verran se on kadonnut julkisuudesta.
Minusta mielummin albumi kuin mikään säännöllinen julkaisu, mutta oikeiden tahojen kanssa keskustellessa varmaan selviäisi onko kiinnostusta ja missä muodossa. Tyyliin tehdä selitys siitä millaista julkaisua haluat ja tehdä näytteitä ja koittaa päästä sillä keskusteluun. Jos ketään ei kiinnosta, niin sitten takaisin omakustanne tasolle. Sinä kun voit mainita, että sinulla on jo valmiiksi yleisöäkin lehdissä julkaistuista sarjakuvista ja sitä kautta nimeä.
-
Jatketaan Finnmanga keskustelua sille varatussa ketjussa. Ellei kyse ole yleisemmin sen suhteesta muuhun suomalaiseen sarjakuvaan.
-
Joo, totta, voisi olla parempi jättää se tuohon. Ajattelin vain että se liittyy aiheeseen sillä huomatavan suuri osa Suomen uusista kyvyistä kasvaa mangarintamalla, ja heille ei ole noita julkaisukanavia muuta kuin Anime (ainakin aiemmin), Japan Pop ja Finnmanga. Mutta koko ongelma taitaa kiinnostaa enemmän mangaporukoita, suomimanga ei tule ensimmäisenä mieleen kun puhutaan suomalaisesta sarjakuvasta.
edit: Ai niin, onhan tuossa vielä sekin yksityiskohta että mangaharrastukseen kuuluu myös mangapiirtämisen harrastaminen, suuri osa tekijöistä ei ehkä suhtaudu koko asiaan minään uravalintana. Vakavissaan julkaisuun yrittävätkin tekijät saatetaan nähdä vain mangaharrastajina eikä niinkään sarjakuvantekijöinä.
-
Joo, totta, voisi olla parempi jättää se tuohon.
Itse asiassa ajattelin itse vielä todeta sen verran, että tämä suomimangan tekijät on taas yksi saareke lisää, joka ei välttämättä edes tahdo olla hirveästi tekemisissä muun sarjakuvatoiminnan kanssa. Jos kaupallinen vs taide osapuolien sotaan aika ajoin juututaan, niin molempien suhtautuminen suomimangan piirtäjiin taitaa taas olla luokkaa: no ne kopio sitä mangaa. Vastaavasti kun "vakavalle" mangaharrastelijalle suomimanga on taas jotain pseudomangaa niin sen ryhmän saama palaute ulkopuolelta on varmaan usein enemmän asiatonta. Ne muutamat siitä joukosta, jotka haluaisivat tehdä sarjakuvaa vakavammin eivät välttämättä halua kuulla mitään kritiikkiä sen pienen ryhmän ulkopuolelta.
Jos olisin pessimisti ja haluaisin nähdä maailman kovasti synkkänä, voisin tästä tehdä sen johtopäätöksen, että suomen sarjakuvan tila on se, että meillä on vähintään kolme ryhmää, jotka eivät haluaisi olla missään tekemisissä keskenään.
-
Jos kaupallinen vs taide osapuolien sotaan aika ajoin juututaan, niin molempien suhtautuminen suomimangan piirtäjiin taitaa taas olla luokkaa: no ne kopio sitä mangaa. Vastaavasti kun "vakavalle" mangaharrastelijalle suomimanga on taas jotain pseudomangaa niin sen ryhmän saama palaute ulkopuolelta on varmaan usein enemmän asiatonta.
Tuota jankkasin itse ja suututin kaikki. :P Pieni vähemmistö on ollut se äänekkäin, mutta loppuja ei välttämättä vain kiinnosta vaikka eivät pseudoa haukkuisikaan. En itse enää usko että pseudomangalle on markkinoita tai mahdollisuuksia. Toivoisin että olisi, enkä sen ojassa kuolevan oman lehmän takia, vaan myös siksi että haluaisin sitä itse lukea. Manga on poteroitunut erilleen muusta sarjakuvakentästä vielä tehokkaammin kuin "taide" ja "viihde", ja aidon mangan seasta vielä eritellään huolellisesti pois kaikki epäaito, joka ei mangaharrastajien foorumeille kuulu.
Mutta onko se ihmekään kun ei oteta vakavasti, pseudopiirtäjät kun eivät ole vielä ammattitasoa - eikä heistä tulekaan kun markkinoita ei ole. (edit: Suurin osa ei ole ammattitasoa) Mangapiirtäjien määrään nähden Suomessa julkaistaan todella vähän suomalaista mangaa.
Jos olisin pessimisti ja haluaisin nähdä maailman kovasti synkkänä, voisin tästä tehdä sen johtopäätöksen, että suomen sarjakuvan tila on se, että meillä on vähintään kolme ryhmää, jotka eivät haluaisi olla missään tekemisissä keskenään.
No, ei voi ainakaan sanoa että suomalaisissa sarjispiireissä olisi hirveän hyvä henki, ainakaan nettikeskustelujen perusteella... Pätee myös mangapiireihin.
-
No, ei voi ainakaan sanoa että suomalaisissa sarjispiireissä olisi hirveän hyvä henki, ainakaan nettikeskustelujen perusteella... Pätee myös mangapiireihin.
Höpöhöpö, mehän ollaan kaikki lutuisia hanipupu mussukoita. Ei me oikeesti paitsi kvaakissa joskus.
Ne on eri tyypit jotka sarjakuvia tekee kuin ne jotka niitä kustantaa. Sitten ovat höpölöpö lässyttäjät vielä erikseen. Sekä ne jotka sarjakuvia lukee saati ostaa. Viimeksimainittuja pitää saada lisää! Lisää!
-
Kvaakin perusteella kun rupeaa arvioimaan sarjakuvakenttää niin synkäksi vetää. Vielä synkemmäksi kuin olisi syytä.
Ainakin Turun sarjistapaamisissa on istunut sulassa sovussa samassa pöydässä taidesarjakuvakustantajaa, Finnmangan päätoimittajaa, supersankarisarjakuvan harrastajia ja bedefiilejä. Varmaan Helsingissäkin.
-
No, ei voi ainakaan sanoa että suomalaisissa sarjispiireissä olisi hirveän hyvä henki, ainakaan nettikeskustelujen perusteella... Pätee myös mangapiireihin.
Minä en nyt mistään tiedä mittään, mutta missä ikinä on ollut sarjakuvaihmisiä samassa pöydässä, niin olen kyllä viihtynyt enkä ole riidellyt yhtään. Viimeisen vuoden aikana olen tykästynyt ilmapiiriin kovasti. Pidän myös siitä, että ihmiset uskaltavat ottaa osaa toistensa projekteihin ja piirrellä ristiin. Olen itse saanut myös paljon neuvoja, apua, kannustusta ja uusia kavereita. Omasta puolestani voin vaan sanoa, ettei harmita yhtään.
-
Siksi sanoinkin "nettikeskustelujen perusteella", netissä tulee varmasti sanottua asioita vapaammin ja kärjistetymmin kuin sen ulkopuolella, ja tekstistä saattaa saada väärän kuvan jos ei näe vastapuolen reaktiota. Lisäksi ihmisiin suhtautuu eri lailla kun ollaan silmäkkäin, ihmisten kommunikaatiosta suuri osa on muuta kuin sanoja, ja netissä tämä puoli uupuu täysin. Lisäksi kynnys sanoa pahasti on monella korkeampi kun keskustelukumppani on siinä vieressä.
Itsellä on netin ulkopuolisesta skenestä sekä hyviä että huonoja kokemuksia, mutta varmasti on ollut vikaa meikäläisessäkin. Tosin en tällä hetkellä kuulu piireihin ja tapaan muita sarjisihmisiä vain harvoin. Suurimman osan puheenvuoroista näkee vain netissä.
-
Niin, kirjoitinkin että kvakissa kaikki on toisin kuin tosielämässä. Netissä kaikenlaiset nimimerkkinsä takaa eli puskasta huutelijat ovat vallalla. KVG -pohjalta sitä voi horista vaikka mitä "viisaita".
Todellisuudessa 99 prosenttia sarjakuvaheebuleista on mukavaa väkeä jotka hyvinkin mahtuvat samaan tilaan eikä keskustelu elävänä ole laisinkaan näin drastisilla sävyillä värittynyttä. Pätee tokkiinsa myös schifisteihin.
-
Johtopäätös: täytyy lähteä pois netin ääreltä ja pyrkiä näkemään sarjishörhöjä livenä?
EIH! Ei pysty! Minun ihana internet! Täällä on kaikki; kakkahuumori ja juustopurilaiset.
-
Höh, helppoahan se stadissa on kun on tapaamisia joka viikko. Mutta erakoituneet ja ne jotka eivät saa helposti kavereita ovat kai sitten niitä, jotka huutelevat netissä ja kirjoittelevat Kvaakkiin... ;)
-
Höh, helppoahan se stadissa on kun on tapaamisia joka viikko. Mutta erakoituneet ja ne jotka eivät saa helposti kavereita ovat kai sitten niitä, jotka huutelevat netissä ja kirjoittelevat Kvaakkiin... ;)
Mä olen näitä vittumaisia stadilaisia huutajia mutta viimeiset kolme vuotta olen käynyt tapaamassa näitä vastenmielisiä turkulaisia kerran talvella ja joka kerta on ollut tavattoman hauskaa. Jonain päivänä menen vielä Tampereeseen.
-
Ainakin Turun sarjistapaamisissa on istunut sulassa sovussa samassa pöydässä taidesarjakuvakustantajaa, Finnmangan päätoimittajaa, supersankarisarjakuvan harrastajia ja bedefiilejä. Varmaan Helsingissäkin.
Kiva olla väärässä. Tuosta Finnmangan olemisesta jotenkin erillään muusta sarjakuvamaailmasta.
Höh, helppoahan se stadissa on kun on tapaamisia joka viikko.
Tietäisitpä vain todellisuuden Helsingin tapaamisista... Ok. Myönnän. Kivaahan täälläkin on ollut.
Julkaistuksi tulemista taitaa myös helpottaa jos näkee ihmisiä livenä. Ainakin paremmin tuntemallani alalla aika iso osa julkaisupäätöksistä tehdään näkemällä oikeita ihmisiä messuilla.
-
Höh, helppoahan se stadissa on kun on tapaamisia joka viikko. Mutta erakoituneet ja ne jotka eivät saa helposti kavereita ovat kai sitten niitä, jotka huutelevat netissä ja kirjoittelevat Kvaakkiin... ;)
On niistä havaintoja, istuvat ekat sessiot paperipussi päässä mutta sitten vähitellen rohkaistuvat tekemään silmänreiät, lopulta jopa suuaukon. Ei nyt hyi hitto JOKA VIIKKO tarvitse nähdä mutta edes pari kertaa vuodessa jos olisi laajemmin sarjis-populaa jossain niin pahempiakin kvaakatuksia jaksaisi ymmärtää piiiiiiitkän aikaa. Jopa mankkapiirtäjiä on todistettavasti revitty kissankorvistaan paikalle.
Tapaamisten seurauksena on sitten tapahtunut ihan todellisia muutoksia suomalaisessa sarjakuvakentässäkin.
Heikommat ne pyörtyy ja kirjoittelee kvaakkiin... joo on se tämä sellainen Baapelin kala tämä netti, se on erakoittanut ihmisiä pahemmin kuin paiserutto ja muut kulkutaudit.
-
Ainakin Turun sarjistapaamisissa on istunut sulassa sovussa samassa pöydässä taidesarjakuvakustantajaa, Finnmangan päätoimittajaa, supersankarisarjakuvan harrastajia ja bedefiilejä. Varmaan Helsingissäkin.
ahaa, eli viimeisenä parina vuonna kun olen ollut pääosin ilmaantumatta paikalle on joko ollut iso muutos tai sitten linja "puhutaan lähinnä ihan mistä tahansa muusta kuin sarjakuvista" onkin juoni jolla pitää tahot toistensa kurkusta...
ovelaa.
Siinä komppaan Kiveä 1000% että mieluummin tehdään niitä sarjakuvia. Ainoa tapa saada aikaan muutos.
-
ahaa, eli viimeisenä parina vuonna kun olen ollut pääosin ilmaantumatta paikalle on joko ollut iso muutos tai sitten linja "puhutaan lähinnä ihan mistä tahansa muusta kuin sarjakuvista" onkin juoni jolla pitää tahot toistensa kurkusta...
ovelaa.
Viimeks esim. puhuttiin Asterixista melkein koko ilta!
Tero: et ole täysin väärässä, kyllä mangalaisia näkisi mielellään useamminkin. Mutta silloin harvoin kun heitä näkee niin en ole havainnut kovin suuria tappeluita ainakaan syntyvän.
-
No, ei voi ainakaan sanoa että suomalaisissa sarjispiireissä olisi hirveän hyvä henki, ainakaan nettikeskustelujen perusteella... Pätee myös mangapiireihin.
Tällainen kuva minullakin oli, kunnes aloin vakiovieraaksi sarjakuvatapaamisissa. Livenä olen saanut suoraviivaisempaa ja rankempaa kritiikkiä kuin netissä ikinä ( lähinnä Kaltsulta, Kaltsu ftw ), mutta livenä asiaa ei tarvitse jäädä hautomaan, voi päättää viiden minuutin keskustelun perusteella että ollaan eri mieltä, haetaanko vielä oluet/kolat/jaetut pitsat?
-
Ne on eri tyypit jotka sarjakuvia tekee kuin ne jotka niitä kustantaa.
Totta, ilman pahaa doppelgängeriäni en olisi saanut ekaakaan opusta ulos! ;)
-
Pakko näin kuluttajan todeta että ihmettelen sitä miksei SUOMI-sarjakuvia ole muualla kuin pienissä piireissä myynnissä. Aapo Kukon tuotantoa olen lukenut ja pitänyt kovasti. Milloin alkaa muiden Eurooppalaistenmaiden valloitus? (Henk.koht amatöörinä ajattelen että ranskan maalla saateittaisiin pitää Aapon tarinoista) Tuota mielipidettä en osaa tarkentaa. Toisekseen SEITTI-julkaisut , sen verran kovaa kamaa että ihmeessä muuallekkin myyntiin. Toisaalta saataa olla että edellämainitut ovat vain harrastelijoiden mieleen. Ei siis massa-fanitus-kamaa. Sana on vapaa.
-
Pakko näin kuluttajan todeta että ihmettelen sitä miksei SUOMI-sarjakuvia ole muualla kuin pienissä piireissä myynnissä. Aapo Kukon tuotantoa olen lukenut ja pitänyt kovasti. Milloin alkaa muiden Eurooppalaistenmaiden valloitus? (Henk.koht amatöörinä ajattelen että ranskan maalla saateittaisiin pitää Aapon tarinoista) Tuota mielipidettä en osaa tarkentaa. Toisekseen SEITTI-julkaisut , sen verran kovaa kamaa että ihmeessä muuallekkin myyntiin. Toisaalta saataa olla että edellämainitut ovat vain harrastelijoiden mieleen. Ei siis massa-fanitus-kamaa. Sana on vapaa.
Jaa, pitääpä tästä mennä valloittamaan.. ootas hetki
;)
-
Sanoisin näin, että jos ulkomailla aikoo saada omia sarjakuviaan näkyviin, se on pitkä prosessi ja onnea pitää olla mukana kosolti. Ei riitä pelkkä lahjakkuus. Esimerkiksi Ranska ja belgia ovat sarjakuvaa tuottavina maina niin suuria ja laajapintaisia, että on kovan työn takana saada siellä omia juttujaan suuren yleisön tietouteen. Mutta onhan toisaalta suomalaiosta sarjakuvaa käännetty ranskaksi ja ollut kisaamassakin sarjakuvakilpailuissa ja muissa sarjakuviin liittyvissä tapahtumissa. Onhan tästä ollut keskustelua kvaakissakin.
Mutta hyvä pointti Korrolta tuo, että ulkomaille kehiin vaan suomi sarjakuvaa. Aika näyttää. Uskon että Ville Tietäv'äisen Näkymättömät Kädet on yksi tälläinen teos, joka ajankohtaisen teemansa puitteissa herättää kansainvälistä kiinnostusta ja samalla saattaa tuoda mukanaan vanavedessä kiinnostuksen suomalaiseen sarjakuvaan. Tämä voi avata mahdollisuuksia ulkomaisiin kontakteihin myös niille tekijöille, jotka eivät ole juuri olleet esillä medioissa jne.
-
Jeah , tosissaan en muista oliko Marcos Martin tai joku vastaava Marvel-mies kertonut että menestyminen ulkomailla (tässä tapauksessa USA) tarvitaan kontakteja paljon.
Suomessa nämä piirit ovat niin tiiviitä ymmärtääkseni että täällä jo pelkästään näkyvyys omassa blogissa, koti-sivulla,kvaak sekä Devinart riitää( saadakseen huomiota). Kaikista varminta on tehdä fantasia-strippejä. Niillehän on kysyntää.
-
Avasin toimintasankareihin ketjun Sami Kivelän piirtämästä The Heap -sarjakuvasta, jonka ekan numeron Moonstone-kustantamo on nyt julkaissut.
Eipä tuo täällä tunnu ketään kiinnostavan.
Mutta hyvä Jukka....muista aina, että tämä on kvaak....missä ei mikään toimi ja ketään ei kiinnosta. :laugh: :-[ ;)
-
Kaikista varminta on tehdä fantasia-strippejä. Niillehän on kysyntää.
Voin ostaa heti kolme jos niissä on ritareja ja rimpsessoja ja kiljuvia jalopeuriita.
Ette te mitään ole kuulleet jos ette ole kuulleet miten Otto Sinisalo (pyynnöstä) lausuu: "Suomalaisella sarjakuvalla menee hyvin!"
-
Minua aina huvituttaa tämän mahdoton dilemman kummastelu, miten voi olla mahdollista, että Suomessa on niin paljon hyvää sarjakuvaa, muttei maailmalle kelpaa. Vastaavasti...muu maailma tekee paremmin parempaa sarjakuvaa. Yllätys? Ei ainakaan pitäsi olla, kun ottaa huomioon, paljon ihmisiä muualla maailmassa on ja paljon Suomessa. Ja tämä ihan vain tilastollisesti potentiaalisia sarjakuvatekijöitä miettien, ei siten, paljonko potentiaalisia lukijoita olisi.
Lisäksi kansainvälisillä markkinoilla pyörii kuluttajakapitalismi, eli se myy, mikä koetaan hyväksi. Onko jotenkin ihme, jos käännetyt marvelit myyvät enemmän kuin suomalaisin voimin tehty vastaava? Paikallisilla markkinoilla paikalliset myy enemmän, tämän nyt varmasti näkee parhaiten jenkkilän conkulttuurista, mutta on yhtä lailla verrannollinen maakohtaisestikin, etenkin jos näin pienestä maasta on kyse.
-
Lisäksi kansainvälisillä markkinoilla pyörii kuluttajakapitalismi, eli se myy, mikä koetaan hyväksi.
Anglomarkkinat ovat vähän huono vertailukohde, koska ovat väkilukuun nähden melko kuolleet. Perinteinen supersankarilehti myy englanninkielisillä markkinoilla 10 000 - 100 000 kappaletta kuussa. Suomessa Aku Ankka -lehti tipahtaa 300 000 postilaatikkoon viikossa ja suosituimpia kotimaisia albumeita menee viisinumeroisia määriä.
Eivät ne markkinat täälläkään helppoja ole, kaikkea muuta. Suurin osa sarjakuvakirjoista, joihin on voinut upota vuosien työ, joutuvat tyytymään satojen tai hyvässä tapauksessa tuhansien kappaleiden painoksiin. Mutta esimerkiksi Diamondin pyörittämä markkinakapitalistinen jakelujärjestelmä on niin syvästi viallinen, että sarjakuvien jakelu kauppoihin Suomessa tuntuu lähes helpolta.
-
Anglomarkkinat ovat vähän huono vertailukohde, koska ovat väkilukuun nähden melko kuolleet. Perinteinen supersankarilehti myy englanninkielisillä markkinoilla 10 000 - 100 000 kappaletta kuussa. Suomessa Aku Ankka -lehti tipahtaa 300 000 postilaatikkoon viikossa ja suosituimpia kotimaisia albumeita menee viisinumeroisia määriä.
Ei ollutkaan tarkoitus verrata neljään suureen markkinatilannemielessä, kuten ei esmes Metiä Aku Ankkaan. Puhuin nyt ainakin siitä käsityksestä, minkä alan ammattilaiset, fanit ja tekijät ovat antaneet kuvaa viihteellisemmän sarjakuvan indiekustantamo/omakustannetoiminnasta jenkkilässä. Kai sekin nyt sanoo jotain kuluttajakapitalismista, kun samat formaatti/markkinavoimin ulostetut sarjakuvat pysyvät iäisyyksiä Akateemisen hyllyissä, mutta esmes joku Onipressin artikkelit eivät edes ehdi asettumaan hyllyyn, kun joku kaistapää ostaa jo ne.
Vastaavasti en ole vielä kuullut, että kototekoista supersankarihöttöä ostetaan enemmän kuin kuin käännettyjä vastaavia. Se vain tukee sitä käsitystä, että olemme pieni maa ja pieni tekijä kansainvälisellä kentällä, jos väestönkoko rajoittaa ylläpitämään genrelle osoittamaa tasoa kansainvälisesti. Ei se tietenkään tarkoita (kuten joku natsikortin kanssa nyt minua kyttää...!), ettei Suomessa voi missään nimessä olla olla kansainvälisesti merkittäviä sarjakuvien tekijöitä, niitä nyt on vain paljon vähemmän kuin Ranskassa tai Jenkkilässä, vaikka kuinka muuta haluttaisiin toistella.
-
Onko jotenkin ihme, jos käännetyt marvelit myyvät enemmän kuin suomalaisin voimin tehty vastaava?
Ei se ole mikään ihme kun "suomalaisin voimin tehtyä vastaavaa" ei käytännössä ole. Faktat ovat kyllä noissa sun kirjoituksissa muutenkin aika hukassa.
-
Ei se ole mikään ihme kun "suomalaisin voimin tehtyä vastaavaa" ei käytännössä ole. Faktat ovat kyllä noissa sun kirjoituksissa muutenkin aika hukassa.
...ja kohta joku nimeltämainitsemattoman piirin ihminen tulee raivoamaan toista. Mene ja tiedä.
Sen kuitenkin tiedän, että pienten jenkkikustantamojen tavara lähtee Akateemisesta vikkelään, jos olet toista todistanut, ole hyvä, ja kerro ihmeessä. Kyllä se järkikin sanoo, että helpompi myydä sellaista, mille ei saata olla 100% varmaa kysyntää, mutta minkä voi kuka tahansa ostaa, kuin sellainen, mille on alituinen kysyntä, mutta on todella nicheä. Tässä suhteessa alaan erikoistuneet kaupat on oma asiansa, koska nehän nyt palvelee harrastajia kuin sellaisia, jotka ehkä mahdollisesti saattaisi olla kiinnostuneita sarjakuvista, mutta joilla on jo iso kynnys mennä alan kauppaan.
-
...ja kohta joku nimeltämainitsemattoman piirin ihminen tulee raivoamaan toista. Mene ja tiedä.
Sen kuitenkin tiedän, että pienten jenkkikustantamojen tavara lähtee Akateemisesta vikkelään, jos olet toista todistanut, ole hyvä, ja kerro ihmeessä.
Mistä sen tiedät? Oletko Akateemisessa töissä?
Jos Akatameeninen tilaa yhden Onipress kirjan ja menee kaupaksi samalla päivällä kun saapui hyllyyn, ei tarkoittaa silti että pienten jenkkikustantamojan tavara myy enemmän kuin Vertigon uutuudet.
-
Mistä sen tiedät? Oletko Akateemisessa töissä?
Jos Akatameeninen tilaa yhden Onipress kirjan ja menee kaupaksi samalla päivällä kun saapui hyllyyn, ei tarkoittaa silti että pienten jenkkikustantamojan tavara myy enemmän kuin Vertigon uutuudet.
Aktiivisesti ollut ongelmia näiden kirjojen hankinnoissa ollut, jos olen kirjan hyllystä löytänyt. Niin Turussa, Tampereella kuin Oulussa, Hesassa mokomiin on turha koskea, koska Hesa. Onipress, TopShelf, SLG nyt tyypillisimpinä, mutta en voi puhua yhdestä myyntiartikkelista, koska tapani ostaa sarjakuvia on enemmänkin spontaania kuin "Tää on hyvännäköistä, mutku tää on tän tekemääääää!". Onhan tämä kuluttajakulmasta nähtynä, mutta kuluttajathan niitä sarjakuvia ostavat.
Lisäksi, jotenkin absurdia olettaa, että kokonainen tarina yksissä kansissa olisi huonompi myyntiartikkeli kuin samojen henkilöiden tarina/tarinoita monessa kirjassa. Onhan jokaisella kustantamolla molempia tällaista, mutta kokonaisuudethan myyvät eniten, ja ite ainakin kokenut pienemmät kustantamot petraavat paremmin yhden hitin ihmeisiin kuin isot.
-
Jonninsortin kansalaisaktivismia pienilevikkisen sarjakuvankin puolesta.
https://www.facebook.com/groups/1527374603947321/
-
Jonninsortin kansalaisaktivismia pienilevikkisen sarjakuvankin puolesta.
https://www.facebook.com/groups/1527374603947321/
"Sinun on kirjauduttava sisään, jotta voit jatkaa." Voi rähmä!
-
Voi rähmä!
Kirjoitin ideasta blogiin.
Vähälevikkisen kirjallisuuden lainausviikot 1.-28.2.2017 (http://poistyopoydalta.blogspot.fi/2017/01/vahalevikkisen-kirjallisuuden.html)
-
Jonninsortin kansalaisaktivismia pienilevikkisen sarjakuvankin puolesta.
https://www.facebook.com/groups/1527374603947321/
Tämä on hieno idea!
Yksinkertaisena ihmisenä jäin vain miettimään, että mistä tiedän mikä teos on pienlevikkinen? Tietysti voin valita teoksia, joiden tekijöistä/kustantajasta en ole koskaan kuullutkaan mutten tiedä paljoakaan esimerkiksi runoudesta, joten en voi olla varma nappaanko sieltä just sen bestsellerin vai jonkun vähemmän huomiota saaneen. Enkä viitsi lainata isoa kasaa runokirjoja ihan vain varmuuden vuoksi, sillä en kuitenkaan ennätä niitä edes selailemaan.
Joillain kirjastoilla näkyy nettisivuillaan miten useasti kutakin teosta on lainattu, joten se voisi auttaa, mutta kaikilla kirjastoilla ei ole tällaista tietoa tarjolla.
-
Joillain kirjastoilla näkyy nettisivuillaan miten useasti kutakin teosta on lainattu, joten se voisi auttaa, mutta kaikilla kirjastoilla ei ole tällaista tietoa tarjolla.
Niin mutta vähäinen lainausmäärä voi kertoa myös jotakin teoksen huonosta tasosta. Isotkin kustantamot julkaisevat kirjoja jotka eivät sitten yllättäen kiinnostakaan ketään ja tuli tehtyä ihan turha painotuote. En tiedä kannattaako vähäisen lainausmäärän varassa lähteä kirjastoon lainailemaan.
Näkisin että tässä on ideana kääntää vaakakuppia pienilevikkisen laatukirjallisuuden eduksi. Mikä on sitten laadukasta lienee eri ihmisille eri asia.
Vaimo valitteli samaa että mistä joku joka ei aktiivisesti alaa seuraa tietää että mikä on pienilevikkistä ja mikä ei. Oletan että yksi Hännisen Facebook-ryhmän ideoista on että siellä voi myös ehdotella lainattavaa.
Sarjakuvan alalla ei kovin suurta tietämystä tarvita erottaakseen isot ja pienet, laajalevikkiset ja pienilevikkiset toisistaan. Omassa lähikirjastossani ongelmana on ettei pienilevikkistä sarjakuvaa yksinkertaisesti ole ollenkaan että mitäpä sitten lainaat? Olen vuosikaudet puhunut hankintapyyntöjen tekemisen tärkeydestä. Monet isommat kirjastot hankkivat isojen kustantamojen kirjat automaattisesti kaikki mutta pienempien osalta onkin sitten arpapeliä. Ja kun suomalainen sarjakuvakustantaminen on mitä on, ei tason osalta ole isojen ja pienien välillä hirveästi kyllä eroa mielestäni. Ja hankintapyynnöissä koen että tekemällä pyynnön omalla nimellä ja varauksen kirjasta siinä samalla, kirjasto hyvin todennäköisesti kirjan myös hankkii. Tälleen voi hyvin pienellä vaivalla ja ilmaiseksi vaikuttaa pienimuotoisesti kulttuurin tilaan Suomessa.
-
Niin mutta vähäinen lainausmäärä voi kertoa myös jotakin teoksen huonosta tasosta. Isotkin kustantamot julkaisevat kirjoja jotka eivät sitten yllättäen kiinnostakaan ketään ja tuli tehtyä ihan turha painotuote. En tiedä kannattaako vähäisen lainausmäärän varassa lähteä kirjastoon lainailemaan.
Hyvä pointti! Toisaalta satunnaisvalinnallakin voi tarttua ei-niin-laadukaaseen teokseen. :)
Näkisin että tässä on ideana kääntää vaakakuppia pienilevikkisen laatukirjallisuuden eduksi. Mikä on sitten laadukasta lienee eri ihmisille eri asia.
Vaimo valitteli samaa että mistä joku joka ei aktiivisesti alaa seuraa tietää että mikä on pienilevikkistä ja mikä ei. Oletan että yksi Hännisen Facebook-ryhmän ideoista on että siellä voi myös ehdotella lainattavaa.
Juu, makuja on monenlaisia ja ihmisillä mitä ihmeellisempiä mieltymyksiä. Suositukset lainattavista teoksista voisivat tosiaan olla avuksi. Ehkäpä se helpottaisi helmien löytymistä.
Sarjakuvan alalla ei kovin suurta tietämystä tarvita erottaakseen isot ja pienet, laajalevikkiset ja pienilevikkiset toisistaan. Omassa lähikirjastossani ongelmana on ettei pienilevikkistä sarjakuvaa yksinkertaisesti ole ollenkaan että mitäpä sitten lainaat? Olen vuosikaudet puhunut hankintapyyntöjen tekemisen tärkeydestä. Monet isommat kirjastot hankkivat isojen kustantamojen kirjat automaattisesti kaikki mutta pienempien osalta onkin sitten arpapeliä. Ja kun suomalainen sarjakuvakustantaminen on mitä on, ei tason osalta ole isojen ja pienien välillä hirveästi kyllä eroa mielestäni. Ja hankintapyynnöissä koen että tekemällä pyynnön omalla nimellä ja varauksen kirjasta siinä samalla, kirjasto hyvin todennäköisesti kirjan myös hankkii. Tälleen voi hyvin pienellä vaivalla ja ilmaiseksi vaikuttaa pienimuotoisesti kulttuurin tilaan Suomessa.
Suomenkielisten sarjakuvien kohdalla ei tosiaan isoa ongelmaa ole, kunhan ottaa vain jotain muuta kuin Ankkoja, Tex Willereitä, Simpsoneita, Fingerporeja tai Viivi ja Wagnereita. Uskoisin, että myös isojen kustantamoiden muut sarjakuvat ovat levikeiltään melko vaatimattomia.
Hankintapyynnöt ovat kyllä hyviä ja ainakin omiin pyyntöihini on suhtauduttu aina positiivisesti. Toinen tapa vaikuttaa kirjaston valikoimiin on lahjoittaminen. Itse olen siihen turvautunut, kun omista hyllyistä loppuu tila tai jos tulee hankittua teos, jota ei todennäköisesti lue enää toista kertaa. Tietysti teosten pitää olla hyvässä kunnossa.
-
Hankintapyynnöt ovat kyllä hyviä ja ainakin omiin pyyntöihini on suhtauduttu aina positiivisesti. Toinen tapa vaikuttaa kirjaston valikoimiin on lahjoittaminen. Itse olen siihen turvautunut, kun omista hyllyistä loppuu tila tai jos tulee hankittua teos, jota ei todennäköisesti lue enää toista kertaa. Tietysti teosten pitää olla hyvässä kunnossa.
Tässäkin on eroavaisuuksia kirjastoissa. Monet suomalaiset pienkustantamot kuten hiljattain lopettaneet Daada ja Huuda huuda jakoivat kirjastoille ilmeiseksi kirjojaan saadakseen nimeään tunnetummaksi ja kirjoja lainattavaksi. Ja vaikka kamppanjat käsittääkseni olivat hyvinkin suosittuja, silti oli vastustusreaktiota monissa kirjastoissa että ei edes ilmaiseksi oteta sellaista mikä ei ole kirjaston väelle entuudestaan tuttua tavaraa.
-
Tässäkin on eroavaisuuksia kirjastoissa. Monet suomalaiset pienkustantamot kuten hiljattain lopettaneet Daada ja Huuda huuda jakoivat kirjastoille ilmeiseksi kirjojaan saadakseen nimeään tunnetummaksi ja kirjoja lainattavaksi. Ja vaikka kamppanjat käsittääkseni olivat hyvinkin suosittuja, silti oli vastustusreaktiota monissa kirjastoissa että ei edes ilmaiseksi oteta sellaista mikä ei ole kirjaston väelle entuudestaan tuttua tavaraa.
Tuo kuulostaa aika huolestuttavalta. Toivottavasti ilmiö ei laajene tai muuten kirjaston valikoimat lähestyvät uhkaavasti Suomalaisen kivijalkamyymälöiden tasoa. Kyllähän kirjastoissa pitää olla hyvä valikoima ja mahdollisuus löytää luettavaa laidasta laitaan. Tietysti heilläkin on vain rajatut tilat/budjetit mutta laaja-alaisuudesta olisi syytä pitää kiinni. Eihän asiakas osaa jotain tuotetta kysyä/kokeilla, jos ei siihen missään ole törmännyt.
-
mistä tiedän mikä teos on pienlevikkinen?
Eräs tuttava totesi, että siistejä kirjoja on lainattu vähän :)
Pienkustantajien julkaisemat kirjat on pääasiassa vähälevikkisiä. Mansarda, Faros, Poesia, ntamo, Loki-Kirjat jne kustantamot, joiden nimi ei ole jokapäiväinen tuttu.
Ja kannattaa tosiaan kertoa henkilökunnalle mistä kirjoista tykkää(, jos se luontevasti onnistuu). Tuohon lähellä olevaan pieneen sivukirjastoon hommataan Pikot & Fantasiot, koska yksi vanhempi vakioasiakas lainaa niitä säännöllisesti.
-
Eräs tuttava totesi, että siistejä kirjoja on lainattu vähän :)
Pienkustantajien julkaisemat kirjat on pääasiassa vähälevikkisiä. Mansarda, Faros, Poesia, ntamo, Loki-Kirjat jne kustantamot, joiden nimi ei ole jokapäiväinen tuttu.
Ja kannattaa tosiaan kertoa henkilökunnalle mistä kirjoista tykkää(, jos se luontevasti onnistuu). Tuohon lähellä olevaan pieneen sivukirjastoon hommataan Pikot & Fantasiot, koska yksi vanhempi vakioasiakas lainaa niitä säännöllisesti.
Täällä Helmetin alueella aina välillä teen hankintaehdotuksia ...pääasiassa sarjakuvapuolelle. Niin kotimaisen kuin suomalaisenkin osalta. Useimmiten ne ovat tuottaneet tulosta. Viimeisin minun ehdottamani kirja, joka meni läpi, oli kylläkin tietokirja tietokonepuolelle. Getting started with Raspberry Pi Zero..on jo matkalla mun kirjastoon. Kannattaa todellakin tehdä hankepyyntöjä kirjastoihin.
-
En ihan äkkiseltään muista toista keskustelua Kvaakissa jonka otsikosta tulisi niin hyvä mieli kuin tästä tämän keskustelun nimestä jossa on klassinen huumorilausahdus "suomalaisella sarjakuvalla menee lujaa" korvattu ihailtavan maltillisella "suomalaisella sarjakuvalla menee hyvin?" -kysymyksellä. Hyvä näin. Kiitos.
-
Kiitos valveutuneen henkilökunnan, meidän kyläpahasen kirjastossa sarjakuva on aina ollut mukavasti esillä, uutuudet aina tiskillä näkösällä (vanha kuva)
(http://www.verikoirat.com/export/kirjasto22.jpeg)
-
Tuosta lainauskampanjasta tulee mieleen vähän joidenkin jenkkisarjojen fanikampanjat joilla saadaan viisi numeroa lisää ja sitten vasta sarja lopetetaan...tai kuinka Mustanaamion viimeiset numerot loppuivat kaupoista.
Ihan kiva mutta ei siitä kauheasti apua ole jos se ei muutu pysyväksi tavaksi eli kun lainailee niin toivottavasti myös tutustuu lainattuun aineistoon ja ehkä alkaa säännöllisesti lukea niitä...
(Tässä vaiheessa totean että huomattava osa minua kiinnostavasta tällä hetkellä julkaistusta kaunokirjallisuudesta Suomessa tulee pienkustantamoilta, ja onhan tuota sarjakuvaakin tullut luettua muutakin kuin Ankkaa ja Asterixia, joten ajatusta kuitenkin symppaan kovasti)
Kirjastoissa huomaa kyllä myös eroja että vaikka tiettyä peruskokoelmaa onkin kaikkialla niin erojakin on, yhdessä on hieno sarjakuvavalikoima, toiseen kannattaa mennä jos haluaa kuunnella jazzia...henkilökunnan omat kiinnostuksen kohteet epäilemättä heijastuvat ja varmaan myös muutama äänekkäämpi vakioasiakas saa omia toiveitaan näkymään.
Joskus on myös mietityttänyt millä perusteella kirjastovarastojen valikoimista tehdään karsintoja, Helmet-alueen Pasilan varastosta tuntuu yhä löytyvän aika hyvin se yksi kappale suomennettua kaunokirjallisuutta, joskus jopa kaksi, mutta huomasin jokin aika sitten että muutama englanninkielinen nimike jotka olin laittanut Helmet-muistilistalle potentiaalisesti kiinnostavina, olikin poistettu, eli ilmeisesti vieraskielistä materiaalia karsitaan siellä kovemmalla kädellä...
Ja tietenkin jos kirja on tarjolla vain kirjavarastossa niin senhän saa sieltä vain jos hoksaa olla tietoinen sen olemassaolosta ja kiinnostavuudesta.
Ja lopulta kirjastojen valikoimissa pidän ongelmallisimpana sitä uutuusmuoti-innokkuutta että joillekin uutuuskirjoille tulee ne satojen henkilöiden mittaiset varausjonot, jolloin tietysti niitä kirjoja pitää sitten ostaa kymmeniä kappaleita...jotka sitten kahden vuoden päästä poistetaan ulosheittohintaan kun muoti meni ohi. Jumalaut, jos joku kirja noin paljon kiinnostaa että pitää päästä varauslistalle sijalle 241 niin ostakaa se.
-
Ihan anekdoottina:
Huuda Huuda teki tosiaan viime vuonna kirjastolahjoituskierroksen, missä kirjastoilla oli vapaus tilata kaikkia jäljellä olevia nimikkeitämme (n. 40–50 nimikettä) postimaksuja vastaan. Osa paketeista toimitettiin perille ilman korvauksia, jos kirjastot sattuivat olemaan meitä lähellä.
Kirjoja tilanneiden kirjastojen joukossa oli mm. Nokian kirjasto n. 10 km päässä Tampereen keskustasta. Kirjasto tilasi muistaakseni kaikkia saatavilla olevia kirjoja. Päätin Postiin roudauksen sijaan viedä kirjat heille suoraan autolla. Paikalla virkailijat kiittelivät paketista ja lahjoituksesta.
Viikko tämän jälkeen tapasin nokialaisen ystäväni, joka kertoi, että oli ostanut uusia kirjojamme tosi edulliseen hintaan. Kysyessäni mistä, hän sanoi Nokian kirjaston poistaneen lähes kaikki kirjamme euron–parin hintaan. Kirjastolahjoitus oli siis päätynyt suoraan myyntiin ja kirjasto tienasi tässä muutaman kympin.
Näin toimii siis suomalainen kirjastolaitos 2010–luvulla. Täysin ala-arvoista ja moraalitonta toimintaa Nokian kirjastolta. Oletan kuitenkin, että tässä on ehkä kyse enemmänkin yksittäistapauksesta. Tai ainakin toivon niin.
Painotimme erityisesti saatekirjeessämme, että haluamme löytää kirjoille hyvän kodin niin, että teokset olisivat luvussa vielä joitain vuosia lopettamisemme jälkeenkin.
Vuosien aikana teimme yhteensä kaksi lahjoituskierrosta kirjastoille, joissa kirjoja meni 4000–5000 kpl.
Tätä anekdoottia saa käyttää esimerkkinä ja jakaa mahdollisimman laajalti.
-
Kirjastolahjoitus oli siis päätynyt suoraan myyntiin
Toivon, että kyseessä oli inhimillinen virhe. Käytäntönä kyseessä olisi iso vääryys paitsi kustantajaa myös kirjaston käyttäjiä ts. veronmaksajia kohtaan.
-
Tuosta on ollut juttua että ainakin joissain kirjastoissa jos yksityishenkilöt lahjoittelevat hyllystään kirjoja niin osa niistä päätyy kyllä suoraan poistomyyntiin...mikä on tietysti ymmärrettävää koska eihän ne kaikki lahjoituskirjat ole ollenkaan otollista kamaa kokoelmiin ja toisaalta kirjat päätyvät kuitenkin kiertoon ja tukevat kirjaston toimintaa (olen kyllä myös itse lahjoitellut muuttosiivouksen yhteydessä pari kassillista kirjoja tästä hyvin tietoisena, tekevät mitä parhaaksi näkevät).
Mutta jos kustantaja tarjoaa uusia kirjojaan niin silloin tuo toiminta ei ole enää moraalisesti kannatettavaa...
-
Niin, no tässä tapauksessa tilaaja on itse lähettänyt meille mailia, johon olemme vastanneet ja sopineet paketin toimituksesta. Eli tämä tapaus tuskin oli mikään virhe, vaan hyvinkin tietoista toimintaa.
-
Ihan anekdoottina:
[...]
sanoi Nokian kirjaston poistaneen lähes kaikki kirjamme euron–parin hintaan. Kirjastolahjoitus oli siis päätynyt suoraan myyntiin....
No tuohonpa ei nyt oikein osaa sanoa muuta kuin, että voihan v*&&u.
Timo
-
Niin, no tässä tapauksessa tilaaja on itse lähettänyt meille mailia, johon olemme vastanneet ja sopineet paketin toimituksesta. Eli tämä tapaus tuskin oli mikään virhe, vaan hyvinkin tietoista toimintaa.
Joo, ei näin.
Jos haluaa oikein positiivisesti ajatella niin mahdollisesti siellä on käynyt niin että yksi henkilö on ollut kiinnostunut ja tilannut, mutta on sitten lähtenyt johonkin muualle ja toinen vastaanottaja taas on katsonut että mitäs nää on, laitetaan pois. Tuollaisia infokatkoksia valitettavasti tapahtuu varsinkin jos pätkätöissä ei ole jatkuvuutta...
-
No eihän tuollaisista törkeyksistä jupisemisessa jollain puolikuolleella foorumilla ole mitään hyötyä. Olisi pitänyt laittaa kohteliaan tiukkasävyistä kyselyä kyseiselle kirjastolle kirjallisena. Vastauksesta riippuen riippuen sitten voi pohtia kannattaako alkaa ihmetellä julkisesti.
Nimittäin julkisiin laitoksiin pesiytyneellä perseilyllä on tapana jatkua kunnes siitä tehdään julkinen kohu. Tai valitettavasti jatkuu melko usein kohusta huolimatta, mutta onpahan sitten edes jotain tullut tehtyä.
Pikkukuntien kulttuuri- ja kirjastopuolelle tuntuu jotenkin hämmentävän usein kertyvän kulttuurivälinpitämätöntä tai suorastaan -vihamielistä väkeä. (Tarkennuksena. En nyt sano että enemmistö tai edes merkittävä vähemmistö, mutta useammin kuin luulisi. Tunsin kotipaikkakunnalla pari kirjastoihmistä, joilla oli melkoisia juttuja päättävissä asemissa olevista joiden aenne oli "hälläväliä, mä olen vain töissä täällä".)
-
No tuohonpa ei nyt oikein osaa sanoa muuta kuin, että voihan v*&&u.
Timo
Timo onnistui pukemaan sanoiksi myös minun ajatukseni. Aivan käsittämätöntä toimintaa. Toivottavasti taustalla on hdc:n epäilemä tietokatkos tai sitten kyseessä on harvinaisen törkeää toimintaa. Eihän tuosta saa edes taloudellista hyötyä, joten motivaatiota on vaikea ymmärtää.
-
Ostin eilen Bokförlaget Semicin ja Egmontin julkaiseman albumin Uti vår hagen 2017. Olen tätä Uti vår hagenia aina välillä ihmetellyt Keravan City-marketin hyllyssä, joskus sen ottanut käteeni ja sitä silmäillyt ja sitten, oudon vastentahtoisuuden vallassa laittanut takaisin telineeseen. Nyt sitten viimein annoin periksi ja ostin itselleni, minkä lienee vuosialbumin.
Kovinkaan pitkälle ei minun tarvinnut teosta lehteillä tajutakseni että tämä on sarjakuvaa sellaisena kuin minusta sen luoja on tarkoittanut olevan: ensiluokkaisesti piirrettyä, sujuvasti kulkevaa perinteistä ja silti ajassa kiinni olevaa huumorisarjakuvaa.
Tarinoissa on juuri oikeantuntuinen sekoitus keveää satiiria ja ihastuttavaa absurdismia, ja hahmot tuntuvat luonnollisilta ja todellisilta. Ja se kerronta, sikäli kun minä mitään ymmärrän, sarjakuva on oma kielensä, jolla on omat perinteensä ja konventionsa jotka palvelevat omalla rytmisellä tavallaan kerrontaa. Ajan mittaan on syntynyt eräänlainen "best practices" joiden päälle voidaan rakentaa, ja mikäli osaamista riittää, niitä voidaan luovasti myös rikkoa ja soveltaa.
Kääntelen albumia ihmeissäni. Joku kai tätä Suomessakin ostaa, koska kaupassa sitä myydään. Nyt itsellänikin on sellainen. Ja harmittelen kaikkia niitä vuosia jolloin olen jättänyt sikseen tähän tutustumisen. Mitään tämän kaltaista ei Suomessa tehdä, vaikka toisin voisi olla. Tunnistan sarjakuvan hahmot ympärilläni, ne eivät kerro mistään marsilaisista vaan pohjoismaisista ihmisistä. Maisemat, ajatukset, eleet kaikki ovat hyvin tuttuja ja herkullisesti tavoitettuja. Ainoa joka pääsee lähelle on Mämmilä, ja sekin on mennyttä.
Ajatella että tuossa ihan länsinaapurissa joku osaa, ja ilmeisesti saattaa itsensä elättääkin todellisella sarjakuvalla, ei millään tuetulla terapiapuuhastelulla, rampautuneella sinnepäin vetämisellä tai vetelän yliampuvalla mukaparodioinnilla, höpötaiteilulla ja justiinsa-juu-yhteiskunnallisuudella. Mihin kaikkeen olen itsekin syyllistynyt. Taannoin taisin itsekin heitellä ivallisia kommentteja Kari Leppäsen avautumisille täällä Kvaakissa, yhtenä muiden joukossa. Pyydän anteeksi sitä.
Ajatus siirtyy suomalaisen sarjakuvan status quohon, johon ei liene muutosta odotettavissa. Vai onko? Voinko minä, jo kohta ikäihminen jotain asialle tehdä? Itse ehkä koetin joskus, omalla nololla, kömpelöllä tavallani, tavoitella jotain Uti vår hageniin rinnastettavaa mutta kun tuntui siltä että jengille upposi ennemminkin pierevä ilves ja irvistävä porsas... En halua lähteä sille linjalle, miettimään missä vikaa on, omassa päässä vai pääomassa, perinteissä, resursseissa sitä on vatvottu ilman tulosta ihan riittävästi muutenkin. Jäänpä vain funtsimaan. Että voisiko sitä sittenkin jotain tehdä ja olla. No jos ei muuta niin suosittelen lukemaan tätä tyylikästä, kuitenkin jollain lailla ei-rakettitieteellisen nöyrää, ihastuttavaa sarjakuvaa jota piirtää ruotsalainen Krister Peterson, mikäli ruotsintaidot riittävät. ja hei, on tässä sana suomeakin, puistokemistin suusta.
-
J Lehdon mainioissa mietteissä on paljon kertausta ja paljon tuttua.
Itse en jaa täysin kaikkia ajatuksia lähtien tästä: Kovinkaan pitkälle ei minun tarvinnut teosta lehteillä tajutakseni että tämä on sarjakuvaa sellaisena kuin minusta sen luoja on tarkoittanut olevan: ensiluokkaisesti piirrettyä, sujuvasti kulkevaa perinteistä ja silti ajassa kiinni olevaa huumorisarjakuvaa.
ateisti tässä morjensta ja huumorisarjakuvia tehdään jo ihan riittävästi
ja siinä se ydin onkin.
Analyysinsa ovat monessa kohden osuvia, siitä millainen konsensus sarjakuvakentällä on ja millainen siitä rakentuu.
Bernandus Chartreslaisen ja Newtonin sanoja lainaten kääpiuöt näevät pidemmälle seisoessaan jättien harteilla.
Itse en syty huumorisarjakuvalle sen enempää kuin
... kun tuntui siltä että jengille upposi ennemminkin pierevä ilves ja irvistävä porsas...
no niinpä.
Mutta yritän yhä, hitaasti mutta hitaasti ajoittain tehdä sarjakuvaa jollaista itse haluaisin lukea.
En koska se on samanlaista kuin muu suomalainen sarhjakuva tai jolla on markkinasegmentti, kohderyhmä. Tai jonka taiteellinen päämäärä on sanoa jotain merkittävää vielä sadan vuoden päästäkin ihmisyyden tilasta ja sen ainutkertaisuudesta.
Ja kivasti sekä omassa varttuneemmassa ikäluokassani kuin nuorissa tekijöissä on niitä jotka tekevät sekä kaupallista että apurahallista itsemurhaa ja tekevät tasan omilla ehdoillaan sarjakuvaa jonka haluaisivat lukeakin.
Osalla se on mainittujen huumorisarjakuvien kaltaista ja niistä en juurikaan itse piittää mutta sieltä löytyy niitä' jotka tekevät omaa juttuaan.
Sellaista josta en odottanut pitäväni, joka jättikin minut miettimään asioita, hahmoja ja tarinaa.
Joskus piirros on parempi kuin tarina, joskus tarina paljon parempi kuin piirros.
Luonteeseeni ei aiheeton positiivisuus kuulu. Iso osa jää vain pienten piirien huviksi, koska kiinnostaa vain pieniä piirejä, mutta sama kuin musiikissakin: joku oikeasti ironiatta pitää kokeellisesta musiikista, toinen iskelmästä, kolmas jazzista, neljäs klassisesta, viides metallista.
kaikkien ei tarvitse pitää stadionrockista tai akustisista klubikeikoista vaikka molemmista voi pitää.
Aiempi kulttuurimme, perusskene on nyt kuitenkin edullisessa tilanteessa koska vesi on seisovaa ja reilusti marginaalissa.
Meillä on muutama sarjakuvatekijä jotka tunnistetaan rivikansalaisten parissa. Osa on jopa yhä elossaolevia.
Ja se on se ainoa voimavaramme. Vapaus tehdä.
Rahasta ei ole kyse. Sarjakuvien tekijä saa unelmoida kirjailijaliiton keskituloista, siitä ~2 500€ /vuosi. Ei per kuukausi vaan per vuosi.
Rakkaudesta lajiin tai ihan *****illakseen kaikille joista jonkinlaista sarjakuvaa ei kuulu tehdä, ei ainakaan Suomessa.
Harvasta tulee maailmantähteä tai kiintotähteä, suurin osa murtuu elontiellä ja tekee jotain ihan muuta.
Osa tekee omaa juttuaan nettiin, osa ulkomaisille lafkoille ja jos se on mitä he haluavat hienoa. Osasta varmasti pidän osa on sitä turhaa massaa kuten valtaosa kaikesta taiteesta muutenkin, se ei kosketa minuas ei herätä tunteita ei ajatuksia, ei vakuuta tai kyseenalaista.
Se vain on.
Mutta sitten tulee niitä ihan puskista. Kotimaisiakin Uti vår hageneita minulle.
Ja ehkä J Lehto nyt sydämistyy ja tekee jotain uutta suomalaiseen viitekehykseen tehtyä huumorisarjakuvaa josta sitten oudosti huomaan välittäväni hahmoista ja kohtalostaan.
kirjallisuus ja elokuva alkaa hitaasti murtaa sitä jakoa että kategoriat ovat huonoa draamaa, puskafarssipään komediaa ja sotaa.
Sarjakuva tekee samaa mutta h - i -t - a- a- a- - s- t- i.
Aikaa, yrityksiä, erehdyksiä ja ennen muuta tietämättömyyttä ettei jotain asiaa voi tehdä.
Itse olen varovaisen toiveikas. todennäköisesti ihan turhaan. se ihmissuhdehuttu omasta navasta ja huumorisarjakuva ovat yhä vallalla, mutta ehkä jonain päivänä.
-
kappas, parin kiroitusvihreen lisäksi edelliseen viestiin eksyi yksi asiavirhekin:
se kirjailijaliiton vuotuinen keskitulo josta sarjakuvantekijä näkee märkiä unia ei ole 2 500€ vuosi vaan ~2000€ /vuosi.
-
Itse en jaa täysin kaikkia ajatuksia lähtien tästä: ateisti tässä morjensta ja huumorisarjakuvia tehdään jo ihan riittävästi
ja siinä se ydin onkin.
Voisin jossain määrin laajentaa, tästä kohdasta lähtien. Kirjoitan kerrankin poleemisesti, särmää kun ei saa muuten kuin tieten tahtoen korostamalla asian yhtä puolta toisen kustannuksella. Katson sen oikeutetuksi koska, kun kyseessä on eräänlainen sydämen asia. Kun olen tähän maahan syyttömänä syntynyt ja jostain syystä tähän taidemuotoon jo penskaiässä palavasti rakastunut, ja sitä asianlaitaa useasti mielessäni kironnut.
Toinen oikeuttava tekijä saattaisi olla se, että vaikkakin sarjakuva ilmaisuna vääntyy mihin muotoon vain, on "traditionaalinen" huumorisarjakuva kuitenkin puun ydin ja runko, historiallisessa ja myös henkisessä olemuksessaan. Se toinen mainstream, päälinja, "Detective Comics", "jännäri", "toiminta", tai yleisemmin jossain määrin "realistisemmin" piirretty toimintadraama, se on itselleni vähemmän koskettava, vaikka ei mitenkään uppo-outo tai vieras. Olen kuitenkin sitä mieltä että koomisessa sarjakuvassa sarjakuvan omat, vain sille ominaiset ilmaisukunnat voivat puhjeta täyteen kukkaansa, ja kaikkein synkeinkin action-tavara samoin kuin kokeellisin underground aina sisältävät enemmän tai vähemmän tietoisia viittauksia tähän ydinmehuunsa, alkuperäänsä, hassuun funnyyn sarjikseen.
Kenties on jopa niin että kotimaassa "jännäri" on nykyään paremmissa kantimissa kuin koskaan ennen. Kvaakin kautta on tietooni tullut että parikin suomalaistekijää on saanut menemään kansainvälisillä markkinoilla tuotoksiaan, se on hienoa, mutta minun näkökulmastani ne ovat yksittäisiä panostuksia jotka vain sitten katoavat jonnekin globaaliin koneistoon. Sitten meillä on tietenkin Petri Hiltunen, jonka työn suurin arvostaja olen, jonka tiloissa olen kaljapullo kädessä seurannut kuinka hän tarmolla ja vakavalla asenteella tuo esiin sitä sarjakuvaa jolle hänen sydämensi sykkii - ja joka itseni jättää jokseenkin kylmäksi. Ja tietenkin kun tähän mennään niin seuraavaksi tulee mainita varmaankin Pauli Kallio, jonka taidenäkemys on jo huomattavasti enemmän itsessäni sympatiaa herättävää, käsittämätön työmyyrä hänkin, jonka aivoitukset elävöittävät suuren piirtäjäjoukon kädenjälkeä, ja joka kuitenkin on omassa ruis-hipster-idiosynkraattisuudessaan hieman liian etäinen voidakseen niveltyä samalla tavalla kollektiiviseen kokemukseen kuin mihin Mämmilä kykeni, tulla tunnistetuksi ja vastaanotetuksi muuallakin kuin "sarjakuvapiireissä".
Meiltä puuttuu se, joka Ruotsissa nähtävästi on, jonka perustat meillä joskus silti oli, luontevasti ja laaja-alaisesti ihmisiä puhutteleva huumorisarjakuvaperusta. Meillä on jäljellä jokseenkin väkinäinen muutaman päivälehtistripin varassa kiikkeröivä pikkupajateollisuus. Väitän että kaikella muulla sarjakuvalla on kohtalonyhteys tähän perus-huumori-kamaan, jos se voi hyvin, voi kaikki muukin kukoistaa ja menestyä. Siitä ei tule mitään että on alternativea jos ei ole nativea.
-
Hauska lukea Lehdon fisofointeja. Pitkälle olen samaa mieltä. Krister Petersonin jälki näyttää hyvältä, ammattimaiselta. Mutta ei tuon näytteen perusteella vielä suvereenilta. Semmoiselta joka minua erityisesti puhuttelisi, niinpä juttujen pitäisi olla hyviä.
Suomessa tehdään nykyään yllättävän paljon sarjakuvia. Hyvä niin. Ja tulevastahan ei tiedä.
Lehto kirjoitti siitä, miten huumoripläjäykset ovat ydintä. Kyllä tuo tyyli tuo tavallan rajoitteitakin. Ja rajaa lukijoita. Olen jo vuosikymmeniä manannut sitä, miten sarjakuvan piirrostyyli ohjaa lukijoita joko tarttumaan siihen tai jättämään hyllyyn. Ulkoasu paaluttaa odotukset. Hyvässä ja pahassa. Vaikka kaikki tietävät että tarina on tärkeämpi. Kokemus on tietenkin opettanut, ja opettaa nopeasti että mitä voi odottaa. Niinpä lajityyppeihin ja piirrostyyleihin sopimattomat yleisön etsiskelijät ammutaan ensimmäisena alas.
Oikeastaan piti vain sanoa, että vasta Koivistoa haastatellessa minulle konkretisoitui se, miten tietoisesti hän Hannu Virtasen ja muun Käyttökuvan porukan kanssa alkoi tehdä Mämmilästä suomalaista laatusarjakuvaa. Sen jälkeen tuli onnenpotkuja sarjakuvan myynnissä, eikä nuori piirtäjä itsekään tajunnut miten vaativaan hommaan oli ryhtynyt. Eniten merkitsee se että Koivistolla oli kuitenkin talenttia ja apua niin että hän pystyi Mämmilän luomaan. Vaikka tästä on jauhettu, kuten Lehto viittasi. Niin se vain on. Sarjakuvan tekijöissä mestareita on harvassa ja laji lienee yksi vaativimmista. (Jostain pitäisi löytää sen verran aikaa että, että saisin leikattua video- ja audiohaastattelut nettiin.)
Tiesittekö muuten, että Matti on jo aika iso Japanissa? Se Finnish nightmares -Matti.
-
Itsellä ja J Lehdolla on juurikin tuo eroavuus.
Toki historiallisesti kanonisoidusta perspektiivistä lähtökohta ja puun ydin ja runko on huumorisarjakuva.
Jos katsoo sarjakuvan alkaneen vasta sanomalehtikaudella ja niistä koottujen strippien kasaamisesta.
Ongelma on sama kuin elokuvan kohdalla: Onko alkupiste Hevonen liikkeessä? Roundhayn puutarha? Työläiset lähdössä Lumieren tehtaalta? Vai Lumierejen Puutarhuri?
Onko silloin elokuva puutarhurin tavoin komediaa vai onko elokuvan primäärifokus eläimen liikkeen tallennus?
Samaa analogioaa jatkaen vanhin säilynyt romaani/kerronnallinen teos Gilgames tekisi supersankareista perusgenren kaikelle: kunhan taistellaan hirviöitä ja jumalia vastaan ja tulvii niin pitäydytään nativessa.
Itse luen monenlaista sarjakuvaa ja kirjallisuutta sekä katson elokuvia laajalla skaalalla. Eri lajityypit ovat rikkaus, asia jota en ole aina voinut kotimaisen sarjakuvakentän kohdalla vakavalla naamalla sanoa.
Se tarkoittaa että eri pelisäännöin toimivia sarjakuvia alkaa hiljaksiin olla.
Itseltä on aina uupunut yhteen totuuteen uskominen, minusta ei ole kulttuuria yli muiden (tämä vanha tuttu taide<>viihde paskanjauhanta) eikä yhtä oikeaa puoluetta saati uskontoa tai ismiä.
Osa toimii toisille eikä toisille.
Komedia, draama ja tragedia kerrotaan eri tavoin.
Se miksi, harvoista ismeistä pessimismiin luottavana, olen varovaisen tyytyväinen on se että vaikkemme historiaamme voi muuttaa sen enempää kuin maantiedettäkään se on nykyisin elävä malli.
JLehdon arvio että jännäri on paremmissa kantimissa kuin ennen pitää paikkansa, ei se vieläkään juhli.
Laatusarjakuvaa tehdään nyt useampaan pirstaloituneeseen makuun, fiktion yhteiskulttuurista romahdettua.
Itsestä se että tehdään niitä pierevä ilves sarjakuvia joita halveksun, mutta faninsa diggaavat on hyvä koska tehdään myös jotain mikä kiinnostaa itseäni.
käöyttäen toista taidemuotoa:
Vaikka tämä on yhä maa jossa soi vaan Mamba sekä Matti ja Teppo on sentään Mirel Wagneria, Apocalypticaa ja Mokomaa.
Ja vaikka sitten on nämä *******n Cheekit niin on myös Paleface josta en odottanut pitäväni.
Suomalaisella sarjakuvalla ei mene varsinaisesti hyvin, mutta paremmin.
Potilas kyllä kävelee jo ilman apua eikä vaadi lisähappea vaikka jotain jatkohoitoa vaatineekin.
-
Mietteitä luen kiinnostuneena mutta noin laajemmin en minäkään jaa näkemystä komiikan valtaisasta keskeisyydestä, tuntuu että se on lopulta enemmän vain mausteena niin amerikkalaisessa, frankofonisessa kuin japanilaisessakin sarjakuvassa...
Ennemmin nostaisin esiin tarinan. Mitä olen näitä sekalaisia lukenut niin Ruotsissa tunnutaan sarjakuvissa harrastettavan paljon innokkaammin laajamittaisempaa tarinointia jossa on dramaattisia kaaria, henkilöitä ynnä muuta sellaista, no, perinteistä.
Suomessa on monta tekijää jotka tuntuvat menevän piirros edellä, piirretään niin mahottoman hienosti (mitä se sitten kullekin tarkoittaa, leppästelyjä tai luonnossuttuja) mutta piirretään niin kovin usein graafisia muotoharjoitelmia jossa tarina on toissijainen tai olematon.
Tai sitten huumoristripit joista suositumpi pää tuntuu perustuvan enemmän absurdiuteen kuin henkilö- ja tilannekomediaan (Viivi & Wagner, Kamala Luonto, Fingerpori...)
Sitten on se Mämmilä. Ja genrefiktion puolella Hiltunen, ja joitain muita vaihtelevan tasoisia siellä täällä, muttei kai sitten tarpeeksi että niistä tulisi tuollaista ruotsalaistyyppistä traditiota...
-
Uti vår hagenista lienen joskus jossain ruotsalaista sarjakuvaa käsittelevässä ketjussa jotain kirjoittanut. Samaa olen itsekin peräänkuuluttanut. Meillekin piirtäjiä työllistävää sarjakuvalehtiteollisuutta! Mieluummin toki hyvässä kuin pahassa. Vaan ei. Ei meillä. Elokuvia tehdään. Sarjakuvia puuhastellaan. Strippejä kyllä paljon, muuta ei.
Timo
-
Mietteitä luen kiinnostuneena mutta noin laajemmin en minäkään jaa näkemystä komiikan valtaisasta keskeisyydestä, tuntuu että se on lopulta enemmän vain mausteena niin amerikkalaisessa, frankofonisessa kuin japanilaisessakin sarjakuvassa...
No se olikin enemmän sivujuonne ja puolustus sille että tunnun huomiovan vain yhden genren olemattomuuden enkä näe että monen muun suhteen tapahtuu positiivista pöhinää.
Halusin heittää ilmoille ajatuksen että on olemassa eräänlainen "perinteinen", "yksinkertainen" sarjakuva jonka suuri yleisö voi vaivatta omaksua ja jonka ei tarvitse olla matalaotsaista mikamokaisuutta ja jonka voidessa huonosti, kituu myös kokoo muu kenttä.
Ennemmin nostaisin esiin tarinan. Mitä olen näitä sekalaisia lukenut niin Ruotsissa tunnutaan sarjakuvissa harrastettavan paljon innokkaammin laajamittaisempaa tarinointia jossa on dramaattisia kaaria, henkilöitä ynnä muuta sellaista, no, perinteistä.
Suomessa on monta tekijää jotka tuntuvat menevän piirros edellä, piirretään niin mahottoman hienosti (mitä se sitten kullekin tarkoittaa, leppästelyjä tai luonnossuttuja) mutta piirretään niin kovin usein graafisia muotoharjoitelmia jossa tarina on toissijainen tai olematon.
Nimenomaan noin. Ja meillä on myös valheellinen selkääntaputtelun kulttuuri jossa kaikki on yhtä hyvää ja on hienoa ja mahtavaa kunhan vaan osaa piirtää viivoja paperille ja niihin väleihin jotain, ja sanoa sitä sarjakuvaksi.
Tavallista, teeskentelemätöntä tarinaa halveksutaan, mitätöidään. On äänetön jäinen kriittisyys jonka mukaan sellainen kuuluu 1800-luvulle ja silinterihattuisten porvarien maailmaan. Kaiken pitää olla joko ironisen etäistä tai sitten ottaa edistyksellisesti kantaa johonkin milloin mihinkin asiaan.
Tämä tauti ei vaivaa yksinomaan sarjakuvaa vaan koko kotimaista mediaa. Sitten kun huomataan ettei näillä edistyksillisillä opeilla pärjätä, unohdetaan salamannopeasti koko kansankynttilöiden höynä kuin sitä ei olisi ollutkaan (ja totta puhuen ei ollutkaan) ja yritetään lopulta polkaista häthätää esiin jotain ulkomaalaisten lajityyppien halpakopiota, kirjatukusta viidellä eurolla ostettujen aristotelisten käsikirjoitusoppaiden formuloihin ängettyinä ja ehkäpä jollain "rankoilla jutuilla" höystettyinä, tuloksena silkkaa skeidaa jota ei kehtaa erkkikään esitellä toislle erkeille.
Meillekin piirtäjiä työllistävää sarjakuvalehtiteollisuutta! Mieluummin toki hyvässä kuin pahassa.
Myös taloudelliset ja kustannukselliset tekijät rajoittavat. Uti vår hagen on smoolantilaisen kansankomedian pohjalta ponnistava tavaraa jolla Ruotsissa pitkä perinne. Meillä olisi hankala saada aikaan vastaavaa, vaikkapa lehtenä jonka elinkaari yltäisi kuolemanlaakson yli. Mutta ehkä jokin räväkämpi juttu voisi toimia. Katseeni kääntyy brittien Viziin..
-
Meillekin piirtäjiä työllistävää sarjakuvalehtiteollisuutta!
Pitäiskö pitää tän asian tiimoilta joku palaveri? Maassamme lienee muitakin toimettomia sarjakuvan tekoon kykeneviä tyyppejä kuin minä.
Vai luovutetaanko ja vain päristään partoihimme?
-
Uuden lehden lanseeraaminen on paha rasti. Monihan on näitä yrittänyt, mutta ei onnistunut. Edes Viivi ja Wagner - niin suosittuja kuin ovatkin - eivät omana lehtenään onnistuneet.
Ajatusleikkinä oon tuumannu, että jos esim Puupää-leffojen aikaan olis markkinoille tuotu Pekka Puupää -lehti, niin se olis voinu kestää pelkällä perinteikkyydellään näihin päiviin asti (kuten nuo ruotsalaiset lehdet). Siinä olis tietty pitänyt olla niitten sarjojen pidempiä kuin vain yhden sivun.
Timo
-
Viivi ja Wagner-lehti oli ympäripyöreää öllöä & hapuilua, ei mikään ihme ettei se kiinnostanut muuta kuin ehkä jotain kvaakkaajia.
Toisaalta minulle on muutenkin V & Wn suosio mysteeri. Tai kuten olen tainnut sanoakin, Juban strippi on välillä hyvin hauska ja osuva, noin 4 kertaa per vuosikymmen. Mutta ihmiset tyytyvät siihen mitä on tarjolla, kunhan nyt on jotain jota kiinnittää jääkaapin oveen. Ei merkitse sitä etteikö parempikin kävisi kaupaksi.
Pitäisi olla jotain aivan uutta, joka siis herättäisi lukemisen himon. Pahkasika - lopetti kuulemma koska todellisuus muuttui parodiaa pahemmaksi. Mikä helvetin selitys tuo on olevinaan?
-
No se on selitys vaan. Todellisuudessa Pahkiksen levikki putosi niin alas, ettei kannattanut. Kassa tyhjeni.
Timo
-
Taisi sitä edeltää tasokkuudenkin putoaminen.
-
Itse katselen suomalaista ja sarjakuvakenttää ylipäätäin omin, ehkä aika kapeinkin lasein, jossa keskiössä ovat lähinnä amerikkalainen indiekama, big two:n ulkopuolelta, sekä suomalainen seikkailu-, rikos-, ym. sarjakuva.
Tällä saralla viimeiset pari vuotta ovat omasta mielestäni olleet ilahduttavat. Meillä on ollut ensimmäinen suomalainen piirtäjä, joka on työskennellyt Marvelille. Samit Kivelä ja Makkonen tekevät hyvää työtä jenkkimarkkinoilla ja Piirosen Jussin IDW alppari on ainakin minulle henkilökohtaisesti kova juttu. Ja onhan meillä vielä Void of Heroes ainakin, jotka porskuttavat jenkkimarkkinoilla ja itsekin koitan siellä räpiköidä.
Toki, kuten joku jossain kohtaa mainittiinkin niin julkaisut hukkuvat isoon massaan, erityisesti, kun yksittäisen jenkkiläpyskän elinkaari on tasan kuukauden, mutta silti on hienoa, että niille markkinoille on rohkeasti menty ja päästy.
-
Jep, tästä mainitsinkin aloituksessa. Ainakin joillain suomalaisilla sarjakuvan tekijöillä menee siis hyvin - more power to them! Vaan entä suomalaisella sarjakuvalla?
Vai tarviiko sellaista ollakaan. Nythän olemme globaaleja eurokansalaisia... onko koko puheenaihe impivaaralaista (tai smålantilaista, "pikkumaista") peräkammarijupinaa?
-
Samit Kivelä ja Makkonen tekevät hyvää työtä jenkkimarkkinoilla ja Piirosen Jussin IDW alppari on ainakin minulle henkilökohtaisesti kova juttu. Ja onhan meillä vielä Void of Heroes ainakin, jotka porskuttavat jenkkimarkkinoilla ja itsekin koitan siellä räpiköidä.
Onkohan näiden tekijöiden teoksia Suomen kirjastoissa? Ois kyllä syytä olla.
-
Onhan siellä jotain. Siispä mars, lainaamaan!
-
Miten mahtanee mennä Venäjän puolella sitten. Kattelin tossa justiin Nu Pogodia..
-
Tiesittekö muuten, että Matti on jo aika iso Japanissa? Se Finnish nightmares -Matti.
Finnish nightmares vol 2. Näkyy olevan Gaiman awards (http://gaiman.jp/) ehdokkaana. En ole jaksanut selvittää äänestyssysteemiä, mutta äänestys päättyy kai tänään alkuillasta Suomen aikaa.(huom. aikaero).
-
Finnish nightmares vol 2. Näkyy olevan Gaiman awards (http://gaiman.jp/) ehdokkaana. En ole jaksanut selvittää äänestyssysteemiä, mutta äänestys päättyy kai tänään alkuillasta Suomen aikaa.(huom. aikaero).
Eisner awardista olen kuullut mutta että Gaimanillakin oma. No heko heko, neko...
Osaatko Reima kertoa millä tasolla tuo Suomipainajaisten
kysyntä tuolla Japanissa on? Meneekö merchandiseakin kaupaksi?
-
Osaatko Reima kertoa millä tasolla tuo Suomipainajaisten
kysyntä tuolla Japanissa on? Meneekö merchandiseakin kaupaksi?
En ole jaksanut asiaa sen enempää selvitellä. Tuo vain tuli siellä vastaan.
Laskin pitkän Finlandia-listan nimikemäärän. 54kpl, jos meni oikein. Eli on siinä se 10-20% pudotusta ainakin.