Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Muut sarjakuva-aiheet => : Nikopol 08.05.2010 klo 16:46:23
-
Oli pakko skannata Lehtipisteuutisten uusimman numeron nostalgiakuvat 30 vuoden takaa tähän. Oi niitä aikoja:
Vuodelta 1981:
(http://img541.imageshack.us/img541/3374/img0001ol.jpg)
Vuodelta 1985:
(http://img688.imageshack.us/img688/9894/img0002hl.jpg)
-
Huomaa ekan kuvan yllättävän kova alpparitarjonta: Asterixiä, Lucky Luckea, Tinttiä, Punanahkaa...
Vähän eri tilanne kuin nykyisin :(
-
Huomaa ekan kuvan yllättävän kova alpparitarjonta: Asterixiä, Lucky Luckea, Tinttiä, Punanahkaa...
Tosin on todettava että ei nuo albut olleet mitään uutuuksia vuonna -81.
Nuo oli ostettu omaksi jo 70-luvulla.
Toki mukavaa että nuoremmille nuo oli kioskilla helposti ostettavina.
-
Niin, pointti siis oli verrata alpparien saatavuutta Lehtipisteistä nykyään...
-
Nuo sen ajan sloganit, ovatko ne vain nykylukijan silmään kömpelöitä vai vaikuttivatko ne siltä jo silloin? "Irtonumerossa on ideaa", tulee ihan mieleen lapsena huoneemme kirjahyllyyn lätkäisemäni mainostarra "Pom pom pom pom Pomarfin, pistä jalkaas ja olet in" – se tosin kiersi tarraa joten mielessäni päättelin lauseen katkeavan viimeisen "pomin" jälkeen, yhtä järkevä se silloinkin oli...
-
Tuntuu niinkuin irti pääsis en... vai miten sen laulun sanat nyt menevät.
Suuressa foorumisodas... öh, keskustelussa joku mainitsi, kuinka oli pettynyt siihen miten täällä Kvaakissa keskustellaan sarjakuvista, joiden pitäisi liittyä vain tiettyihin kasvukausiin. Jotkut eivät muusta keskustelekaan kuin siitä yhdestä ja ainoasta.
Vaikka asiat otettiinkin hiukkasen negatiivisesti esiin, niin kyllähän se totta on, ainakin osittain. Sarjakuvaharrastus saattaa joillakin jatkua tyttö- ja poikavuosista saakka, mutta vain tämän yhden ja saman sarjakuvan parissa. Joillakin se voi lähennellä monomaniaa.
Mistähän se johtuu? Haetaanko siinä yhä uudelleen sitä mielihyvää, jonka silloin joskus sai. Vai onko se hakeutumista turvalliseen paikkaan, jonkinlaista lohtulukemista?
Parhaimmillaan lapsuuden sarjakuvaharrastus on jäänyt osaksi elämää, mutta siihen rinnalle on tullut sitten paljon muuta, ajan mukana muuttunutta. Pahimmillaan kaikkeen uuteen suhtaudutaan suurella epäluulolla ja melkein vihalla...
-
Luen mielelläni samoja sarjiksia kuin 30 vuotta sitten.
Sen aikakauden parhaissa sarjakuvissa yhdistyy huumori, mielikuvitus, tarinankerronta ja viitseliäs, taidokas grafiikka niin hienosti, että eipä ole tullut myöhemmin kovinkaan usein vastaavaa vastaan.
Olen yrittänyt aina silloin tällöin "aikuisempia" sarjakuvia, mutta hyvin usein on niitä lukiessa tullut tunne keisarin uusista vaatteista. Heti tulee mieleen pari vuotta sitten suomennettu asiantuntijoiden ylistämä Lewis Trondheimin Jussi Jänis = Tylsää, niin tosi tylsää.
Uusin suosikkini on Janitor-sarjakuva. Uskoisin sen olevan ihan aikuisille suunnattu, vaikka onkin aika viihteellinen.
Nostalgia ja aikuismaisuus on yhdistetty hienosti myös Yannin ja Conradin Innommables-sarjakuvassa. Sitä lukiessa tajunta räjähti ja nostalgiapuolellakin oli värinää, kuvat kun on ihan kuin Lucky Luke -piirtäjä Morriksen tekemiä. Mut ei ne kuitenkaan oo. Tarinassa on ironiaa ja kyynisyyttä vaikka muille jakaa.
-
Le Janitor (http://forum.superpouvoir.com/showthread.php?t=6816), siis tämä? Komealtahan tuo näyttää...
Jussi Jäniksen suhteen täytyy olla eri mieltä. Pidin todella paljon siitä kauhualbumista Professori Walterin hirviöt. Verratonta sekoilua ja taidokasta sarjakuvaa!
Mutta vielä tuosta taaksepäin katsomista... Onhan se "aarre", jos on vastaanottavaisessa iässä saanut lukea jotain niin hyvää sarjakuvaa, että siitä on iloa koko elämäksi.
Aika monilla se on myös sanomalehtisarjakuva, joka on tullut tutuksi, melkeinpä tuttavaksi, aamukahvin äärellä.
-
Juuri tuo Janitor.
Eikös se ollut joku vanhahko herrasmies joka pyysi että julkaiskaa sitä Urjaa edes hänen elinikänsä. Hän kun oli tottunut avaamaan aamunsa sukeltamalla Bengalin viidakkoon. Hienoa, että tietty ripaus poikamaisuutta oli säilynyt vanhoille päiville asti.
Toki ei haittaa vaikka sen poikamaisuuden rinnalle kehittyy sitä aikuisuuttakin riittävässä määrin.
-
Eikös se ollut joku vanhahko herrasmies joka pyysi että julkaiskaa sitä Urjaa edes hänen elinikänsä. Hän kun oli tottunut avaamaan aamunsa sukeltamalla Bengalin viidakkoon.
Eipä liene sattuma, että Urja yhdessä inkarnaatiossaan seikkailee Fingerporissa. Jotakin niin tuttua tuossa naamiohahmossa on sanomalehden sarjakuvasivulla, ja jo supisuomalaista. Harmi, jos nuo populaarin palaset alkavat hävitä kollektiivikokemuksistamme.
Keräily on joillakin varmasti osa tuota tarraamista menneisyyteen. Pitää kerätä todisteita siitä, että se on ollut olemassa, tai jotain.
-
Minä olen tässä viime vuosina herännyt keräämään, kun tajusin, että
joistakin sarjakuvista ei enää koskaan saa kunnollista painotuotetta aikaiseksi.
Jos haluaa säilyttää option lukea lapsuusajan suosikkiaan vielä joskus vanhana, niin parempi hankkia se nyt. Kohta ei ole kuin pikseli- ja rasterimössöä jäljellä.
Esim. Rip kirby ja Aku Ankka.
Äitini osti taannoin Rudolf Koivun satukirjan ja kovasti se häntä viehätti, after all these years.
-
Heti tulee mieleen pari vuotta sitten suomennettu asiantuntijoiden ylistämä Lewis Trondheimin Jussi Jänis = Tylsää, niin tosi tylsää.
Uusin suosikkini on Janitor-sarjakuva. Uskoisin sen olevan ihan aikuisille suunnattu, vaikka onkin aika viihteellinen.
Le Janitor on tasaisen varmaa Boucq'ia. Mikä siitä tekee uuden, sitä en tiedä, kuten en sitäkään mikä tekee Van Hammen ja Vancen nykytuotannosta niin suosittua että kaikki metroasemat pursuavat mainosjulisteita XIII:n filmatisoinnista; musta nää on samoja sarjakuvia joita oli jo jos ei 30 niin ainakin 25 vuotta sitten. Mikä ehkä olikin todistettava.
Mielenkiintoista on tällä hetkellä esimerkiksi se, että amerikkalainen vakava sarjakuvakerronta valtaa muotona alaa Ranskassa, esimerkkinä vaikka suosittu (ranskalaistekoinen) Lloyd Singer -sarja. Samoin ranskalaisten versio mangasta on sekin aika ...hm, mielenkiintoista, tosin ehkä enemmän jollain perverssillä tavalla. Niinkuin, jos nyt pitää haistella tuulta. Samaan aikaan tietenkin taidesarjakuva on löytämässä uuden muodon, ja tätä kautta esimerkiksi Ranskan markkinoilta löytyy tilaa suomalaisillekin avantgardisteille lajityypissä jonka markkinat syntyivät nimenomaan kapinasta jäykkää kustannuspolitiikkaa kohtaan. On hyväksyttävää nähdä sarjakuva myös taide-esineenä.
Lewis Trondheim oli todella innostava tuttavuus, mutta se tapahtui kai enemmänkin tuossa noin 15 vuotta sitten. Sen jälkeen sarjakuvassa on tapahtunut paljon kaikenlaista. Oon kyllä ostanut niin Trondheimin Lapinot-albarit kuin taiteellisemmat jutut sitä mukaa kun olen Ranskan divareihin osunut, ja edelleen musta niiden kerronnassa on samaa loistoa jota lapsena diggailin Macherot'n sarjoissa. Olisko niin että jos ei satu just oikea aloitusteos kohdalle, vaatii useamman albumin päästä sisään kerrontaan?
Koko ajan ilmestyy ihan valtavat määrät hyvää ja uutta sarjakuvaa. Vaikka olisin kuinka kriittinen, niin aina jostain on innostunut. Ja sitten nuo pitkäaikaisemmat suosikitkin kehittyvät, esimerkiksi Kyle Baker on uudistunut jo monta kertaa. Ja tietenkin ne pienten ja omituisten kielialueiden piirtäjät (Zezelj, Tamas Lavric) jotka itse "löysi" joskus 10-15 vuotta sitten alkavat nyt olla isoja nimiä ja sarjoja alkaa saada jollain tajuttavalla kielellä.
Kun vielä sellaisia klassikkoja kuin Alberto Brecciaa saadaan lopulta (ja kyllä onkin odotettu) ulos, niin pakko sanoa että elämme ihan loistavaa aikaa.
Ja siltikin, tunnustan nostalgiani. Tippa linssissä katselin Franquinin, Derib'n ja Macherot'n originaaleja Brysselin sarjakuvamuseossa. Mutta se on vain nostalgiaa. Milton Caniff on edelleen maailman parhaiten piirretyn sanomalehtistripin luoja, parempaa ei ole tullut, mutta ei Terry and the Pirates silti kestänyt aikaa vaikka olikin paras.
Kivi
-
Jussi Jänisten vertaaminen Macherotiin oli hyvä oivallus. Jotain samaa mutta niin eri tavalla. Mestarietsivä Naukio toisaalta oli ehkä jo jonkinlaista esijussijänistä.
Egmontin julkaisuissa tälle keväälle on selvää nostalgialisää, mutta silti mukana on myös kaikenlaista uutta ja mielenkiintoista. Vanhan imussa menee modernikin.
-
Mestarietsivä Naukio toisaalta oli ehkä jo jonkinlaista esijussijänistä.
MACHEROTIN NAUKIO OLI MAHTAVA! Äksöniä enemmän kuin Mooren james Bondissa.
En nyt perustele sen enempää.
-
MACHEROTIN NAUKIO OLI MAHTAVA! Äksöniä enemmän kuin Mooren james Bondissa.
Muistanko oikein? Sekä Naukiossa että Live and Let Diessa on haikohtaus!
-
Le Janitor on tasaisen varmaa Boucq'ia. Mikä siitä tekee uuden, sitä en tiedä,
Julkaisupäivämäärä. :)'
edit:
Janitor on poikkeuksellista Boucqia, se kun ei ole mitenkään iljettävä.
Jätin komean Boucq-westernin, Bouncerin, kahteen albumiin, kun meno oli niin yököttävää.
-
musta nää on samoja sarjakuvia joita oli jo jos ei 30 niin ainakin 25 vuotta sitten.
Vähä niinku rokin kuuntelu. Halutaan kuunnella samoja vuosikymmenten takaisia bändejä ja uusia ainoastaan jos ne kuulostavat samalta kuin ne vuosikymmenten takaiset.
Emmä tajuu.
Emmä tajuu sitäkään miten joku pitää aikuisten sarjakuvana jotain jossa vaikka pyssyillä ammuskelu on luonnollinen tapa ratkoa ongelmia.
Palaan keskusteluun varmaan huomisen aikana, taidan olla pääsyyllinen säikeen uudelleen herättämiseen ja aihe on kiinnostava. Tein itse asiassa uusimpaan Sarjariin (ilmestyy kohtpiakkoin) aihetta sivuavan sarjakuvanki. Ohessa pari ekaa ruutua.
-
Muistanko oikein? Sekä Naukiossa että Live and Let Diessa on haikohtaus!
Ainakin siinä Timothy Daltonin ekassa Bondissa on haikohtaus heti alussa.
Noissa Bondeissa taitaa lähes jokaisessa hai putkahtaa sukeltajan ainakin potentiaaliseksi uhaksi.
-
Mä en ole koskaan tajunnut sitä, että jos joku on uutta, se olis jonkinlainen itseisarvo. Esim. viimeisin vaatemuoti ei ole pariinkymmeneen vuoteen pahemmin koskettanut mua.
Uutuutta enemmän minua viehättää se, että joku on hyvää (vaikka olisi vanhaa).
Totta kai uusikin voi olla hyvää.
-
Emmä tajuu sitäkään miten joku pitää aikuisten sarjakuvana jotain jossa vaikka pyssyillä ammuskelu on luonnollinen tapa ratkoa ongelmia.
Hesarin nettisivun eka uutinen (http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Gaddafin+joukot+kiihdyttiv%C3%A4t+ilmaiskuja+kapinakaupunkeihin/1135264378270) kertoo että pyssyillä ammuskelu on luonnollinen tapa ratkoa ongelmia.
Nojoo. Mä arvelen että en ole mitenkään erityisen nostalgikko, pikemminkin päinvastoin. Toisaalta olen myös jatkuvasti muuttuva olento sekä fyysisesti että henkisesti joten palaan kyllä aika ajoin sellaisiin sarjakuviin, kirjoihin, musiikkiin jne. jotka ovat olleet joskus tärkeitä, mutta siinä on enemmän vaikuttimena se halu nähdä vieläkö toimii tai saako jotain uutta näkökulmaa vai olenko kasvanut siitä ulos. Mutta mä voin tehdä tuota myös asioille joista mä en aiemmin pitänyt, ja aina silloin tällöin löytyy juttuja jotka aukeavat ihan uusilla tavoilla.
Siinä mielessä mä en katso että mikään on välttämättä osa vain jotain tiettyä elämänvaihetta johon ei ole enää syytä palata. Luen aikuisiällä myös varsin kiinnostuneena lastenkirjoja, joista osa on oikein viihdyttäviä (ja osa ei), osa niistä sellaisia joita en lukenut lapsena (ja esim. Astrid Lindgrenin kirjoista löytyy ihan eri tasoja aikuisiällä, että oliko tässä kirjassa oikeasti tällaisia juttuja???)
Olen tainnut jossain täällä aiemminkin mainita siitä jännittävästä fiiliksestä mikä tulee kulttuurikokemuksista jotka ovat tavallaan vahvasti sidottuja kontekstiin mutta joissa minulla ei enää ole sitä ympäröivää kontekstia, kuinka viehättävän oudoiksi ne muuttuvat? Toimii niin ajassa (20-50 luvun populaarikulttuuri) kuin paikassakin (kaikki mikä tulee Japanista on parempaa) ja ehkä myös kasvukausissakin. Tässä vaiheessa sitä etäisyyttä omaan lapsuuteen on sen verran ja omia lapsia ei kuitenkaan ole, niin ne pikku penteleet ovat kovasti eksoottisia. Toisaalta nämä parikymppisten vihaisten miesten ja naisten rajut odysseiat ei tarjoa tällä hetkellä henkistä yhteyttä tai samaistumiskohdetta mutta ne on vielä liian lähellä...ehkä mä innostun niistä taas viisikymppisenä.
Joo, on toki niitäkin juttuja joihin mä suhtaudun avoimen nostalgisesti. Mutta ne on aika pieni osa kuitenkin niistä sarjakuvista, kirjoista, musiikista yms jota kulutan. Ei mun lapsuuteni mitenkään tavattoman kurja ollut mutta kyllä mä olen ikävuosissa ihan oikeaan suuntaan menossa.
-
Laitetaan se lusikka tähän soppaan nyt sitten.
Suuressa foorumisodas... öh, keskustelussa joku mainitsi, kuinka oli pettynyt siihen miten täällä Kvaakissa keskustellaan sarjakuvista, joiden pitäisi liittyä vain tiettyihin kasvukausiin. Jotkut eivät muusta keskustelekaan kuin siitä yhdestä ja ainoasta.
Vaikka asiat otettiinkin hiukkasen negatiivisesti esiin, niin kyllähän se totta on, ainakin osittain. Sarjakuvaharrastus saattaa joillakin jatkua tyttö- ja poikavuosista saakka, mutta vain tämän yhden ja saman sarjakuvan parissa. Joillakin se voi lähennellä monomaniaa.
Mistähän se johtuu? Haetaanko siinä yhä uudelleen sitä mielihyvää, jonka silloin joskus sai. Vai onko se hakeutumista turvalliseen paikkaan, jonkinlaista lohtulukemista?
Lapsen tasolle jäämiseen vertaaminen on näppärä, kukaties tahaton, semantiikkaa soveltava arvottaminen.
vain yhteen sarjakuvaan tai sarjakuvatyyppiin jääminen on kieltämättä hiukan arveluttavaa, tosin haluan samaan hengenvetoon mainita että riippuu sarjakuvasta.
Osa kestää lukemisen eri elämänvaiheissa yhtä lailla nostaen esiin itsestään teoksena/sarjana ja myös lukijastaan uusia puolia.
Omakohtaisesti ehkä oivallisimpana esimerkkinä Tintti Tiibetissä.
Vähä niinku rokin kuuntelu. Halutaan kuunnella samoja vuosikymmenten takaisia bändejä ja uusia ainoastaan jos ne kuulostavat samalta kuin ne vuosikymmenten takaiset.
Emmä tajuu.
Emmä tajuu sitäkään miten joku pitää aikuisten sarjakuvana jotain jossa vaikka pyssyillä ammuskelu on luonnollinen tapa ratkoa ongelmia.
eikä tarvitsekaan. Kaikki aikuiset eivät niin tee eivätkä kaikki aikuiset jotka ammuskelevat pyssyillä kuuntele vain vuosikymmenten takaista rokkia.
Tätä et toki uskoakseni tarkoittanutkaan.
maailmanpolitiikkaa jo sivuttiinkin.
Itse kyllä olen ratkaissut ongelmiani ampumalla pyssylläkin. Kun toinen oli myös aikuinen eikä vaan halunnut keskustella, tuskin puhuakaan ilman omia ehtojaan, oli paljon parempi tuhota muutama peltitölkki ja muutama sata luotia kuin tehdä mitään itselle tai muille tuhoisaa.
Täysin viattomille peltitölkeillä kävi tosin huonosti.
Itse löydän myös niistä fiktion lajeista joissa ongelmiin ratkaisumallina on myös väkivalta paljonkin myös rakentavaa. Riippuu puhtaasti missä valossa asia esitetään.
Monissa dekkareissa käsitellään ihmisyyttä, yksilöitä ja yhteiskuntaa monesti paremmin kuin "vakavammin otettavissa" teoksissa, sääntöhän se ei tokikaan ole.
ja vaikka keskustelu onkin rikasta ja soisin sen jatkuvan uskon että Lönkka osui hyvin oikeaan jo aiemmin sanoessaan ketjusta:
Niin, pointti siis oli verrata alpparien saatavuutta Lehtipisteistä nykyään...
-
Olen yrittänyt aina silloin tällöin "aikuisempia" sarjakuvia, mutta hyvin usein on niitä lukiessa tullut tunne keisarin uusista vaatteista. Heti tulee mieleen pari vuotta sitten suomennettu asiantuntijoiden ylistämä Lewis Trondheimin Jussi Jänis = Tylsää, niin tosi tylsää.
Tuttu tunne, mutta kyllä Jussi Jänis on minsuta ihan viihdyttävä. Eihän se Trondheimmikään Franquin tietenkään ole.
Mutta oletkos Dungeonia, siis Donjonia vilkaissut?
-
Mielenkiintoinen aihe. Miksi ihminen ylipäätään pitää asiasta A, mutta ei voi sietää asiaa B? Miten joku sarjakuva- tai musiikkimaun tapainen juttu edes muodostuu? Missä ikävaiheessa nostalgia astuu kehiin?
Sarjakuvien suhteen yritän olla mahdollisimman avoin ja lueskella erilaisia juttuja aina kuluvan vuosikymmenen uutuuksista vanhempiin klassikoihin. Joistakin pidän, joistakin en. Mahdotonta sanoa missä se veteen piirretty viiva kulkee, sillä yhtä vähän olen jaksanut innostua Ruppertin ja Mulotin "Apinatarhasta" kuin jostakin uudemmasta "Natashakaan", enkä nyt suoraan sanottuna saa hirveitä kicksejä George Herrimanista vaikka "Krazy Katin" historiallisen merkityksen tiedostaisin.
Päinvastaisia esimerkkejä löytyy sitten runsain mitoin: Manu Larcenetin "Pieniä voittoja", Terhi Ekebomin "Honeymoon Island" tai Milton Caniffin "Terry & the Pirates" ovat kaikki olleet viimeisen viiden vuoden aikana lukemiani huippujuttuja, vaikka kaikki ihan erilaista sarjakuvaa edustavatkin. Näihin kaikkiin voi löytää monenlaisia näkökulmia tai arvoja. Ja joskus se ongelmien ratkaisu pyssyllä ampumalla voi olla tästäkin aikuisesta kiinnostavaa, jos se on tehty hyvin (vrt. vaikka monet vanhat lännenelokuvat).
Suhtaudun muuten hieman huvittuneesti tuttavapiiristäni löytyviin hipsterintekeleisiin, jotka fanittavat kovaäänisesti ensimmäisen EP:nsä julkaissutta yhtyettä, mutta toisaalta samaan kategoriaan pääsevät myös tämän maailman petervonbaghit joiden mielestä todellinen elokuva meni pilalle viimeistään silloin kun "Tappajahai" ja "Tähtien sota" tulivat teattereihin. Ja tämä pätee myös sarjakuvakenttään tietyin muutoksin.
Vähä niinku rokin kuuntelu. Halutaan kuunnella samoja vuosikymmenten takaisia bändejä ja uusia ainoastaan jos ne kuulostavat samalta kuin ne vuosikymmenten takaiset. Emmä tajuu
No tämäntapaiseen nostalgiaan minä olen syyllinen, mutta minkäs teet kun korviin ei ole osunut oikein mitään uutta ja kiinnostavaa. Syy voi tietysti olla siinäkin, että kuunneltavaa löytyy sieltäkin aika himputisti ja aika harva nykybändi on todella niin omaperäinen, ettei musiikista voisi kuulla kaikuja aikaisempien vuosikymmenien musiikkiin.
-
Mielenkiintoinen aihe. Miksi ihminen ylipäätään pitää asiasta A, mutta ei voi sietää asiaa B? Miten joku sarjakuva- tai musiikkimaun tapainen juttu edes muodostuu? Missä ikävaiheessa nostalgia astuu kehiin?
Mistä tiedät että kaikki edes kokevat nostalgiaa? Mistä tiedät että asioihin A ja B suhtautuminen liittyy ollenkaan toisiinsa? Mistä tiedät että musiikki- tai sarjakuvamakua oikeastaan on muodostunut? Sehän voi olla vain aina ollut niin. Entäs jos se tuleekin geeneistä?
-
Vähä niinku rokin kuuntelu. Halutaan kuunnella samoja vuosikymmenten takaisia bändejä ja uusia ainoastaan jos ne kuulostavat samalta kuin ne vuosikymmenten takaiset.
Joo, hyi helevata.
Sarjakuvamakuni heijastaa makuani musiikkiin: tykkään musiikista joka heijastaa omaa aikakauttaan, ja siten on armottomasti tuomittu kuullostamaan vanhalta jo muutaman vuoden kuluttua. Suuri osa on roskaa, mutta ne hitit jotka jäävät elämään, elävät ikuisesti. Vanha musiikki kuullostaa sitä paremmalta mitä tarkemmin sen pystyy korvakuulolla ajoittamaan (tämä on nauhotitettu viimeistään 1974, ei missään tapauksessa 1975), mutta musiikki joka pyrkii kuullostamaan ajattomalta (retrosoundi tai joku muu kikka) on täyttä ajan haaskausta.
Sama pätee sarjakuviin. Vuosikymmenien takaisia mestariteoksia on nautinto lukea uudestaan ja uudestaan. Nyt kuitenkin eletään jäniksen vuotta 2011, joten vuosikymmenien kuluttua haluan lukea sarjakuvia, jotka tarjoavat skarpin kuvan vuoden 2011 sarjakuvakerronnan tasosta. Missään tapauksessa en halua lukea sellaista kamaa jossa vuonna 2011 retroiltiin aikaisempia vuosikymmeniä.
-
Hesarin nettisivun eka uutinen (http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Gaddafin+joukot+kiihdyttiv%C3%A4t+ilmaiskuja+kapinakaupunkeihin/1135264378270) kertoo että pyssyillä ammuskelu on luonnollinen tapa ratkoa ongelmia.
Itse kyllä olen ratkaissut ongelmiani ampumalla pyssylläkin.
Täysin viattomille peltitölkeille kävi huonosti.
Aseisiin tarttuminen ei olisi sanomalehtien etusivumateriaalia ellei kyseessä olisi kohtalaisen äärimmäinen ratkaisu.
Lukisin mieluusti Libyan kansannoususta tai Curtvilen tölkkiteurastukseen johtaneista tapahtumista tehdyt sarjakuvat. Mut siinä vaiheessa ku yksinäinen maajussi tuhoaa linkkuveitsen avulla puolet Gaddafin armeijasta tai Curtvilen peltitölkit muuttuvat sadaksi venäläismafian edustajaksi niin touhu menee jo mun mielestä lapsekkaan fantasian puolelle.
Mikä ei luonnollisestikaan tarkoita etteikö niistäkin kykenisi nauttimaan mikäli ne olisivat hyvin tehtyjä.
Monissa dekkareissa käsitellään ihmisyyttä, yksilöitä ja yhteiskuntaa monesti paremmin kuin "vakavammin otettavissa" teoksissa, sääntöhän se ei tokikaan ole.
Ite tykkään jos ihmisyyttä, yksilöitä ja yhteiskuntaa kyetään käsittelemään ilman ammuskelu- tai tappelukohtauksia. Mut ei sekään sääntö ole.
Lapsen tasolle jäämiseen vertaaminen on näppärä, kukaties tahaton, semantiikkaa soveltava arvottaminen.
Myönnän kyllä kiusoittelevan (ymmärrettävästi lapselliseksikin tulkittavan) sävyni mutta ei mun pointti kuitenkaan ole muiden suosikkisarjakuvien mollaaminen vaan asioiden luokitteleminen oikeisiin lokeroihin. Emmä tiedä onko siitä mitään hyötyä kellekään mutta mikäli mä nyt vaikka haluaisin suosituksia uusista aikuisten sarjakuvista niin ehkäpä ainakin tätä keskustelua seuranneet tajuavat olla suosittelematta mulle Boucqia tai Van Hammea.
Munki puolesta voidaan jo palata siihen nostalgiaan.
Mä en ole koskaan tajunnut sitä, että jos joku on uutta, se olis jonkinlainen itseisarvo.
Uusi muuttuu itseisarvoksi siinä vaiheessa kun kaikki vanha tuntuu jo täysin puhkikulutetulta.
-
Tuo ao. stripissä esille tullut seikka on ilmeisesti ollut se itseään ruokkiva kierre, joka on siirtänyt sarjakuvaa massamediasta marginaaliin.
(http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?action=dlattach;topic=12583.0;attach=19189)
Rankkuus ja väkivalta eivät tietenkään ole synonyymeja toisilleen.
-
Myönnän kyllä kiusoittelevan (ymmärrettävästi lapselliseksikin tulkittavan) sävyni mutta ei mun pointti kuitenkaan ole muiden suosikkisarjakuvien mollaaminen vaan asioiden luokitteleminen oikeisiin lokeroihin. Emmä tiedä onko siitä mitään hyötyä kellekään mutta mikäli mä nyt vaikka haluaisin suosituksia uusista aikuisten sarjakuvista niin ehkäpä ainakin tätä keskustelua seuranneet tajuavat olla suosittelematta mulle Boucqia tai Van Hammea.
tuo oma kommenttini oli kyllä Lurkerille mutta olin hieman epäselvä. Ei ihan heti tulisi mieleen juuri sinulle suositella noita kahta näillä nykynäytöillä. Itse pidän molemmista mainituista mutta se onkin eri asia.
sarjakuva ei maailmanlaajuisena ilmiönä ole siirtynyt massamediasta minnekään marginaaliin, osa sarjakuvasta kyllä on mutta sekään ei ole minusta tekorankistelun tai väkivallan syytä yksinomaan.
Sarjakuva ei ole homogeeninen yksikkö jossa on vaan yksi hyväksytty muoto "Vain tämä on sarjakuvaa!" koska eri asiat ovat eri ihmisille tärkeitä ja merkittäviä.
Toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä, yksi on poikiin päin, yhtä kiinnostaa vain platonisuus.
Minusta se isoin asia mitä tämäkin ketju käsittelee ei olekaan sisällöllisen puolen määrittäminen ja etablointi vaan se miten tarjonnalle on käynyt.
Aloitusvietin kuvassa ei ole mangaa lain, eikä se mikään absoluuttinen normi 80-luvun tarjonnasta kautta maan.
itse asun Suomen mittakaavassa suurehkossa kaupungissa ja täällä on kirjakauppoja ja jopa sarjakuvan erikoisliikkeitä kaikkialla näin ei ole.
Lehtipistevalikoima on supistunut, tarjonta varsinkin siellä missä sitä kipeämmin tarvittaisiin, missä ei ole kirjakauppaketjun kannattavaa pitää toimipistettä eikä yksityisen omaa puljua...se on leikattu.
Totta, entisestään ne jotka sarjakuvan muotona löytävät ovatkin sitten samalla lailla HCtä(sori vaan mutta Nivalan ainoa punkkari on kovemmin ja enemmän punk kuin koko Helsingin skene ja sama pätee sarjakuvaan. Marginaalin harvoja etuja) niin vaikka määrä ei korvaa laatua on tässä omasta mielestäni suurin syy haikalla "ennen oli paremmin, silloin kun minä olin nuori"
ei edes siksi että valikoima olisi ollut enemmän makuuni. Mutta valikoimaa oli. Oli enemmän huonoja vaihtoehtoja joihin tyytyä ja kasvaa, joita lukea.
Mutta sarjakuvaa kumminkin.
Mieluusti saada todistaa sanat vääriksi, esimerkein jos mahdollista.
-
Olikos aiemmin tässä ketjussa puhetta Macherot'n originaaleista (http://www.galerietg.com/)? Silvuplee.
Klikatkaatten lintua.
edit:
Varoitus linkin takana vaanivasta alastomuudesta!
-
Minä olen tässä viime vuosina herännyt keräämään, kun tajusin, että
joistakin sarjakuvista ei enää koskaan saa kunnollista painotuotetta aikaiseksi.
Jos haluaa säilyttää option lukea lapsuusajan suosikkiaan vielä joskus vanhana, niin parempi hankkia se nyt. Kohta ei ole kuin pikseli- ja rasterimössöä jäljellä.
Ja vaikka ei tulisikaan mössöä niin painojälki on muuten hengettömämpää. Digipainatus lisääntyy koko ajan. Itse huomasin taas vahvasti tämän nostalgia jutun löydettyäni kaupasta lähes minttinä nipun 80-luvun jenkkilehtiä (kustantajilta laidasta laitaan). Osa sellaisia sarjoja ja tekijöitä, joita olen lukenut jo tuolloin ja osa uusia tuttavuuksia.
Aivan ahdistavan selvälle minusta näyttää että vaikka nykyään on digi, joka mahdollistaisi vaikka mitä (esimerkiksi vesivärijäljen toistamisen), niin väritystekniikka ja taide ei ainakaan parempaan ole kehittänyt. Ehkä minulla on vain joku (graafikolle normaali-ihmistä helpommin syntyvä) perversio isopalloiseen rasteriin ja/tai käsin tehtyyn värierotteluun, mutta kyllä nuo 50-20 vuotta vanhat sarjikset vaan niin perkeleen hyvältä näyttää. Ja paperi! (Pidän myös vanhemmista kivipainetuista ja käsin erotelluista lehtikuvista yms.)
Käytännössä nostalgia tai joku tekee sen että esimerkiksi noista vanhoista Eaglen jenkkipainatuksista (jotka esittelevät, väreissä mm. Bollandia, O'Neilliä ja Moorea) syntyy ihan aito taidekokemus. Ehkä se nostalgiafaktori on vaan sellainen lisä, mikä tarvitaan siihen uppoutumiseen, kun on jo tähän ikään muuten nähnyt niin paljon. Fanitan muuten suurin piirtein -60 ja -70 -luvuilla tehtyä (ja painettua) mangaakin, vaikka en todellakaan ollut sitä silloin vielä autenttisesti kokemassa. Toisaalta, 90-luvulle asti tehtiin hommat käsin, ja uskon että juuri se näkyy ainakin minulle "taiteena". (Nykyään korkeintaan retroillaan jotain Photarilla)
Formaateista perinteinen 32 sivun B5 niittiselkä on aivan ässä. Sekä käyttöliittymältään että fiilikseltään. Verrattuna aivan mihin tahansa! Enkä usko että sillä on vaikutusta mielipiteeseen, että tätä muotoa (ainakaan matta paperilla) ei pahemmin enää tehdä (ainakaan Suomessa). Akkari joo...
Nämä fiilikset liittyvät siis sekä keräämiseen, että lukemiseen. Nykyään keräämisellä ymmärretään sitä että pitää saada joku luxustiiliskivi, jossa on yksissä kansissa kaikki Nantin seikkailut, mutta jonka lukeminen saattaa olla (koosta ja painosta johtuen) silkkaa tuskaa. Sen sijaan vanhojen lehtien kansikuvien kanssa fiilisteleminen, numerojärjestykseen laittaminen, yms. puuhastelu antaa aivan toisenlaista tyydytystä. :)
Nostalgiaketjuhan tämä oli... :-[
-
Ja vaikka ei tulisikaan mössöä niin painojälki on muuten hengettömämpää.
Vanhoissa, isoissa Seura-lehdissä on aivan loistava jälki. Väreissäkin on jokin outo hehku, keltaiset ja siniset sävyt suorastaan loistavat. Jossakin oli juttua, että ennen käytettiin painoissa myrkkyvärejä, jotka nykyisin ovat kiellettyjä... onkohan tottakaan. Sellaisia kansikuvia ei näe enää missään.
Samaten jos vertaa keskenään niitä vanhoja 60-luvun WSOY:n Tinttejä ja näitä uusia Otavan Tinttejä, niin edelliset näyttävät väreiltään ja painoasultaan ylivoimaisesti viehättävämmiltä, jotenkin lämpimämmiltä. Onko se vain mielessä?
-
Tinteistä luulen että se johtuu erilaisesta paperista.
Voipi olla. Värisävyt näyttävät silti vähän enemmän murretuilta ruskean sävyyn, näin maallikon silmin. Tosin minulla on niistä vanhoista Tinteistä (enää jäljellä) vain Ihmeellinen tähti, joten sen enempää en pääse vertailua tekemään.
-
Jossakin oli juttua, että ennen käytettiin painoissa myrkkyvärejä, jotka nykyisin ovat kiellettyjä... onkohan tottakaan.
On. Pahin aine oli kadmium, eikä sitä käytettykään kuin vain punaisessa, oranssissa ja keltaisessa. Lyijyä käytettiin valkoisessa ja keltaisessa. Ja nyt kun otamme Aku Ankan vuodelta 1953, jossa ei oranssia tarvittu ankkoihin kuin joka sivulla, ja hieromme rasvaliukoista offsetväriä irti pieniin tahmaisiin sormimme, ja kastamme niitä kielen päällä ennen kuin käännämme seuraavan sivun, niin pikkulukija muuttuu vähitellen päästään van Goghiksi ja leikkaa korvansa.
Näin väitetään. Makeiset nyt ainakin on eri suuruusluokan asia.
-
Mitenkähän paljon ne värit ovat muuttuneet ajan kanssa noissa vanhoissa lehdissä? Ja kellastunut paperihan on aina kivaa. Kaikenlaiset näköispainokset pitäis aina painaa alkuperäistä jäljittelevälle paperille, joka olis vielä keinotekoisesti kellastettua! Olis oikea fiilis.
Timo
-
Aika kultaa muistot ja ennen väritkin olivat kirkkaampia kuin nykyään. Tästähän muuten on tieteellistä tietoa: nuori katsoja näkee tuoreilla silmillään maailman kirkkaampana kuin vanhus, jonka silmämunassa ja verkkokalvolla näkyy jo eletyn elämän rasitus kaikenlaisina kokkareina, vaikka ei olisi kaihiakaan.
1950-luvun neliväripaino kestää tyrmistyttävän hyvin aurinkoa. 1970-luvun Akkarin kansi haalistuu jo parissa talvessa jos se on jäänyt mökin ikkunalaudalle.
Höh, muistin nämä sivuasiat mutta unohdin mitä piti varsinaisesti vielä lisätä. Mikään ei sovi nsotalgiaketjuun paremmin kuin dementia.
Eikun muistin! Tietääkö joku, mitä aineita sisälsivät 1970-luvun kuulakärkikynät, joilla tuli piirrettyä satoja sivuja sarjakuvia nenä aivan paperissa kiinni. Vieläkin muistan sen ajan kuulakärkikynien hapahkon tuoksun, ja sitten kun kynä aina levisi, sen tahmea tummanpuhuva muste tahrasi sormet, jotka haisivat vielä pitkään ties mille aineelle vahingon tapahduttua.
-
Ei. Tarkoitan mainoskuulakärkikyniä, niitä joissa oli kuula, joka aina alkoi falskata ja jos se ei pettänyt, niin muovikuoren kärjessä oli sivulla pieni reikä, josta muste aina alkoi valua näpeille.
Terveydelle vaarallisempaa saattaa olla tiputtaa laskiaispullan hattu lattialle ja poimia sieltä sormella kerma talteen. Tällaistakaan ei tietenkään tapahdu ihmisille, jotka eivät ikinä ole olleet eläessään kömpelöitä.
-
Ei. Tarkoitan mainoskuulakärkikyniä, niitä joissa oli kuula, joka aina alkoi falskata ja jos se ei pettänyt, niin muovikuoren kärjessä oli sivulla pieni reikä, josta muste aina alkoi valua näpeille.
Terveydelle vaarallisempaa saattaa olla tiputtaa laskiaispullan hattu lattialle ja poimia sieltä sormella kerma talteen. Tällaistakaan ei tietenkään tapahdu ihmisille, jotka eivät ikinä ole olleet eläessään kömpelöitä.
Samalla tavalla toimivat ne "hienot" Ballografit, ruotsalaisten kynälahja maailmalle, vaikka olivat kalliita. Kauheata suttua teki se kärki ja jos kynä unohtui taskuun tai repun pohjalle, niin iso sininen mustelaikku oli varma kohtalo .
Onkohan tapahtunut joku innovaatio, joka on parantanut niin halpis- kuin tyylikuulakärkikynien laatua? Kiitos silti, László Bíró.
On. Pahin aine oli kadmium, eikä sitä käytettykään kuin vain punaisessa, oranssissa ja keltaisessa. Lyijyä käytettiin valkoisessa ja keltaisessa.
Tattis, Jari. Tästä taisi joskus olla juttuakin (ammoisesta Sarjakuvalehdestäkö silloin keskusteltiin?).