Heti tulee mieleen pari vuotta sitten suomennettu asiantuntijoiden ylistämä Lewis Trondheimin Jussi Jänis = Tylsää, niin tosi tylsää.
Uusin suosikkini on Janitor-sarjakuva. Uskoisin sen olevan ihan aikuisille suunnattu, vaikka onkin aika viihteellinen.
Le Janitor on tasaisen varmaa Boucq'ia. Mikä siitä tekee uuden, sitä en tiedä, kuten en sitäkään mikä tekee Van Hammen ja Vancen nykytuotannosta niin suosittua että kaikki metroasemat pursuavat mainosjulisteita XIII:n filmatisoinnista; musta nää on samoja sarjakuvia joita oli jo jos ei 30 niin ainakin 25 vuotta sitten. Mikä ehkä olikin todistettava.
Mielenkiintoista on tällä hetkellä esimerkiksi se, että amerikkalainen vakava sarjakuvakerronta valtaa muotona alaa Ranskassa, esimerkkinä vaikka suosittu (ranskalaistekoinen) Lloyd Singer -sarja. Samoin ranskalaisten versio mangasta on sekin aika ...hm, mielenkiintoista, tosin ehkä enemmän jollain perverssillä tavalla. Niinkuin, jos nyt pitää haistella tuulta. Samaan aikaan tietenkin taidesarjakuva on löytämässä uuden muodon, ja tätä kautta esimerkiksi Ranskan markkinoilta löytyy tilaa suomalaisillekin avantgardisteille lajityypissä jonka markkinat syntyivät nimenomaan kapinasta jäykkää kustannuspolitiikkaa kohtaan. On hyväksyttävää nähdä sarjakuva myös taide-esineenä.
Lewis Trondheim oli todella innostava tuttavuus, mutta se tapahtui kai enemmänkin tuossa noin 15 vuotta sitten. Sen jälkeen sarjakuvassa on tapahtunut paljon kaikenlaista. Oon kyllä ostanut niin Trondheimin Lapinot-albarit kuin taiteellisemmat jutut sitä mukaa kun olen Ranskan divareihin osunut, ja edelleen musta niiden kerronnassa on samaa loistoa jota lapsena diggailin Macherot'n sarjoissa. Olisko niin että jos ei satu just oikea aloitusteos kohdalle, vaatii useamman albumin päästä sisään kerrontaan?
Koko ajan ilmestyy ihan valtavat määrät hyvää ja uutta sarjakuvaa. Vaikka olisin kuinka kriittinen, niin aina jostain on innostunut. Ja sitten nuo pitkäaikaisemmat suosikitkin kehittyvät, esimerkiksi Kyle Baker on uudistunut jo monta kertaa. Ja tietenkin ne pienten ja omituisten kielialueiden piirtäjät (Zezelj, Tamas Lavric) jotka itse "löysi" joskus 10-15 vuotta sitten alkavat nyt olla isoja nimiä ja sarjoja alkaa saada jollain tajuttavalla kielellä.
Kun vielä sellaisia klassikkoja kuin Alberto Brecciaa saadaan lopulta (ja kyllä onkin odotettu) ulos, niin pakko sanoa että elämme ihan loistavaa aikaa.
Ja siltikin, tunnustan nostalgiani. Tippa linssissä katselin Franquinin, Derib'n ja Macherot'n originaaleja Brysselin sarjakuvamuseossa. Mutta se on vain nostalgiaa. Milton Caniff on edelleen maailman parhaiten piirretyn sanomalehtistripin luoja, parempaa ei ole tullut, mutta ei Terry and the Pirates silti kestänyt aikaa vaikka olikin paras.
Kivi
