Sarjakuvanostalgiaa

[tertsi]

Le Janitor on tasaisen varmaa Boucq'ia. Mikä siitä tekee uuden, sitä en tiedä,

Julkaisupäivämäärä.   '

edit:
Janitor on poikkeuksellista Boucqia, se kun ei ole mitenkään iljettävä.
Jätin komean Boucq-westernin, Bouncerin, kahteen albumiin, kun meno oli niin yököttävää.

[kaltsu]

musta nää on samoja sarjakuvia joita oli jo jos ei 30 niin ainakin 25 vuotta sitten.

Vähä niinku rokin kuuntelu. Halutaan kuunnella samoja vuosikymmenten takaisia bändejä ja uusia ainoastaan jos ne kuulostavat samalta kuin ne vuosikymmenten takaiset.

Emmä tajuu.

Emmä tajuu sitäkään miten joku pitää aikuisten sarjakuvana jotain jossa vaikka pyssyillä ammuskelu on luonnollinen tapa ratkoa ongelmia.

Palaan keskusteluun varmaan huomisen aikana, taidan olla pääsyyllinen säikeen uudelleen herättämiseen ja aihe on kiinnostava. Tein itse asiassa uusimpaan Sarjariin (ilmestyy kohtpiakkoin) aihetta sivuavan sarjakuvanki. Ohessa pari ekaa ruutua.

[tertsi]

Muistanko oikein? Sekä Naukiossa että Live and Let Diessa on haikohtaus!

Ainakin siinä Timothy Daltonin ekassa Bondissa on haikohtaus heti alussa.

Noissa Bondeissa taitaa lähes jokaisessa hai putkahtaa sukeltajan ainakin potentiaaliseksi uhaksi.

[tertsi]

Mä en ole koskaan tajunnut sitä, että jos joku on uutta, se olis jonkinlainen itseisarvo. Esim. viimeisin vaatemuoti ei ole pariinkymmeneen vuoteen pahemmin koskettanut mua.
Uutuutta enemmän minua viehättää se, että joku on hyvää (vaikka olisi vanhaa).

Totta kai uusikin voi olla hyvää.

[hdc]

Emmä tajuu sitäkään miten joku pitää aikuisten sarjakuvana jotain jossa vaikka pyssyillä ammuskelu on luonnollinen tapa ratkoa ongelmia.

Hesarin nettisivun eka uutinen kertoo että pyssyillä ammuskelu on luonnollinen tapa ratkoa ongelmia.

Nojoo. Mä arvelen että en ole mitenkään erityisen nostalgikko, pikemminkin päinvastoin. Toisaalta olen myös jatkuvasti muuttuva olento sekä fyysisesti että henkisesti joten palaan kyllä aika ajoin sellaisiin sarjakuviin, kirjoihin, musiikkiin jne. jotka ovat olleet joskus tärkeitä, mutta siinä on enemmän vaikuttimena se halu nähdä vieläkö toimii tai saako jotain uutta näkökulmaa vai olenko kasvanut siitä ulos. Mutta mä voin tehdä tuota myös asioille joista mä en aiemmin pitänyt, ja aina silloin tällöin löytyy juttuja jotka aukeavat ihan uusilla tavoilla.
Siinä mielessä mä en katso että mikään on välttämättä osa vain jotain tiettyä elämänvaihetta johon ei ole enää syytä palata. Luen aikuisiällä myös varsin kiinnostuneena lastenkirjoja, joista osa on oikein viihdyttäviä (ja osa ei), osa niistä sellaisia joita en lukenut lapsena (ja esim. Astrid Lindgrenin kirjoista löytyy ihan eri tasoja aikuisiällä, että oliko tässä kirjassa oikeasti tällaisia juttuja???)

Olen tainnut jossain täällä aiemminkin mainita siitä jännittävästä fiiliksestä mikä tulee kulttuurikokemuksista jotka ovat tavallaan vahvasti sidottuja kontekstiin mutta joissa minulla ei enää ole sitä ympäröivää kontekstia, kuinka viehättävän oudoiksi ne muuttuvat? Toimii niin ajassa (20-50 luvun populaarikulttuuri) kuin paikassakin (kaikki mikä tulee Japanista on parempaa) ja ehkä myös kasvukausissakin. Tässä vaiheessa sitä etäisyyttä omaan lapsuuteen on sen verran ja omia lapsia ei kuitenkaan ole, niin ne pikku penteleet ovat kovasti eksoottisia. Toisaalta nämä parikymppisten vihaisten miesten ja naisten rajut odysseiat ei tarjoa tällä hetkellä henkistä yhteyttä tai samaistumiskohdetta mutta ne on vielä liian lähellä...ehkä mä innostun niistä taas viisikymppisenä.

Joo, on toki niitäkin juttuja joihin mä suhtaudun avoimen nostalgisesti. Mutta ne on aika pieni osa kuitenkin niistä sarjakuvista, kirjoista, musiikista yms jota kulutan. Ei mun lapsuuteni mitenkään tavattoman kurja ollut mutta kyllä mä olen ikävuosissa ihan oikeaan suuntaan menossa.

[Curtvile]

Laitetaan se lusikka tähän soppaan nyt sitten.

Suuressa foorumisodas... öh, keskustelussa joku mainitsi, kuinka oli pettynyt siihen miten täällä Kvaakissa keskustellaan sarjakuvista, joiden pitäisi liittyä vain tiettyihin kasvukausiin. Jotkut eivät muusta keskustelekaan kuin siitä yhdestä ja ainoasta.

Vaikka asiat otettiinkin hiukkasen negatiivisesti esiin, niin kyllähän se totta on, ainakin osittain. Sarjakuvaharrastus saattaa joillakin jatkua tyttö- ja poikavuosista saakka, mutta vain tämän yhden ja saman sarjakuvan parissa. Joillakin se voi lähennellä monomaniaa.

Mistähän se johtuu? Haetaanko siinä yhä uudelleen sitä mielihyvää, jonka silloin joskus sai. Vai onko se hakeutumista turvalliseen paikkaan, jonkinlaista lohtulukemista?

Lapsen tasolle jäämiseen vertaaminen on näppärä, kukaties tahaton, semantiikkaa soveltava arvottaminen.

vain yhteen sarjakuvaan tai sarjakuvatyyppiin jääminen on kieltämättä hiukan arveluttavaa, tosin haluan samaan hengenvetoon mainita että riippuu sarjakuvasta.
Osa kestää lukemisen eri elämänvaiheissa yhtä lailla nostaen esiin itsestään teoksena/sarjana ja myös lukijastaan uusia puolia.

Omakohtaisesti ehkä oivallisimpana esimerkkinä Tintti Tiibetissä.

Vähä niinku rokin kuuntelu. Halutaan kuunnella samoja vuosikymmenten takaisia bändejä ja uusia ainoastaan jos ne kuulostavat samalta kuin ne vuosikymmenten takaiset.

Emmä tajuu.

Emmä tajuu sitäkään miten joku pitää aikuisten sarjakuvana jotain jossa vaikka pyssyillä ammuskelu on luonnollinen tapa ratkoa ongelmia.

eikä tarvitsekaan. Kaikki aikuiset eivät niin tee eivätkä kaikki aikuiset jotka ammuskelevat pyssyillä kuuntele vain vuosikymmenten takaista rokkia.
Tätä et toki uskoakseni tarkoittanutkaan.
maailmanpolitiikkaa jo sivuttiinkin.

Itse kyllä olen ratkaissut ongelmiani ampumalla pyssylläkin. Kun toinen oli myös aikuinen eikä vaan halunnut keskustella, tuskin puhuakaan ilman omia ehtojaan, oli paljon parempi tuhota muutama peltitölkki ja muutama sata luotia kuin tehdä mitään itselle tai muille tuhoisaa.
Täysin viattomille peltitölkeillä kävi tosin huonosti.

Itse löydän myös niistä fiktion lajeista joissa ongelmiin ratkaisumallina on myös väkivalta paljonkin myös rakentavaa. Riippuu puhtaasti missä valossa asia esitetään.
Monissa dekkareissa käsitellään ihmisyyttä, yksilöitä ja yhteiskuntaa monesti paremmin kuin "vakavammin  otettavissa" teoksissa, sääntöhän se ei tokikaan ole.

ja vaikka keskustelu onkin rikasta ja soisin sen jatkuvan uskon että Lönkka osui hyvin oikeaan jo aiemmin sanoessaan ketjusta:

Niin, pointti siis oli verrata alpparien saatavuutta Lehtipisteistä nykyään...

[J Lehto]

Olen yrittänyt aina silloin tällöin "aikuisempia" sarjakuvia, mutta hyvin usein on niitä lukiessa tullut tunne keisarin uusista vaatteista. Heti tulee mieleen pari vuotta sitten suomennettu asiantuntijoiden ylistämä Lewis Trondheimin Jussi Jänis = Tylsää, niin tosi tylsää.

Tuttu tunne, mutta kyllä Jussi Jänis on minsuta ihan viihdyttävä. Eihän se Trondheimmikään Franquin tietenkään ole.

Mutta oletkos Dungeonia, siis Donjonia vilkaissut?

[Matti Karjalainen]

Mielenkiintoinen aihe.  Miksi ihminen ylipäätään pitää asiasta A, mutta ei voi sietää asiaa B? Miten joku sarjakuva- tai musiikkimaun tapainen juttu edes muodostuu? Missä ikävaiheessa nostalgia astuu kehiin?

Sarjakuvien suhteen yritän olla mahdollisimman avoin ja lueskella erilaisia juttuja aina kuluvan vuosikymmenen uutuuksista vanhempiin klassikoihin. Joistakin pidän, joistakin en. Mahdotonta sanoa missä se veteen piirretty viiva kulkee, sillä yhtä vähän olen jaksanut innostua Ruppertin ja Mulotin "Apinatarhasta" kuin jostakin uudemmasta "Natashakaan", enkä nyt suoraan sanottuna saa hirveitä kicksejä George Herrimanista vaikka "Krazy Katin" historiallisen merkityksen tiedostaisin.

Päinvastaisia esimerkkejä löytyy sitten runsain mitoin: Manu Larcenetin "Pieniä voittoja", Terhi Ekebomin "Honeymoon Island" tai Milton Caniffin "Terry & the Pirates" ovat kaikki olleet viimeisen viiden vuoden aikana lukemiani huippujuttuja, vaikka kaikki ihan erilaista sarjakuvaa edustavatkin. Näihin kaikkiin voi löytää monenlaisia näkökulmia tai arvoja. Ja joskus se ongelmien ratkaisu pyssyllä ampumalla voi olla tästäkin aikuisesta kiinnostavaa, jos se on tehty hyvin (vrt. vaikka monet vanhat lännenelokuvat).

Suhtaudun muuten hieman huvittuneesti tuttavapiiristäni löytyviin hipsterintekeleisiin, jotka fanittavat kovaäänisesti ensimmäisen EP:nsä julkaissutta yhtyettä, mutta toisaalta samaan kategoriaan pääsevät myös tämän maailman petervonbaghit joiden mielestä todellinen elokuva meni pilalle viimeistään silloin kun "Tappajahai" ja "Tähtien sota" tulivat teattereihin. Ja tämä pätee myös sarjakuvakenttään tietyin muutoksin.

Vähä niinku rokin kuuntelu. Halutaan kuunnella samoja vuosikymmenten takaisia bändejä ja uusia ainoastaan jos ne kuulostavat samalta kuin ne vuosikymmenten takaiset. Emmä tajuu

No tämäntapaiseen nostalgiaan minä olen syyllinen, mutta minkäs teet kun korviin ei ole osunut oikein mitään uutta ja kiinnostavaa. Syy voi tietysti olla siinäkin, että kuunneltavaa löytyy sieltäkin aika himputisti ja aika harva nykybändi on todella niin omaperäinen, ettei musiikista voisi kuulla kaikuja aikaisempien vuosikymmenien musiikkiin.

[Doctor Phantomizer]

Mielenkiintoinen aihe.  Miksi ihminen ylipäätään pitää asiasta A, mutta ei voi sietää asiaa B? Miten joku sarjakuva- tai musiikkimaun tapainen juttu edes muodostuu? Missä ikävaiheessa nostalgia astuu kehiin?

Mistä tiedät että kaikki edes kokevat nostalgiaa? Mistä tiedät että asioihin A ja B suhtautuminen liittyy ollenkaan toisiinsa? Mistä tiedät että musiikki- tai sarjakuvamakua oikeastaan on muodostunut? Sehän voi olla vain aina ollut niin. Entäs jos se tuleekin geeneistä?

[JJ Naas]

Vähä niinku rokin kuuntelu. Halutaan kuunnella samoja vuosikymmenten takaisia bändejä ja uusia ainoastaan jos ne kuulostavat samalta kuin ne vuosikymmenten takaiset.

Joo, hyi helevata.

Sarjakuvamakuni heijastaa makuani musiikkiin: tykkään musiikista joka heijastaa omaa aikakauttaan, ja siten on armottomasti tuomittu kuullostamaan vanhalta jo muutaman vuoden kuluttua. Suuri osa on roskaa, mutta ne hitit jotka jäävät elämään, elävät ikuisesti. Vanha musiikki kuullostaa sitä paremmalta mitä tarkemmin sen pystyy korvakuulolla ajoittamaan (tämä on nauhotitettu viimeistään 1974, ei missään tapauksessa 1975), mutta musiikki joka pyrkii kuullostamaan ajattomalta (retrosoundi tai joku muu kikka) on täyttä ajan haaskausta.

Sama pätee sarjakuviin. Vuosikymmenien takaisia mestariteoksia on nautinto lukea uudestaan ja uudestaan. Nyt kuitenkin eletään jäniksen vuotta 2011, joten vuosikymmenien kuluttua haluan lukea sarjakuvia, jotka tarjoavat skarpin kuvan vuoden 2011 sarjakuvakerronnan tasosta. Missään tapauksessa en halua lukea sellaista kamaa jossa vuonna 2011 retroiltiin aikaisempia vuosikymmeniä.

[kaltsu]

Hesarin nettisivun eka uutinen kertoo että pyssyillä ammuskelu on luonnollinen tapa ratkoa ongelmia.

Itse kyllä olen ratkaissut ongelmiani ampumalla pyssylläkin.
Täysin viattomille peltitölkeille kävi huonosti.

Aseisiin tarttuminen ei olisi sanomalehtien etusivumateriaalia ellei kyseessä olisi kohtalaisen äärimmäinen ratkaisu.

Lukisin mieluusti Libyan kansannoususta tai Curtvilen tölkkiteurastukseen johtaneista tapahtumista tehdyt sarjakuvat. Mut siinä vaiheessa ku yksinäinen maajussi tuhoaa linkkuveitsen avulla puolet Gaddafin armeijasta tai Curtvilen peltitölkit muuttuvat sadaksi venäläismafian edustajaksi niin touhu menee jo mun mielestä lapsekkaan fantasian puolelle.

Mikä ei luonnollisestikaan tarkoita etteikö niistäkin kykenisi nauttimaan mikäli ne olisivat hyvin tehtyjä.

Monissa dekkareissa käsitellään ihmisyyttä, yksilöitä ja yhteiskuntaa monesti paremmin kuin "vakavammin  otettavissa" teoksissa, sääntöhän se ei tokikaan ole.

Ite tykkään jos ihmisyyttä, yksilöitä ja yhteiskuntaa kyetään käsittelemään ilman ammuskelu- tai tappelukohtauksia. Mut ei sekään sääntö ole.

Lapsen tasolle jäämiseen vertaaminen on näppärä, kukaties tahaton, semantiikkaa soveltava arvottaminen.

Myönnän kyllä kiusoittelevan (ymmärrettävästi lapselliseksikin tulkittavan) sävyni mutta ei mun pointti kuitenkaan ole muiden suosikkisarjakuvien mollaaminen vaan asioiden luokitteleminen oikeisiin lokeroihin. Emmä tiedä onko siitä mitään hyötyä kellekään mutta mikäli mä nyt vaikka haluaisin suosituksia uusista aikuisten sarjakuvista niin ehkäpä ainakin tätä keskustelua seuranneet tajuavat olla suosittelematta mulle Boucqia tai Van Hammea.

Munki puolesta voidaan jo palata siihen nostalgiaan.

Mä en ole koskaan tajunnut sitä, että jos joku on uutta, se olis jonkinlainen itseisarvo.

Uusi muuttuu itseisarvoksi siinä vaiheessa kun kaikki vanha tuntuu jo täysin puhkikulutetulta.

[Lurker]

Tuo ao. stripissä esille tullut seikka on ilmeisesti ollut se itseään ruokkiva kierre, joka on siirtänyt sarjakuvaa massamediasta marginaaliin.



Rankkuus ja väkivalta eivät tietenkään ole synonyymeja toisilleen.

[Curtvile]

Myönnän kyllä kiusoittelevan (ymmärrettävästi lapselliseksikin tulkittavan) sävyni mutta ei mun pointti kuitenkaan ole muiden suosikkisarjakuvien mollaaminen vaan asioiden luokitteleminen oikeisiin lokeroihin. Emmä tiedä onko siitä mitään hyötyä kellekään mutta mikäli mä nyt vaikka haluaisin suosituksia uusista aikuisten sarjakuvista niin ehkäpä ainakin tätä keskustelua seuranneet tajuavat olla suosittelematta mulle Boucqia tai Van Hammea.

tuo oma kommenttini oli kyllä Lurkerille mutta olin hieman epäselvä. Ei ihan heti tulisi mieleen juuri sinulle suositella noita kahta näillä nykynäytöillä. Itse pidän molemmista mainituista mutta se onkin eri asia.

sarjakuva ei maailmanlaajuisena ilmiönä ole siirtynyt massamediasta minnekään marginaaliin, osa sarjakuvasta kyllä on mutta sekään ei ole minusta tekorankistelun tai väkivallan syytä yksinomaan.
Sarjakuva ei ole homogeeninen yksikkö jossa on vaan yksi hyväksytty muoto "Vain tämä on sarjakuvaa!" koska eri asiat ovat eri ihmisille tärkeitä ja merkittäviä.
Toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä, yksi on poikiin päin, yhtä kiinnostaa vain platonisuus.

Minusta se isoin asia mitä tämäkin ketju käsittelee ei olekaan sisällöllisen puolen määrittäminen ja etablointi vaan se miten tarjonnalle on käynyt.
Aloitusvietin kuvassa ei ole mangaa lain, eikä se mikään absoluuttinen normi 80-luvun tarjonnasta kautta maan.
itse asun Suomen mittakaavassa suurehkossa kaupungissa ja täällä on kirjakauppoja ja jopa sarjakuvan erikoisliikkeitä kaikkialla näin ei ole.
Lehtipistevalikoima on supistunut, tarjonta varsinkin siellä missä sitä kipeämmin tarvittaisiin, missä ei ole kirjakauppaketjun kannattavaa pitää toimipistettä eikä yksityisen omaa puljua...se on leikattu.

Totta, entisestään ne jotka sarjakuvan muotona löytävät ovatkin sitten samalla lailla HCtä(sori vaan mutta Nivalan ainoa punkkari on kovemmin ja enemmän punk kuin koko Helsingin skene ja sama pätee sarjakuvaan. Marginaalin harvoja etuja) niin vaikka määrä ei korvaa laatua on tässä omasta mielestäni suurin syy haikalla "ennen oli paremmin, silloin kun minä olin nuori"
ei edes siksi että valikoima olisi ollut enemmän makuuni. Mutta valikoimaa oli. Oli enemmän huonoja vaihtoehtoja joihin tyytyä ja kasvaa, joita lukea.
Mutta sarjakuvaa kumminkin.

Mieluusti saada todistaa sanat vääriksi, esimerkein jos mahdollista.

[tertsi]

Olikos aiemmin tässä ketjussa puhetta Macherot'n originaaleista?  Silvuplee.

Klikatkaatten lintua.

edit:
Varoitus linkin takana vaanivasta alastomuudesta!

[Reima Mäkinen]

Minä olen tässä viime vuosina herännyt keräämään, kun tajusin, että
joistakin sarjakuvista ei enää koskaan saa kunnollista painotuotetta aikaiseksi.

Jos haluaa säilyttää option lukea lapsuusajan suosikkiaan vielä joskus vanhana, niin parempi hankkia se nyt. Kohta ei ole kuin pikseli- ja rasterimössöä jäljellä.

Ja vaikka ei tulisikaan mössöä niin painojälki on muuten hengettömämpää. Digipainatus lisääntyy koko ajan. Itse huomasin taas vahvasti tämän nostalgia jutun löydettyäni kaupasta lähes minttinä nipun 80-luvun jenkkilehtiä (kustantajilta laidasta laitaan). Osa sellaisia sarjoja ja tekijöitä, joita olen lukenut jo tuolloin ja osa uusia tuttavuuksia.

Aivan ahdistavan selvälle minusta näyttää että vaikka nykyään on digi, joka mahdollistaisi vaikka mitä (esimerkiksi vesivärijäljen toistamisen), niin väritystekniikka ja taide ei ainakaan parempaan ole kehittänyt. Ehkä minulla on vain joku (graafikolle normaali-ihmistä helpommin syntyvä) perversio isopalloiseen rasteriin ja/tai käsin tehtyyn värierotteluun, mutta kyllä nuo 50-20 vuotta vanhat sarjikset vaan niin perkeleen hyvältä näyttää. Ja paperi! (Pidän myös vanhemmista kivipainetuista ja käsin erotelluista lehtikuvista yms.)

Käytännössä nostalgia tai joku tekee sen että esimerkiksi noista vanhoista Eaglen jenkkipainatuksista (jotka esittelevät, väreissä mm. Bollandia, O'Neilliä ja Moorea) syntyy ihan aito taidekokemus. Ehkä se nostalgiafaktori on vaan sellainen lisä, mikä tarvitaan siihen uppoutumiseen, kun on jo tähän ikään muuten nähnyt niin paljon. Fanitan muuten suurin piirtein -60 ja -70 -luvuilla tehtyä (ja painettua) mangaakin, vaikka en todellakaan ollut sitä silloin vielä autenttisesti kokemassa. Toisaalta, 90-luvulle asti tehtiin hommat käsin, ja uskon että juuri se näkyy ainakin minulle "taiteena". (Nykyään korkeintaan retroillaan jotain Photarilla)

Formaateista perinteinen 32 sivun B5 niittiselkä on aivan ässä. Sekä käyttöliittymältään että fiilikseltään. Verrattuna aivan mihin tahansa! Enkä usko että sillä on vaikutusta mielipiteeseen, että tätä muotoa (ainakaan matta paperilla) ei pahemmin enää tehdä (ainakaan Suomessa). Akkari joo...

Nämä fiilikset liittyvät siis sekä keräämiseen, että lukemiseen. Nykyään keräämisellä ymmärretään sitä että pitää saada joku luxustiiliskivi, jossa on yksissä kansissa kaikki Nantin seikkailut, mutta jonka lukeminen saattaa olla (koosta ja painosta johtuen) silkkaa tuskaa. Sen sijaan vanhojen lehtien kansikuvien kanssa fiilisteleminen, numerojärjestykseen laittaminen, yms. puuhastelu antaa aivan toisenlaista tyydytystä. 

Nostalgiaketjuhan tämä oli...