Miller tulee kuun lopussa tekemään signeerauskeikan Lontooseen. (Signeeraa vain muistelmiaan).
Olisi harvinainen tilaisuus nähdä hänet Euroopassa.

https://forbiddenplanet.com/events/2026/07/29/frank-miller-signing-push-the-wall/

Tex Willer spesiaali 1: Pirullinen petos on luettu ja erinomaiseksi havaittu. Nämä Color Texit ovat Suomessa saaneet aika kovan kohtelun, kun varsinkin näitä pitkiä tarinoita on ensiksi julkaistu perussarjassa mustavalkoisena kahteen osaan pilkottuina ja myöhemminkin sama juttu, mutta sentään värillisinä. Ikävä kyllä painojälki on tosi usein ollut todella huonoa, ja aika harvoin mikään tarina on tullut täysin oikeuksiinsa. Mutta nyt tuli! Nautin sivujen kääntelystä ja Filippuccin hienon taiteen katselusta. Laura Piazzan väritys on kerrassaan upeaa. Huomioni kiinnittyi silmien väritykseen. En ole ainakaan huomioinut, että silmissä olisi aiemmin ollut värejä, mutta ehkä en vain ole huomannut. Texillä on ruskeat silmät ja Carsonilla sinivihreät! Varmastikaan tätä näinkin oleellista asiaa ei ole värittäjä saanut yksin päättää, vaan siitä on takuulla käyty keskusteluja. Lukunautintoa lisäsi Claudio Nizzin onnistunut tarina. Mutta ei tämäkään päässyt lukunautintoa häiritsemään (mikä saattoi osaltaan johtua lukemisen aikana nautitusta maittavasta irish coffeesta...), sillä muutoin Nizzi paahtoi loppuun saakka tasokkaammin kuin varmaan 20 vuoteen. Tarina ei sinällään ole mitenkään omaperäinen, mutta kun Nizzi on malttanut antaa myös roistoille riittävästi ruutuaikaa, niin tarinasta muodostui jännittävä shakkipeli, jossa kummankin osapuolen siirtoja sai seurata vuorotellen. Dialogi oli taattua laatua ja pariin otteeseen naureskelin ääneen kaverien naljailulle. Kaiken kruunasi kerronnan kiireettömyys ja rauhallisuus ihan loppuun saakka. Tällä kerralla ei lopussa tullut tunnetta, että käsikirjoittaja olisi lopussa huomannut, että käytettävissä olevat sivut uhkaavat loppua kesken. Että ainakin tämä Vanha Huuhkain tunsi nuorentuvansa vuosia tarinan parissa. Eikä se kaikki voi olla irish coffeen ansiota.

Pirullinen petosta piti käydä kuikuilee kaupassa, mielenkoista ensi sivut, ja suuri harmi ettei ole mv!

Kari: Manu ja kultatupsu 5 e
Lucky Luke Laulava lanka 8 e
Kulmalan kaverit 5 e
Aku Ankka 8/1960 8 e
Aku Ankan taskukirja 31 6 e
Lätsä vuosipokkari 80 5 e
Masi (sarjakirja 25) 5 e

kohtuukuntoisia

Ehkä tosiaan 1990-luvulla kriitikkoja tarvittiin ja pelastivat silloin kaiken. Nykyisin sen saman tilan ovat ottaneet influensserit. Kriitikoista tilanne on tietty paha, koska eihän ne mitään tiedä. Itse olen seurannut vasta 1980-luvulta asti mutta ei aina kriitikotkaan( ei, ei vain silloin kun " kehtaavat olla eri mieltä kanssani" vaan kun eivät, syystä tai toisesta, ole oikeasti paneutuneet asiaan).

Ajattelen tässä kriitikoita nimen omaan ammattilaisina, eli palkkaa työstään nauttivina. Toki heilläkin on mielipide, mutta oletusarvoisesti se on "sivistyneempi" kuin niillä jotka eivät työnsä puolesta pääse käsiksi yhtä laajaan kulttuurikattaukseen. Tuossa TV-keskustelussa kritisoitiin sitä, että influenssereille kaikki on helposti awesome, ja silloin yleisö turtuu tähän osin katteettomaan hehkutukseen. Omana huomiona voisin todeta että kaiken kehuminen ei myöskään ole mikään "linja". Vaikkapa tutun lehtikriitikon juttuja seuraamalla pääsee selville hänen maustaan ja kriteereistään ja voi senkin kautta arvioida kiinnostaisiko kulttuurituote itseä.

Toinen asia on sitten se että missä nykyään pääsisi näkemään asiantuntevaa sarjakuvakritiikkiä? Ei oikein missään. Liian usein harvat "kriitikkomme" tyytyvät pelkkään sarjakuvan juonen referointiin. Osansa tähän tuo piirien pienuus. Tekijät ja kriitikot ovat kavereita tai vähintäänkin tuntevat toisensa. Tuotantoarvoista, paskoista paperi- ja fonttivalinnoista, hailuista väreistä tai heikkotasoisista originaaleista painotyön pohjana ei puhu oikein kukaan. Sekin olisi kuitenkin ostavan yleisön palvelemista.

Sillä kyllä retoriikka" roskakulttuurista" tökkii ihoa. Ymmärrän mitä ajetaan, mutta kun itselle se etabiloitu taide on niille joilla on tarve tulla hyväksytyksi.

Ihan jos suomalaista sarjakuvantekijää ajattelee, niin tilanne, jossa et saa hommasta rahaa ja lehdessä mainitaan, on parempi ja kannustavampi kuin se että lehti ei huomio ja omaa tuotosta pitää lähtökohtaisesti hävetä (koska se on sarjakuvaa). Taiteelle kulttuuripiirien tarkoittamassa merkityksessä en itsekään näe arvoa. Paitsi siinä että se voi parantaa yleisiä tekemisen mahdollisuuksia.