Silti Solomonin blogi on hyvin suosittu ja luen itsekin sitä säännöllisesti. Vaikka Solomon käy tarpeettomasti ihmisten kimppuun, oli hän pitkään ainoa*, joka kehtasi sanoa ääneen sen, mitä monet ajattelevat: monet sarjakuvat, suositutkin, ovat todella huonoja. Sarjakuvapiirit ovat pienet, joten harva haluaa ääneen haukkua toisia. Sarjakuvaharrastajien solidaarisuus tekijöitä kohtaan valitettavasti usein tylsistyttää arvostelun terän, ja siksi huonoistakin sarjakuvista etsitään lähinnä hyviä asioita arvosteluun. Tämä ei olisi muuten välttämättä niin vakavaa, mutta jos ongelmat ohitetaan, niin niiden voi taata toistuvan tulevaisuudessa.
Pelkkien ruusujen ojentaminen ei saa ketään kehittymään. Vaikka risuilla ei tarvitse suoranaisesti ruoskia á la Solomon, on niiden antaminen tärkeää. Sarjakuva, joka on edelleen lapsipuoli taiteitten keskuudessa, tarvitsee mielestäni erityisen paljon kriitikkoja, jotka uskaltavat myös sanoa, milloin jokin ei toimi.
Ensinnäkin, se onko kritiikki hellämielistä vai ilkeämielistä ei arvota sitä kehittäväksi missään määrin.
Sarjakuva on lapsipuoli vain koska sen sallitaan olla lapsipuoli ja salliva taho olemme me. sarjakuva on taide taiteiden joukossa joka jakaantuu useampaan alalajiin. sarjakuvan kohdalla tehdään aivan yhtä keinotekoisia jakoja kuin kirjallisuudessa, kuvataiteissa, elokuvassa ja musiikissa.
Tämä:
Näin ehkä täällä Kvaaksissa muttei välttämättä todellisessa maailmassa. En toisaalta ole koskaan pystynyt ajattelemaan näitä keskustelupalstakirjoitelmia minään todellisena kritiikkinä vaan eräänlaisena heikkolahjaisten tukiryhmänä. On kiva kun joku tykkää.
on kärjistys ja provoa mutta pätee kaikissa taiteissa.
On väärin sanoa että Aki Kaurismäki on yliarvostettu ja hänen tuotantonsa nauttima suosio on samalla tavalla käsittämätön kuin Michael Bayn Armageddon-elokuvan suosio.
Ne ovat vain osoitus ettei kaikki suosittu ole hyvää.
Mutta elokuvapiireissä tätä ei voi sanoa, eikä niissä jotka ottavat kulttuurinsa egonsa jatkeena.
Se on totta että tarvitaan se joka uskaltaa sanoa ettei keisarilla tarkkaan ottaen
ole vaatteita.
Mutta siinäkin on sävy- ja aste-eroja. kritiikin tulisi olla objektiivista, mikä on mahdotonta, mutta siihen tulisi pyrkiä. Ennen muuta kritiikin tulisi olla rakentavaa. Jos jokin ei toimi tai on anatomisesti tai perspektiivin tai minkä ikinä mukaan pielessä teknisesti siitä on hyvä mainita.
Sama pätee käsikirjoituspuolella.
Sana rakentava ei ole vain semantiikkaa ja etikettiä.
Kvaak tarjoaa mahdollisuuden molempiin.
Itse mieluummin tarjoan rakentavaa kritiikkiä tai olen hiljaa. Miksikö? Väkivalta on muutakin kuin fyysistä lyömistä ja sitä on mielin määrin ympäröivässä yhteiskunnassa jo riittämiin.
Mitään järjestelmällistä keinoa tai aatetta sen kitkemiseen ei ole eikä tule.
On vain henkilökohtaisia, tapauskohtaisia päätöksiä.
Se että sanan säilällä hitain, tarkoin valituin sivalluksin julkisesti laksisi veret ulos jostain nuoresta tai vanhemmasta sarjakuvantekijästä voisi tuoda hetken tyydytyksen ja antaa itsetunnolle halpaa nostetta.
Ja sitten?
Suomen taidehistoria tuntee mm. tapaus Mukan joka on hyvin kärjistetty, mutta aiheen mukainen. Teosta ei tietääkseni luettu kuolemantuottamussyytteitä.
John Solomonin hengentuote menee liiaksi henkilökohtaisuuksiin minun makuuni, Keijon opiskelijat hoitavat homman tyylikkäämmin(mikä ei tarkoita että olisin kaikessa samaa mieltä, kuten Rannan Sateesta).
Tärkeä ero on meritokratiassa. On helppoa kritisoida jos ei tarvitse tehdä sitä mitä kritisoi. Vaade kritiikille se ei ole, mutta toisinaan tärkeä opetus.
