Heh, nyt vasta huomasin tämän kohdan keskustelussa:
Heikki Jokinen karttaa joskus suorastaan ärsyttävästi oman mielipiteensä sanomista. Hän esittelee faktat ja antaa lukijan päättää onko se hyvä vai huono.
Arvelu taitaa osua aika oikeaan, yritän joskus jättää lukijalle tilaa ajatella itse.
Klassisen kaavan mukaan kritiikissä on kolme osaa: esittely, analyysi ja arvottaminen. Minua kiinnostaa kriitikkona - ja kritiikin lukijana - niistä eniten teoksen analyysi. Mistä teoksessa on kyse? Miten sen voi tulkita? Mihin se liittyy? Mitä tämä teos voi antaa sille yhteisölle, jossa se ilmestyy?
Kuinka usein silmiini sattuukaan joka taiteen alalla kritiikkejä, joissa hypätään suoraan esittelystä arvottamiseen. Se on tietysti helpoin tie, yksinkertaisenkin teoksen temaattinen analysointi ja sanoiksi purkaminen voi olla tosi vaativaa puuhaa.
Lukijana sellaiset pikapolun kritiikit eivät vain anna minulle paljoakaan. Jos kriitikko sen sijaan on pyrkinyt analysoimaan teoksen ja tekstistä näkyy miksi hän näin tuumaa, voin jo itsekin päätellä miten minä teokseen suhtautuisin.
Mutta tunnustan, kyllä arvostelijan on syytä se arvottaminenkin tehdä, vaikka se ei kritiikin ydin voi ollakaan. Se onko tämä arvottaminen ilkeä tai silittelevä, se on vähämerkityksellistä kokonaisuuden kannalta.
Kritiikin ydin on teoksen ja sen kontekstin analyysi, luulisin. Arvottaminen nousee siitä, luulisin samalla lailla. Eikä arvoista vapaata kriitikkoa tietenkään voi ollakaan, ajatuskin on absurdi. Mutta ne arvot pitää (siis pitäisi, huokaisen realistina) kyetä perustelemaan ja tekemään analyysissaan näkyviksi.
Käytännössä pulmia tulee siitä kun tekstille varattu tila on lyhyt. Kritiikit sanomalehdistössä ovat omanakin aktiivikirjoittajan aikanani lyhentyneet selvästi ja tällöin sanomisen tyyli nousee usein sisältöä tärkeämmäksi. Jos osaa kärjistää asiansa muutamaan näppärään virkkeeseen, pienikin tila riittää.
Kiusaus on suuri, sillä melkoinen osa lukijoistakin kaipaa kritiikiltä pientä ilkeyttä mieluummin kuin analyysia. Kivaa pitää olla.
Heikki J.