Planetarysta nyt tarkemmin. Sarjassa on mysteerin ja suuren kertomuksen tuntu. Supersankarit, scifi, arvoitukset, salaliitot, yksittäiset ihmiset ja universumit on sotkettu uteliaisuutta herättävästi yhteen. Kerronnasta paistaa kunnianhimo, ammattitaito, tyylitaju ja aikuisen lukijan arvostaminen. Suomennetuista sarjoista se muistuttaa Hellblazeria, Tom Strongia, Herrasmiesten liigaa ja Supreme Poweria. Kokonaisuutta ei voi toki hahmottaa neljän jakson perusteella, ja jopa päähenkilöiden voimat ovat vielä epäselvät, mutta suunta on lupaava.
Jora kirjoitti tässä ketjussa, että Planetaryssa on ”liian supersankarimainen kuvitus”. Tiedä tuosta supersankarimaisuudesta, mutta minusta Planetaryn piirrosjälki kuuluu sarjakuvan A-luokkaan lajityypistä riippumatta. Se on kaunista ja selkeää ja se auttaa olennaisesti pääsemään mukaan sarjaan. Se ei ole mitään robliefeldiä eikä liian kokeilevaa niin kuin valitettavasti on välillä esim. Sandmanissa. Myös värittäjä Laura DePuy on huippu.
Jora mainitsi myös ”yksiulotteiset hahmot”. No, henkilöistä ei ole kerrottu paljoa, mutta mielestäni heidät on onnistuttu luonnehtimaan nopeasti melko persoonallisiksi. Snow on toimintaa kaipaava ja kyyninen, Jakita tarkkaileva ja kova ja Rumpali älykäs ja outo. Wikipedia muuten väittää, että Rumpali on taiteilija John Cassadayn näköinen.
Minäkään en kyllä juuri huomaa kunnianosoituksia populaarikulttuurille. Netissä kyllä on paljon analyysiä mm. ensimmäisen jakson Doc Brassista (on ilmeisesti Lurkerin mainitsema Doc Savage) ja kuudesta muusta sankarista.
Ei sarja täydellinen ole. On surullinen klisee, että jos sarjakuvassa on nainen, hän on aina nuori ja tyrmäävä. Iän karttuessa huomaan, miten radikaali, ilahduttava ja realistinen joku Ms. Treen kaltainen sarja tässä suhteessa on: päähenkilö on pyöreä keski-ikäinen nainen. Ensimmäisessä osassa minulta menee yli hilseen, kuinka tietokoneen tekemät yhtälöt muka vaikuttavat todellisuuksiin. Toisessa jaksossa on naurettavaa, kuinka Planetary ehtii Nollasaarelle lähes ajoissa, vaikka japanilaiset häiriköt rantautuivat saarelle jo yli vuorokausi aiemmin. Kolmas jakso on turhan väkivaltainen ja on anteeksiantamatonta, että sankarit katsovat passiivisina vierestä, kun aave teloittaa ihmisen, olkoon uhri kuinka pahis.
Vertasin Planetaryn suomennosta alkukieleen. Ruokosenmäki on joutunut miettimään monia ilmaisuja. Esim. Rumpalin tekemä itsensä esittely, jota ei voi suoraan kääntää (etunimi ”The”, sukunimi ”Drummer”), on suomeksi ihan onnistunut (”Rumpali. Ei sukunimeä minkäänlaista”). Valittu ”Nollasaari” (engl. Island Zero) on ehdottomasti parempi kuin kirjaimellinen ”Saari Nolla”.
Sanavalinnat ovat vankkoja ja harkittuja muutoin, mutta yhdessä kohdassa ei välity alkutekstin ylevyys, vaan mieleen tulee pikemminkin vain Ressu Redfordin biisi. 3. osan loppu menee alkukielellä näin:
Aave: ”You people came looking for a mystery. But there is none. There’s just us.”
Rumpali: “Did he say justice?”
Snow: “No. Just us.”
Suomeksi se on käännetty:
Aave: “Te tulitte etsimään mysteeriä, mutta ei täällä sellaista ole. Tämä on vain elämää.”
Rumpali: ”Sanoiko hän ’älä mee’?”
Snow: ”Ei. Elämää.”
Suomennoksessa ei näy Rumpalin pohdinta, josko aaveen mukaan elämässä vallitsee sittenkin oikeus tai oikeudenmukaisuus (justice). Tämä pohdinta on tärkeää, koska aave on aiemmin esittänyt karun näkemyksen elämästä, sen, että tuonpuoleisessa maailmassa ei ole palkkiota eikä tuomiota. Suomennos, joka perustuu sinänsä osuvaan onomatopoeettisuuteen, on liian kevyt ja asiaan kuulumaton. Sitä paitsi ei ole uskottavaa kuulla ”Tämä on vain älä mee”. Parempi olisi esim. (Huom! Vain esim.) kirjaimellinen ”On vain me” ja väärin kuultu ”On paimen”. Tämä ”paimen” viittaisi elämän ohjaukseen ja vastaisi hieman alkukielen oikeus-sanaa.
