Morrisonin Teräsmies on täysi napakymppi Teräsmieheen. Kannen kritisoijat voivat muistuttaa itselleen, että vetävä kansi houkuttelee ennen kaikkea satunnaisostajia, etenkin iältään nuorempia, joten pilven reunalla istuva ja hymyilevä Teris ei olisi ehkä ollut aivan nappivalinta.
Nappiin ei kyllä ole mennyt kannen logo. Teräsmies näyttää aivan liian ohuelta ja livahtaa aivan liian helposti silmien ohi lehtihyllyllä. Itsekin joutui hetken katseellaan etsimään läpyskää, miten mahtaa satunnaiselle Teräsmiehen ostajalle käydä? On muistettava, että lehtihyllyillä näkyy useimmiten ainoastaan lehden yläosa logoineen, joten huomion kiinnittävään ulkoasuun pitäisi panostaa eniten juuri siinä suhteessa. Vasta kun lehti on otettu käteen, pääsee kansi kokonaisuudessaan (ja sisältö) vaikuttamaan.
Sisältö onkin kuitenkin rautaa, kun koko lehti on täytetty supersankarisarjakuvan suurilla nimillä. Näistä tietenkin Morrison on se, johon kovat odotukset kiteytyvät, eikä mies petä. Morrisonin kikka on lopulta varsin yksinkertainen, mutta toimii täysillä. Kun tarina täytetään pääjuoneen liittymättömillä, mielikuvitusta stimuloivilla ideoilla, se tuntuu rikkaalta ja kun lehden viimein laskee käsistään, lukukokemus tuntuu siihen käytettyä aikaa pidemmältä.
Tarinaa itsessään on kuitenkin vaikea kommentoida fiksusti, koska tarinassa tapahtui lopulta niin kovin vähän. En ole vieläkään täysin varma, toimiko idea "vieraiden kemikaalien" aiheuttamista harhoista hyvin vai huonosti. Odotin, että tarina olisi lähtenyt kunnolla käyntiin, kun Lois alkoi juoksentelemaan pitkin käytäviä, mutta sitä se taisikin tehdä vasta aivan viimeisellä sivulla.
Quitely on kuvittajana mies paikallaan, vaikka piirtääkin Teriksen kasvonpiirteet toisinaan aivan kivimäisiksi. Toisinaan tulee kyllä mieleen, että jäljelle voisi tehdä hyvää, jos mies toisinaan alkaisi leikitellä tai muutoin vain irrotella viivansa kanssa.
Millerin ja Leen yhteisosio ei sitten aiheuttanutkaan yhtä positiivista reaktiota. Leen kuvitus on yhtä pätevää kuin ennenkin, mutta olen samaa mieltä kuin monet muutkin; siihen on jollain tavalla kyllästynyt, koska sitä kopioitiin railakkaasti mm. Imagen lehtien nousukaudella.
Robinin tarinan kertaus uusittuna ei kyllä kovin paljoa lämmittänyt, ainakaan tähän mennessä tarina ei ole vielä oikeuttanut olemassa oloaan. Lisäksi Frank-parka on huonommassa vedossa, kuin koskaan aiemmin. Batmanin hahmoon ei edes Millerin tulkitsematta sovi mielipuolinen nauru, oli se sitten kuinka teeskenneltyä ja tarkoitushakuista tahansa. Lisäksi Gothamin poliisien pahuus Batmanin kertomana kuulosti lähinnä kornilta. Ja lentävä auto. Ei hyvänen aika, kertokaa nyt sille miehelle, etteivät kaikki hänen ideansa ole hyviä.
Eniten minua huvitti se, että Miller on laittanut poseerauskuvituksestaan tunnetun Leen piirtämään Millerin itsensä käyttämiä pikkukuvia toinen toisensa perään kolme ja puoli sivua. Mahtoiko kyseessä olla jonkinlainen ammattimiesten keskinäinen pila? Pilailua on ainakin sivulla 78, jossa poliisiauto lentää ilmassa kuin Millerin Sin Cityssä konsanaan. Ja vaikka itse en yleensä huomaa tällaisia asioita, sänki loikkasi silmille niin pahasti, että se voi jäädä tajuamatta vain piirtäjältä itseltään.
