Siis olisiko tämän Miller / Lee -jutun tarkoitus olla jatkuva lehtisarja, eikä minisarja? Vai montako osaa siihen on suunniteltu?
Miller on kyllä tosi ailahtelevainen kirjoittaja, parhaimmillaan jutut ovat aivan loistavia, mutta ihan yhtä hyvin saattaa tulla myös täyttä kuraa. (Kirottua: tajusin juuri, että Dark Knightin tehdessään se on ollut saman ikäinen kuin minä nyt, 28... Pistää kyllä keljuttamaan!)
300:sta pidin paljon, Sin Cityyn kyllästyin alun jälkeen, vaikka siellä myöhemminkin joukossa oli pari mainiota lyhäriä, etenkin se, missä Marv toistelee, että "mistä hitosta oikein sain nämä hanskat".
Ne "vähänkö makeeta" kommentit kyllä alkuun tuossa Batman-jutussa vähän säpsähdyttivät, mutta yleisesti ottaen se minusta kuitenkin oli ihan ok viihdettä. Minusta selvästi kevyemmällä otteella tehty kuin Miller parhaimmillaan, mutta kuitenkin. Lajissaan ihan hyvä purukumi-lukemistoa.
Ainoa kohta, missä minusta isosti töksähti, oli siinä lopun autoajelussa, kun Robin yhtäkkiä ajattelee "hän on niin yksin". Minusta se oli epäloogisen nopea ja raju täyskäännös ajatuksissa siinä tilanteessa. Ja hiukan myös hämmensi puntattu Alfred ilman paitaa sateessa Vicky Vale käsivarsillaan. Miksi siitä on tehty tuommoinen iso Tuulen viemää -kuva? (Merkitystä tarinan jatkon kannalta??)
Joka tapauksessa tämä sai minut lukemaan uudestaan myös Dark Knight Strikes Againin, johon en ollut koskenut sen ilmestymisen jälkeen. Silloin reaktio oli ollut vain voimakas shokki. (Miksi, Frank, miksi?? Joo joo, rahan takia tietysti, mutta SILTIKIN, miksi??)
Nyt kun sen luki uudestaan, niin tarina aukesi paremmin, ihan hauska poliittinen satiirihan se itse asiassa oli. Jännästi ennakoitu Bushin kauden politiikkaa jo ennen kuin se itse asiassa toteutui. (Kolmosnumeroon oli selvästi kirjoitettu 9/11 mukaan Metropolisin savuavine silhuetteineen kaikkineen, vaikkakin vähän töksähtäen: miten se Kapteeni Marvel oikein joutui sinne raunioiden alle ja tarkalleen missä kohtaa Metropolis ja Lois Lane sen mukana höyrystyi?). Lyötiin sekä liberaaleja (ne toistuvat San Francisco-vitsit), että omaa etuaan ajavia konservatiiveja.
Mutta siltikin, kyllä noissa kuvissa on paljon kestämistä. Vaikka ne kuinka olisivatkin osa satiiria siitä, millainen Amerikka tätä nykyä on. On ne silti vaan todella juosten kustuja. Kun joistain kuvista kuitenkin pohjalta näkee, miten taitava piirtäjä Miller halutessaan on, niin harmittaa kyllä, että se on mennyt tekemään tällaisen valinnan. Värisyttää vain ajatella, miltä tuleva "al-Qaida-crossover" näyttää.
Ja samaan asiaan päädytään tässä kuin uudessa Lee/Miller -projektissakin: kyllä näistä molemmista hiukan paistaa läpi se, että tekijät ovat niin isoja staroja, että ei niille paljon toimittajat mene sanomaan, miten tarinaa voisi viilata. Kun on tarpeeksi iso nimi, kukaan ei voi sanoa vastaan. Seurauksena on hiukan hutiloitu lopputulos, jota olisi varmasti voinut hiomalla terävöittää. (Mukaillakseni Kari Suomalaista, Miller sortuu siihen virheeseen, että "antaa vihansa näkyä". Hiukan taitavammalla käsittelyllä sen saisi sen verran peitettyä, että tulos olisi lopultakin tehokkaampi).
