En kritisoinut tapaa, jolla Parker-teksti tehtiin tai kirjoitustyyliä. Arvostan sitä, että jotkut vielä ehtivät tässä hektisessä kvartaalitodellisuudessa kirjoittaa sarjakuvasta muiden töidensä lomassa.
Viime kädessähän kaikki näkemyksemme kumpuavat omista mieltymyksistämme. Minulle Parker-sarjakuva on tärkeä, sillä lehti on varastanut minusta paikan, joka kuuluisi tavallisesti kaunokirjallisuudelle. Eeppinen, runsas ja välillä tuskaisenkin maaginen tunnelma vie joskus ihmismielen raja-alueille. Toisin kuin moni muu lännenfiktion sankari, Ken Parker ei ole voittamaton; "sankarimme" tuntee ajoittain pohjatonta yksinäisyyttä, syyllisyyttä ja voimattomuutta, sortuu joskus näennäiseen välinpitämättömyyteen ja provosoituna äärirajoille vietyyn väkivaltaan. Mikä parasta, hän vanhenee ja kehittyy ihmisenä (joko paremmaksi tai huonommaksi). Siksi Parkerin kohtalolla on lukijalle väliä. Elämä ei ole aina auringonpaistetta.
Vielä toteaisin tulkintani, että yltiöväkivaltainen cree-intiaanitarina on fiktio fiktion sisällä. Parker kirjoittaa tarinaa, joka myy enemmän kuin filosofointi rajaseudun katoavuudesta.