Harmittaa vieläkin, etten hokannu kirjoittaa aikanaan laajemmin ja käsitellä tätäkin juttua ja montaa muuta eläin-ihiminen-eläin -tematiikan outoutta Disneyn/Barksin sarjakuvissa.
Alkaa mennä aavistuksen alkuperäisen aiheen vierestä, mutta en malta olla toteamatta seuraavaa:
Ansiokkaassa artikkelissaan Timo sivuaa muun muassa niitä makaabereja mielleyhtymiä, joita lukijalle saattaa tulla lehteillessään tarinaa, jossa Sepe pestautuu koulun vahtimestariksi saadakseen jahdata pieniä kili- ja possuoppilaita. Tämmöisestä tarinasta olisi esimerkiksi satuja psykoanalyyttisestä näkökulmasta tutkinut lastenpsykiatri Bruno Bettelheim saattanut keksiä jotain sanottavaa.
Takametsä-tarinoiden kirjoittajillekin on ollut selvää, että niiden innoittajina toimivat sadut ovat kiinnostaneet "kallonkutistajia". Tätä on ovelasti kommentoitu parissakin Pikku Hukka -jutussa.
Yhdessä Sepe kokeilee "käänteistä psykologiaa" saadakseen poikansa lopettamaan sietämättömän kiltteilyn ja aloittamaan possujen popsimisen kunnon suden tavoin.
Toisessa hän naamioituu psykiatriksi vakuuttaakseen ylirasittuneen Nallen siitä, että paras tapa suhtautua Sepen kanavarkauksiin on katsoa niitä läpi sormien.
Jutut ovat myös hyviä esimerkkejä siitä, kuinka Sepen ruokahalu kattaa sekä puhuvat porsaat että oikeiden eläinten lailla käyttäytyvät Nallen kotieläimet.