Et löydä sitä oopperalaulajageeniä vaikka elektroonimikroskoopilla tökkisit.
Onnistuneilla oopperalaulajilla vain on kaikki mennyt nappiin.
Mutta löydät menestyksekkäiltä oopperalaulajilta taatusti geenejä, jotka luovat keuhkoihin, henkitorveen ja kurkunpäähän rakenteen, jotka ylipäätään mahdollistavat oopperalaulamisen. Noista geeneistä ei ole kuitenkaan mitään iloa ilman loputonta harjoittelua. Ja voimakasta motivaatiota koko touhuun.
Ihmiset eivät ole syntyessään tyhjiä tauluja ja ihmisillä on erilaisia synnynnäisiä vahvuuksia. Paitsi kaikki viimeisen kahdenkymmenen vuoden tutkimukset alalta, asian huomaa helposti seuratessaan vaikkapa omien lasten varttumista. Toiselle sellaiset uudet asiat ovat luonnostaan hyvin helppoja, jotka toiselle voivat olla todella vaikeita.
Mutta mikäli jokin asia todella kiinnostaa, kannattaa kaiken maailman perinnöllisyystieteet heittää romukoppaan ja astella tuulta päin. Oma kuviksennumeroni oli ala-asteella 6 eikä kukaan pitänyt minua millään tavalla kuvallisesti lahjakkaana. Olin kuitenkin täysin uppoutunut sarjakuvien maailmaan jo silloin ja rohkaisu alalle ei tullut yhdeltäkään aikuiselta vaan toiselta 10-vuotiaalta pojalta, luokan parhaalta piirtäjältä, joka sanoi että minusta tulee vielä joku päivä oikea sarjakuvapiirtäjä, jos jaksan harjoitella yhtä ahkerasti. Kuviksennumeroni nousi hitaasti, mutta varmasti kunnes lukiossa sain jo täyden kympin ja opettaja suositteli pyrkimistä Taideteolliseen korkeakouluun. Sinnehän minä menin ja tässä sitä tehdään kuvituksia ja sarjakuvia ammatiksi ja joka päivä muistan 10-vuotiaan luokkatoverin neuvot, joka uskoi kanssa että kaikki on pelkästä harjoituksesta. Nyt jossain luokkakokouksessa vanhat luokkatoverini ihmettelivät, kuinka minä, luokan pahin söhertelijä voin olla kuvallisella alalla. Eli pedagogisesti olen Keijon kanssa kyllä täysin samoilla linjoilla.
