Väriaineita sotkemalla oppii vain subraktiivisista väreistä. Teoria pitää tutkia, muuten ei ymmärrä ilmiöstä mitään.
Meillä oli sarjislinjalla poikkeuksellisen toimiva värikurssi, jossa katsottiin missä suhteissa esimerkiksi vastavärit toimivat keskenään harmonisesti. Porukoilta pyydettiin sarjakuvasivu sekä inhokki- että lemppariväreillä. Kävi niin että inhokkivärit eivät enää olleet inhokkivärejä kun ne sai toimimaan yhdessä.
Tuo inhokkiväritehtävä kuulostaa hyvältä. Minusta on ihan absurdia, kun ihmiset sanovat, että vaikka sininen on heidän lempivärinsä - kun ei ole olemassa mitään sinistä, on loputtomasti sävyjä, joista tietty määrä asettuu sinisen karsinaan. Ja sekin vaihtelee eri ihmisillä, mihin kunkin värin raja menee. Sekä kulttuurikohtaisesti, samaten tietyt väreille annetut mielteet ovat kulttuurikertymää.
On totta, että maalaamisessa, varsinkin paksuilla väreillä (akryyli, öljy), käsitellään väriä substraktiivisesti, mutta käytännössä se valo joka siitä maalista tulee silmiin on ihan samanlainen optinen ilmiö kuin mikä tahansa muukin. Ja vesivärejä käyttäessä se värin käyttö on tiiviimmin yhteistyössä sen valonheijastumisen hallinnan kanssa.
Voihan niitä värejä tutkia minkä tahansa väripahvien tai tietokonesoftan kanssa, mutta kuitenkin suosittaisin edelleen menemään sinne alkulähteille, eli omaan havaintoon.
En minä olisi saanut Ittenistä tai Albersista mitään irti, jos ei olisi ollut sitä maalaamisen kautta tullutta kokemusta siitä mistä voisi olla kyse. Ne teoriat ovat teorioita ilmiöistä, niiden karkeaa kesyttämistä.
