Vihaatteko tekin laskelmoivuutta? Mutta eikös siihen törmää kilpailuyhteiskunnassa jo leikkikoulussa? Ai etteikö taiteilijapiireissä? No, mutta niissä vastakin! Mutta, että sarjakuvassako? Niin, kai se pitää hyväksyä. Sitä on kaikkialla.
Olen jo pidempään seurannut Ville Rannan edesottamuksia. Kiinnostuin Rannasta kirjallisuuden puolelta tulevana sarjakuvantekijänä, ja tuotantoonsa tutustuttuani olen seurannut hänen uraansa mielenkiinnolla. Muhammed-kohu tuntui minusta kuitenkin lapselliselta. Tarkemmin ajatellen se tuntui erittäin laskelmoidulta. Olin vihainen. Sananvapaus on minulle yksi tärkeimmistä asioista. Myöhemmin Rannan tuotanto on alkanut näyttää hieman nahkealta myös muilta osin. Tämän vuoksi - uskokaa tai älkää - esittelen seuraavassa muutaman otteen Rannan tähän astisen uran varrelta.
Julkimot - Paras tapa päästä sarjakuvalla Ranskan markkinoille on hankkiutua Lewis Trondheimin käsikynkkään. Siis julkaista tätä suomeksi ja piirtää kuten maestro itse. Mutta herttilei! Jos Trondheimin käsikirjoitus on syy, miksi Suomessa pitäisi olla enemmän sellutehtaita niin suljettakoot ne kaikki kiireen vilkkaa ja lopetettakoot kaikki pahat puheet Ensosta ja kavereistaan. Kamalaa lööperiä, jonka Rannan piirros pitää jotenkin kasassa. Olisi kuvitellut tekijällä olevan tuhdimpaa omaakin tekstiä varastossa, mutta se ura.
Muhammed-kohu - Jos tarvitset julkisuutta, hyvä tapa saada sitä on ottaa ajankohtainen, mutta jo valmiiksi käsitelty kuuma aihe ja heittäytyä toreille siitä huutamaan. Tarvittavat faktat voit opetella parin edellisviikon lööpeistä. Toistele niitä loppuun asti, sillä olethan oikeassa - omassa kulttuurissasi. Suomi on Euroopan turvallisin maa kritisoida Islaminuskoa. Sananvapauden kanssa tällä kohulla oli hyvin vähän tekemistä. Kehtaisinko kutsua Rantaa tässä tapauksessa tolloksi, sillä sivistyneenä nuorena miehenä hän mitä luultavimmin tietää, että oman edun tavoittelemiseksi tämän julkisuuskohun järjestäminen olisi ollut ala-arvoista. Jos Muhammedin piirtäminen kuvaksi tarkoittaa muslimille samaa kuin vaahtomuovisen keskisormen heristely juuri Sinulle, on korrektimpaa jättää se tekemättä. Aihetta olisi voinut käsitellä asiallisesti myös piirtämättä Muhammedin kuvaa.
Isi on vähän - Ilmestyi mukavasti isänpäiväksi. Eihän siinä mitään pahaa. Kirja itsessään on esimerkki kotomaamme runoilijoita piinaavasta Saarikoski -syndroomasta. Oman taiteilijakuvan luominen astuu kaiken edelle.
Blogi - Taiteilijakuvan luominen jatkuu. Ranta toistaa ikonin perä jälkeen: viinilasi, sikari, klassinen musiikki tai jazz ja nainen (jossain). Voi taiteilijuutta? Pikemminkin: voi taiteilijaa, jos ei elämästä ole muuta kertomista. Miettisin Rannan tapauksessa aika ajoin, voisiko Oulunkin arjessa olla edes hiukan tarkkanäköisempi - tai ainakin miettisin itse syytä palata uudelleen blogin äärelle. Pääasia kuitenkin, että lukijoita piisaa ja siinä samalla liru julkisuutta. Sarjakuvassa itserakennettu taiteilijuus menee hyvin läpi. Tekeehän se sitä vielä osin kirjallisuudessakin.
Tappakaa Suomalainen! - Toinen kohu, tosin Muhammedia pienempi. Periaate toimii samalla tavalla: pitkän aikaa kirjallisuuspiireissä käsitelty aihe, joka ehti ennen artikkelia purkautua jo useampiin sanomalehtiin asti. Tausta oli turvattu, mutta lopputulos jäi laimeaksi. Sopii kuitenkin kapinapojan imagoon.
Aleksis Kiven päivä - Harvoin on kirjan nimellä ja sisällöllä näin vähän tekemistä keskenään. Toisella nimellä tämä ei tosin olisi saanut kirjallisuuspiireissä mitään huomiota.
Kajaani - Kosinta jatkuu. Aihevalinnaltaan Niinistömäinen suoritus. Lönnrotin 200-vuotisjuhliin tämä ei aivan osunut, mutta silti lukematta Sarjakuva-Finlandian arvoinen suoritus. Sanoisin.
Esimerkeistä huolimatta Ville Ranta on sarjakuvantekijänä taidokas, suvereeni piirtäjä ja kuvakirjailija. Sääli, että hänen sarjakuviensa syyt ja teemat näkyvät minulle tätä nykyä vain oman edun ja tilan tavoitteluna sekä kulttuurimaailman populismina. Jo mainituissa kirjallisuuspiireissä tämä on sangen tuttua.
Toivon itse sarjakuvan lukijana tai minkä tahansa taiteenmuodon kokijana tekijältä ensisijassa omaperäisyyttä. Sitä Rannalla riittää mielenkiinnon herättämiseen asti, ainakin jos lukija ei ole sattunut tutustumaan Sfarin ranskankieliseen tuotantoon.
Toisekseen toivon suoraselkäisyyttä seisoa sen ihan oman asian, tyylin ja sanoman takana. Se on tie pitkällä ajalla muodostaa kokonaan oma ääni, tuotanto, taiteilijaminä ja -itsetunto. Ville Rannan tuotannossa en suoraselkäisyyttä aisti, sarjakuvataiteilijaksi ryhtymisessä kylläkin.
Rannan taitoa en kiellä ja työmoraaliakin tuotannon määrän perusteella riittää. Voihan olla, että herra tekeekin työtään täysin rehdisti. Ehkä kyseessä on vain kirjallisuuspiireistä tarttunut krooninen sairaus - nuoriin miehiin hiipivä taiteilijuuden pakko. Sitä vuosia sairastettuaan tekijä ottaa luomansa taiteilijakuvan hahmon. SE on suoraselkäistä, mutta myös traagista. Samalla näet itse Tekijä lakkaa olemasta.
