Katsoin, että jaahas, taas yksi turha tappeluketju, mutta tämähän olikin ihan parasta luettavaa!
Tuo Syklon Zen cafe mietelmä muuten kuulostaa perverssillä tavalla kiinnostavalta. Lukisin.
Komppaan Jukkaa! Ja niin varmaan myös kaikki Päätaloa lukeneet. Joskaan en ole lukenut Päätaloa. Luulisin että tuohon kuukausittaiseen sivumäärään päästäkseen Putro-sarjiksen pitäisi olla aika kuvapainotteinen eli mangamainen eli nopeasti luettavissa. Kuulostaa ihan hauskalta, elokuvamaista kerrontaa lukee kuin telkkaria kattelis. Ja vielä s-marketti, sarjakuvaa minun elämästäni, siellähän mäkin käyn! Ihmisten tarkkailu on sitäpaitsi ihan parasta ajanvietettä.
Aiheilla tai piirrostyylillä ei periaatteessa ole mitään merkitystä. Käytännössä mistä tahansa elementeistä saa kasattua kasaan äärimmäisen kiinnostavan tai vastaavasti totaalisen epäonnistuneen sarjakuvan. Myös talvisota-manga voisi olla kumpaa tahansa näistä.
Jos tässä täytyy kuitenkin nostaa jotain esille, niin voisin jatkossa elää ilman murrosikäisessä provosoinnissa pitäytyviä omakustanteita ja sarjakuvapiirtäjän oluenhuuruiseen angstiin keskittyviä tekeleitä. Luonnossarjakuvan ja omaelämäkerrallisuuden kanssa täytyy olla myös varovainen, ellei tekijällä sitten ole jotakin kunnollista ja mielenkiintosta sanottavaa.
En voisi olla enempää samaa mieltä. Lisäisin listaan vielä päämäärättömän "graafikkosarjakuvan", siis en kaikkia graafikkosarjakuvia, vaan muotokokeilut, joilla on enemmän annettavaa tekijälle kuin lukijalle. Mikä on tietysti subjektiivista ja ehkä graafikkoja kiinnostaakin.
Jarmo Mäkilän läpipiirtämä ja liukuvärittämä, angstinen ja mahdollisimman taiteellinen tarina sarjakuvapiirtäjästä, joka ei keksi aihetta sarjakuvalleen. Paino on tietenkin sössinyt, ja sivut ovat 72 pikselin tarkkuudella olevaa palikkaa. Sivuja on 24, myydään normaalihintaan, ja äärimmäisten sivujen liimaus pettää jo ensimmäisellä lukukerralla.
Sarjakuva alkaa taiteilijan itsemurhalla: lähikuva pistoolista, johon osoittaa puhekupla, jossa lukee comic sans -fontilla "BANG!" Jatkossa sekavaa horinaa, kopioituja ruutuja, rankistelua. Puolivälissä tekijä sekoittaa "ironisesti" itsensä mukaan tarinaan. Tekstaus on täynnä kirjoitusvirheitä, ruutuja vierivieren täynnä olevat sivut eivät hengitä yhtään. Viimeiset kymmenen sivua on tehty suunnattomalla kiireellä ja ovat kuin toisesta albumista. Selkämyksen teksti on tietenkin väärin päin, "ranskalaisittain". Päähenkilön nimi on paasilinnamaisen tai tervomaisen hah-hah-hauska, vaikkapa Pulisonki Wahlroos tai Armadillo Hepinpoika Runqvist.
And we have a winner! Janne kuvaili sen, mitä en itse onnekseni ole rohjennut hahmottamaan. Yllättävää että tämä meni kirjoissani kaiken aiemmin ketjussa mainitun yli ja ohitse. Huh huh. Sarjakuva, jota ei onneksi ikinä piirretty... eihän?
Oooh... taidanpa lukea uudelleen Valitut Sarjat-kokoelmani.
