Ehkä ne yhtäläisyysmerkit voidaan laittaa niin, että tekotaiteelisuus = huonoa taidetta. Mutta onko kaikki huono taide tekotaiteellista? Ei minusta. Huono voi olla niin MONELLA tavalla!
(Laskekaa vaikka, kuinka monessa kvaakin ketjussa innokkaasti keskustellaan siitä, mikä on HUONOIN elokuva, HUONOIN manga, HUONOIN sejase ja kuinka paljon harvemmin uskalletaan nimetä jotain, mikä olisi oikeasti HYVÄÄ!)
Meillä oli aikanaan Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan kahvilassa kirja, johon kaikki saivat kirjata mietteitään kuvin ja piirroksin. Vähän niin kuin sarjakuvatapaamisissa, mutta vähemmän alkoholia ja enemmän kofeiinia.
Kuten voitte arvata, pohjoisen kaamos tuotti paikoin aika angstista matskua. Itse muistan raapustaneeni sinne kerran luennolla syntyneen "runon", joka meni jotenkin niin, että "Voi ketun ketun kettu, voi hatun hatun hattu, voi ketun hattu, voi ketun hattu". (Myöhemmin joku toinen luovasti ahdistunut sielu intoutui laatimaan samalle sivulle tälle tekstille sävelmää).
Yleisesti ottaen kirjasta oli helppo erottaa toisistaan tyttöjen poikien tuotokset. Tytöt piirsivät naivistisia eläinhahmoja ja kirjoittivat runoja, pojat piirsivät yrmyjä barbaareja ja robotteja. Niin - ja pottunokkia.
Kun nämä maailmat kohtasivat, oli tulos yleensä kyyninen ja ironinen: poikien piirrokset tekivät pilkkaa tyttöjen teosten herkkyydestä.
Kerran toin erään ystäväni tiedekunnan ulkopuolelta katsomaan tätä kirjaa. Hän sanoi tästä yhdistelmästä, ja etenkin poikien piirrosten kommenteista jotain, joka on pysynyt mielessäni: "Tässä nähdään, kuinka paljon helpompaa on olla kyyninen, repiä jotain alas ja olla sarkastinen, kuin oikeasti uskaltaa laittaa itseään likoon ja tehdä jotain tosissaan herkkää".
Niin että kyllä minäkin peräänkuuluttaisin sitä tekemisen vilpittömyyttä. Mutta kuten joku jo sanoikin, se ei kyllä välttämättä näy työstä ulospäin. Monet kököt supersankarisarjakuvatkin on voitu tehdä ihan tosissaan, tekijä omasta mielestään omia rajojaan ylittäen ja itsensä täysillä likoon laittaen. Mitä siitä sitten voi sanoa, pitäisikö kommentoijan tietää myös jotain tekijän motiiveista? Saako sen antaa vaikuttaa mielipiteeseen teoksesta?
Comics Journalissa oli joskus paljon väittelyä aiheesta "art vs. craft", eli siis suoraan sanottuna ns. taiteellisuuden merkitys versus perinteinen piirrostaito. Tuskin kovinkaan yllättäen lehti ei antanut tekniselle piirrostaidolle juuri minkäänlaista itseisarvoa, vaan heille tämä rajoja rikkova taiteellisuus, mitä se sitten lienekään, oli kaikki kaikessa. Eli kokeileva pitää olla, näyttää se sitten kuinka rupuiselta tahansa.
Ei myöskään liene suuri yllätys, että minä olen aika lailla eri mieltä. Minä en yksinkertaisesti pysty vastaamaan henkilökohtaisen innostuneesti kuvataideteokseen, jos ei tekijä osoita minulle myös jonkinlaista piirrostaitoa. Eihän se yksinään riitä, ei tietenkään, mutta on sillä silti myös joku merkitys, minusta. Sori vaan, mutta niin se nyt vain on.
Comics Journalissa etenkin päätoimittaja Groth on toistuvasti sanonut, että hänelle pelkkä vilpittömyys ei yksin riitä. Että vaikka supersankarisarjakuva olisi kuinka tosissaan tehty, niin roskaa se on silti. Että markkinat ovat täynnä "vilpittömästi tehtyä roskaa".
En oikein tiedä, miten suhtautua tuohon lausuntoon.
Minua itseäni on aina ihmetetyttänyt, kuinka tärkeää taiteellisuutta edustavalle yleisölle on muodollinen kokeilu. Pitää aina etsiä jotain, mikä on uutta, erilaista, erikoista. Kuin narkkikset, pitää aina saada isompi ja isompi latinki, uusi entistä kovempi tälli. (Ikään kuin alan kovimmilta harrastajilta ovat makuhermot palaneet niin paljon tavallista ihmistä enemmän karrelle, että vaaditaan virikkeitä ihan eri tason intensiteetillä).
Mutta kun usein muodollinen kokeilu tarkoittaa sitä, että siihen ei sisälly mitään muuta pointtia kuin se kokeilu. Se voi olla erilaista, mutta ei lopultakaan sano mitään.
Kun sen sijaan jos ajatellaan taidetta viestinnän muotona, jos taiteilijalla on oikeasti jotain SANOTTAVAA, joku pointti jonka haluaa yleisölleen välittää, niin karu totuus on, että sellaiseen tarkoitukseen vakiintuneet esitystavat, perinteinen ilmaisu, on kaikkein tehokkainta. Koska siihen on totuttu, sitä ymmärretään parhaiten, ja viesti menee parhaiten läpi. Huomio kiinnittyy siihen, mitä halutaan sanoa, eikä muodollisiin kikkailuihin.
Miksi kokeilevuus ja uuden hakeminen saa aina niin paljon huomiota, silloinkin kun se tapahtuu vain pelkän itsensä vuoksi, eikä sisällä mitään pointtia muodollisen kikkailun lisäksi?
