Lukaisin juuri Nizzin ja Fuscon Athabascajärven (v. 2005) toistamiseen. Tarina paljastaa armottomasti Nizzin heikkoudet tarinanikkarina: Tässä viiltävää analyysia:
Tarinan pituus on peräti 440 sivua. Mahdollisuuksia on siis ollut vaikka kuinka monisyisen tarinan rakentamiselle. Jo heti alussa käy selväksi, että seikkailun huipentumat tulevat olemaan 1) Brandonin vapauttaminen vankeudesta Athabascajärven tuntumassa ja 2) roistojen saattaminen käpälälautaan Ottawassa. Kaiken muun pitäisi siis olla näitä kahta päämäärää tukevaa toimintaa. Mutta kuinka käykään... Tex ja kumppanit matkaavat kohti järveä, ja väijytys-väijytys-väijytys! Päämäärän tuntumaan viimein päästään, kun suunnilleen 180 sivua on kulunut. Tänä aikana Brandon on kuitenkin jo vapauttanut itsensä ja kaverukset vain koppaavat hänet mukaansa samalla ampuen liudan kanadalaisia vanginvartijoita ja intiaaneja. Itsetarkoituksellista tulitaistelua kestää melko pitkään ja kun suunnilleen 260 sivua on kulunut, niin tilanne on ohi. Etenkin vanginvartijoiden ampuminen on arveluttavaa, sillä hehän vain hoitivat virkaansa. Näin siitäkin huolimatta, että heidän joukossaan oli muutama roisto. Brandonin vapauttaminen on siis melko pannukakku. Mielestäni homman olisi kuulunut edetä niin, että päämäärään olisi tultu hieman nopeammin ja kenties vähemmin väijytyksi, minkä jälkeen Tex olisi miettinyt ovelan keinon Brandonin vapauttamiseksi veröttömästi. Nyt siis alku oli täynnä komeaa mutta turhaa ammuskelua ja itse pääasia lähes unohtui.
Seuraava päämäärä oli roistojen saattaminen käpälälautaan Ottawassa ja sekin vaati pitkää vaellusta. Homma alkaa suunnilleen 260 sivun kohdalta. Ottawaan päästään, kun on kulunut n. 400 sivua. Mainittakoon, että väliin mahtuu ihan jännittäviäkin hetkiä esim. salakuljettajien paatin piiloluukussa. 40 sivussa on siis tarkoitus saada pätevät todisteet pääkonnan syyllisyydestä ja Brandonin syyttömyydesta sekä vielä saada konnajoukkio kiinni. Se on selkeästi liian vähän! Apunaan Texillä on pari matkalta mukaan saatua konnaa, jotka ovat paljastaneet pomonsa riittävän hakkaamisen jälkeen. Mitään muuta konkreettista Texillä ei ole tarjota. Nizzille kuitenkin riittää, että toverukset ajavat pääkonnan talolle ja tunkeutuvat tämän taloon. Mukava yllätys on se, että konnalla sattuu sopivasti olemaan vankinaan Brandonin esimies (joka on saatu talon sisälle kummasti ohi 'kunniallista' konnaa suojelevan poliisivartioston). Tästä Tex saa mukavan, oikeastaan ainoan pätevän, todisteen pääkonnan syyllisyydestä. Kummallista on, että vaikka Brandonin esimies on vankina roiston talossa, niin hänet on vaikea saada uskomaan konnan (joka sattuu olemaan senaattori) syyllisyyttä ennen kuin Brandon kertoo epäilyksensä kyseisen konnan osallisuudesta maanpetokselliseen toimintaan. Tämä Brandonin kertoma epäilys tuntuu olevan kaikkein raskauttavin todiste roistoa vastaan. Ja jostain aivan käsittämättömästä syystä Brandon ei voinut kertoa epäilyjään julki jo ihan tarinan alussa, kun hänet tuomittiin vankeuteen. Ja tämän jälkeen muut konnat yksinkertaisesti vangitaan ja tuomitaan. Mielestäni homman olisi pitänyt edetä näin: jälleen kerran päämäärään rahtusen nopeammin, minkä jälkeen raskauttavien todiseiden keruuta hiukan laajemmin ja monipuolisemmin. Loppuhuipennuksena olsi voinut olla vaikka rikostovereiden usuttaminen toistensa kimppuun, jolloin he olisivat vahingossa tulleen paljastaneeksi itsensä. Nyt vain rynnättiin paikan päälle luottaen sokeasti hyvään tuuriin ja pääkonnan emähölmöilyn jälkeen hommaa päättyykin onnellisesti.
Eli ei tuohon 440 sivuun juurikaan mitään juonenkäänteitä mahdu. Vauhtia ja sinkoilua kyllä löytyy. Tämän lomassa tarinan kaksi tärkeintä huipentumaa hukataan lähes täydellisesti. Nizzin teksti kärsii siis ennenkaikkea rakenteen heikkoudessa. Tämän on yllättävää sillä Nizzi laatii juoniaihion ennen varsinaista käsikirjoitusta. Selkeästä juoniaihiosta luulisi helposti paljastuvan rakenteellisest heikkoudet. Toinen heikkous on mielikuvituksettomuus juuri tarinan kriittisissä tapahtumissa. Hiukan päätään vaivaamalla Nizzi olisi takuulla pystynyt luomaan juuri näihin tärkeisiin kohtiin jotain hienoa. Nyt oli turvauduttu aivan liian helppoihin ratkaisuihin.
Puolustukseksi vielä, että on tarinassa paljon hyvääkin. Missään nimessä kyseessä ei ole Nizzin huonoin tarina. Itse aihe on mahtava. Aloitus on poikkeuksellinen oikeussalidraama, ja aivan arvaamattomasti Tex ja kumppanit ovatkin tapahtumien keskipisteesä ilman, että aletaan tavata reservaatin nuotiolla Gros-Jeanin ontuvaa kirjettä. Kirje on toki lähetetty, mutta se vain mainitaan. Aloitus on siis napakka ja lupaa hyvää. Lupauksia ei siis lunasteta, vaikka monia komeita kohtauksia tarinassa onkin. Yllättävä ja hauska tilanne on esim. se, kun Tex hakatessaan konnaa tietojen toivossa saa kerrakin itse iskun leukaansa ja kaatuu selälleen (toki tilane pian normalisoituu...).Suuri kiitos kuuluu Fuscolle, jonka Kanadan erämaa olisi ansainnut jäntevämmän tarinan taustakseen.