Jos Jari suinkin viitsii, niin kuulisin mielelläni hieman tarkennusta siitä yleisöstä jolle mielestäsi kuuluisi antaa enemmän vastuuta. Keitä siihen yleisöön kuuluu? Ja miten se heidän vastuunsa voisi ilmentyä tai konkretisoitua? (Yleisöllähän on jo vapaus.)
Teatterin piirissä on pitkään pidetty kohtalaisen selvänä asiana, että yleisö luo näytelmän ainakin puoleksi omassa tajunnassaan. Itse esitys ei ole kuin korkeintaan toinen puoli. Kun kulttuuridebattia suomalaisesta teatterista (levätköön se rauhassa) käydään, voi hankkia päivän huumoripläjäyksensä bongaamalla, kuka ohjaaja/näyttelijä/kriitikko tämän haluaa kiistää ja millä motiivilla.
Joskus kuullaan sellainen väittämä, että yleisöllä on kaikki vapaus ajatella mitä sen päähän pälkähtää, ja tekijällä (mukaanlukien koko sekalainen porukka joka osallistuu jonkin luomuksen julkisaattamiseen) on kaikki vastuu sanella mahdollisimman tarkasti, mitä yleisön päähän pälkähtää. Vaatimus ei saata toteutua. (Koska kommunikaatio epäonnistuu, koska sellaiset runoilijat kuin Pekka Kejonen toteavat ilkikurisesti "Mitä se minulle kuuluu, mitä kirjoitan", koska fiktion tehtävä ei ole olla asiatekstiä, jne.) Ja kaiken varalta on ehkä hyvä sanoa sellainen pikku arvostelma, että mahdottoman vaatiminen ei ole järkevää.
Suurimmat kirjallisuus- ym. taidesodat eivät nähdäkseni synny siitä, mitä tekijät tekevät ja yleisölle esittävät, vaan siitä, mitä yleisö luulottelee tekijän tarkoittaneen. Olisiko tarjolla mitään käytännöllistä ratkaisua?
Ratkaisu yksi: Yleisö oppisi vähät välittämään. Ajatellaanpa sittenkin niin päin, että esimerkiksi maailmassa oli sittenkin olemassa tavallisia alastomia naisia, jotka eivät olleet jumalattaria eivätkä kuninkaallisia, saati Raamatun hahmoja, ennen kuin Manet 1863 tuli ja maalasi sellaisen.
Ratkaisu kaksi: Yleisöä edustava maan hallinto kieltää tietyt aiheet ja teokset, ja samalla tunnustaa tällä tavoin, että he eivät pysty näitä asioita käsittelemään, ja vaativat samalla kaikkien muidenkin puolesta, että kenenkään muunkaan ei pidä pystyä niitä käsittelemään.
(EDIT: Ollaan nyt sitten täsmällisiä. Yhtä täsmällisiä kuin arkkipiispa Paarman sihteeri, joka kutsui minua Jari Salmiseksi, ja totesi puheenvuoronsa lopuksi että "Tarkkuutta tarvitaan!")