Pjongjangin luettuani täytyy minunkin todeta, että Merkintöjä Burmasta on tätä onnistuneempi sarjakuvana.
Omaelämäkerrallisena matkakertomuksena tämä vielä toimii, mutta dokumentaarisena tai kantaaottavana heikommin. Mikäli tätä sellaisena tahtoo pitää, näyttäytyy Delisle työnsä kautta perin kunnianhimottomana.
Puolustukseksi ei riitä se, että Delisle tekee sellaista, jota ihmiset eivät ole tottuneet lukemaan sarjakuvamuodossa. Televisio suoltaa erinomaisen laadukkaita dokumentteja liukuhihnalta, osa myös luottaa katsojan kykyyn tehdä havaintoja ja tulkita niitä.
Sarjakuva ei toimi samalla tavoin, kaikki lukijan "näkemä" on kulkenut tekijänsä käden kautta. On suorastaan väärin koettaa nostaa sarjakuvaa kaapin päälle silloin, kun se pyrkii imitoimaan muuta mediaa ja onnistuu siinä vielä huonommin.
Tietyllä tapaa kontrastin tähän saa, mikäli olette katsoneet FST:n Älä kerro äidille -sarjaa. Sen eräässä jaksossa tämä melkoisen ärsyttävä, tosin viihdyttävä, miekkonen vieraili Pohjois-Koreassa. Kyseisessä jaksossa nähtiin pilkahduksia pohjoiskorealaisten elämästä merkittävästi laajemmalti kuin Delislen teoksessa, joka pääosin käsittelee Delisleä itseään – tai korkeintaan vierasmaalaisen elämää Pohjois-Koreassa.
Jaksosta jäi mieleen useitakin yksityiskohtia: vanhus maaseudulla, joka uhitteli dokumentaristille koska ilmeisesti kuvitteli tätä yhdysvaltalaiseksi, huikeat koordinoidut joukkotanssit ja kansakunnan vihollisia esittävien pahvikuvien ampuminen. Viimeisestä Delisle näkee vain jonon, senkin kaukaa, ja kuulee koko asiasta. Tämä yhteneväisyys sai Delislen teoksen omalta kohdaltani latistumaan.
Ansionsakin Delislen teoksella kiistatta on, mutta aihe muodostaa sille ongelman. Pohjois-Korea näyttäytyy niin absurdina, että siitä kerrottu on helpompi uskoa todeksi, kun sen näkee televisiossa vaikka Älä kerro äidille -sarjan pelleilyn kautta, sarjakuvassa kaikkea tätä on suorastaan vaikea niellä.
