Etusivulla on tulevan X-Men Origins: Wolverine -elokuvan kunniaksi luettavissa
artikkeli Wolverinen vaiheista ja noususta suosioon.
Taustatietoa:
*
Herb Trimpe kuvitti tarinan, joka julkaistiin lehdessä The Incredible Hulk 180–181, mutta hahmon suunnitteli hänen sijastaan
John Romita Sr. Trimbe on itse todennut kuuluneensa niihin tekijöihin, jotka eivät antaneet luovaa panostaan työnantajansa hyväksi luomalla uusia hahmoja. Tämä ei ole ainutkertaista, ja osaltaan selittänee miksi osa huomattavan lahjakkaistakin tekijöistä ovat jääneet suhteellisen pieneen rooliin.
*
Gil Kane antoi maskille sen muotonsa tietenkin piirtäessään kannen lehteen Giant-Size X-Men 1 (1975, suom. R-X 5/1985).
* Uudistuneen Ryhmä-X-lehden ensimmäinen numero oli The Uncanny X-Men 94 (1975), joka oli
Chris Claremontin kirjoittama.
Len Wein ei siis kirjoittanut muuta kuin Giant-Size X-Men 1 -lehden, joka oli yksittäisjulkaisu.
* TUXM 98 sisältää suoran viitteen Weinin alkuperäisideaan mieheksi muuttuneesta ahmasta: Tohtori Langin vangittua X-miehet avaruusasemallaan tämä heitä tutkiessaan totesi ettei Wolverine ole sen enempää mutantti kuin ihminenkään. Tämän jälkeen asiaan ei kuitenkaan enää palattu. Eri muodoissaan ajatusta on kuitenkin hyödynnetty (mm. Wolverine (vol. 3) 55). Alkuperäisidea selittää kuitenkin Wolverinen eläimellisen raivon, melkoisen epärationaaliseltahan hahmon edesottamukset muiden X-miesten joukossa usein vaikuttivat.
* Kynsien oli aluksi tarkoitus olla vain hanskoihin liittyvä varustus, mutta koska missään vaiheessa ei nähty tämän heittävän kynsiään naulaan, oli ne helppo muuttaa kiinteäksi osaksi luustoa.
* Takavuosilta muistan, kuinka joku suomalaislukija pohti jonkin lehden lukijapalstalla kuinka Wolverine pysyi elossa ilman luuydintään. Tähän lienee kiinnittänyt joku muukin huomiota, koska myöhemmin luiden todettiin olevan vain adamantiumilla vahvistettuja. Konkreettisesti tämä tuli esiin
Weapon X -minisarjassa. Sen sijaan kynnet olivat Weapon X -minisarjassa täysi yllätys ja lukijoillekin luukynnet olivat täysi mysteeri, jolle Origin-minisarja toi viimein pisteen – luukynnet Wolverine oli saanut syntyessään, juuri kuten adamantiumin menetyksen jälkeen Wolverinen sivuilla epäiltiinkin.
* Claremont ja
John Byrne loivat Sapelihampaan Iron Fist -lehden numerossa 14 (1977) ja sitä seuraavassa numerossa heittävät ilmaan ajatuksen tämän sukulaisuudesta. Claremont on kertonut tarkoittaneen hahmon Wolverinen isäksi. Tätä yhteyttä ei siis keksitty niissä
Larry Haman tarinoissa, jotka Suomessa julkaistiin 1990-luvun alussa. Hama ei todella pitänyt ajatuksesta lainkaan ja kumosi eräässä tarinassaan koko teorian.
*
Frank Miller keksi vuoden 1986 minisarjan sivuille Wolverinen iskulauseen: ”Olen paras siinä mitä teen ja se mitä teen ei ole kaunista”.
Egmont julkaisee elokuvan vanavedessä artikkelissa mainitun Ase-X-tarinan. Wolverinen tapauksessa yksikään toinen tarina ei oikeuta paikkaansa yhtä selkeästi, vaan kyseessä on samankaltainen kärkiteos kuin Batmanin kohdalla Frank Millerin Yön ritari.
Henkilökohtaisesti Wolverine ei aluksi kuulunut lapsuuteni suosikkihahmojen joukossa. X-miesten joukossa hahmo oli tärkeä tukihahmo, mutta Wolverinen omat tarinat eivät sytyttäneet. Vasta
Barry Windsor-Smithin Ase-X ja sitä seuranneet Larry Haman tarinat (julkaistu Suomessa vuosina 1993–1994) olivat mieleistäni luettavaa.
Sen sijaan Wolverine (vol. 3) -lehden tarinat ovat olleet alusta lähtien varsin korkeatasoisia ja sen sivuilta olisi ollut löytynyt sopivanmittaisia kokonaisuuksia julkaistavaksi. Alkunumerot ovat melko voimakkaasti kirjoitettuja luonnekuvauksia, mutta tuskin tarjoavat intomielisimpien keräilijöiden lisäksi syitä muiden käyttää niihin rahojaan. Muutama kohokohta niiden lisäksi kannattaa huomioida:
*
Mark Millarin ja
John Romita Juniorin tarinakokonaisuutta (numerot 20–31) on ylistetty ansaitsemattoman paljon, mutta perinteisen supersankarimeiningin ystäville ne purevat kuin hampaat kankkuun.
* Rauhallisempaa menoa, mutta muutoin samaa maata ovat myös
Marc Guggenheimin ja kuvittajalegenda
Howard Chaykinin kokonaisuus (numerot 57–62) sekä
Jason Aaronin ja
Ron Garneyn kausi (numerot 63–).
*
Jeph Loebin ja
Simone Bianchin osuus (numerot 50–55) ei ole mikään pakkohankinta sekään, mutta tarjoaa hyvin kuvitettuna päätöspisteen Wolverinen ja Sapelihampaan vuosikymmenet jatkuneelle vihanpidolle.
* Millarin ja
Steve McNivenin numerosta 66 alkanut
Old Man Logan onkin sitten melkoista jytinää. Mainiosti Millarin tarina on täysin vinksallaan, kunnes pienen lisätiedon avulla kaikki loksahtaa täydellisesti paikoilleen. Näin sumutetaan lukijaa oikeaoppisesti, ei niin että suussa maistuu jälkikäteen pahalta.
* Yksittäisissä tarinoissa on niissäkin omia kohokohtiaan (numerot 32, 41 ja 56), mutta muutoin ei mitään niin kovin kiintoisaa.
Daniel Wayn tarinoista en ole koskaan perustanut ja Wolverine: Origins -lehden numerot korostavat
Steve Dillonin kuviksen vuoksi Wayn tapaa kirjoittaa hyvin
Garth Ennisin tyylisiä tarinoita, minkä ovat huomanneet toki moni muukin.
En pitänyt koko lehdestä siitäkään syystä, koska hahmon aukkoja täynnä oleva menneisyys on jättänyt tekijöille runsaasti tilaa syventää ja rikastaa hahmon historiaa. Wolverine: Origins pyrkii kokoamaan kaikki langanpäät ja yhdistämään ne johdonmukaiseksi menneisyydeksi, mikä oli mielestäni tuhoon tuomittu pyrkimys. Yllättäen numeron 25 jälkeen Wayn kunniaksi on todettava, että hänen juonikaarensa alkaa vaikuttaa johdonmukaiselta.
Aivan viimeisimmät juonikäänteet, erityisesti
Original Sin -tarina (Wolverine: Origins 27–30 ja X-Men Legacy 217–218), jotka retcon-hengessä kirjoittavat menneisyyttä uusiksi on artikkelissa jätetty tarkoituksella väliin. Vielä on liian aikaista arvioida niiden pysyvyyttä ja koska ne retcon-tarinat mullistavat liiaksi entistä, on turha niiden perusteella arvioida menneitä tapahtumia.
Hieman harmissaan olen seurannut kuinka hahmon paranemisvoimat on viety liiallisuuksiin saakka. Claremontin aikakaudella vakavat vammat vaativat aikansa parantua ja hahmo oli maanläheisempi. Jos sankarin voi polttaa niin, että paljaat luut ovat enää jäljellä (Civil War -tarinassa), miten lukijoille voisi edes tarjota jännityksen illuusiota? Tässä suhteessa tekijöidenkin oli Wolverine 62:n sivuilla muuttaa paranemisvoimaa jälleen vähemmän tehokkaaksi.
Quesada, joka on myös Marvelin päätoimittaja, selitti tahtoneensa kirjoittaa Wolverinen menneisyyden selväksi ennen kuin elokuvayhtiöt sen tekisivät. Syy lienee kuitenkin arkisempi, eli Wolverine: Origins -lehden käynnistäminen. Way ainakin yrittää kirjoittaa sekavan Wolverinen menneisyyden umpitylsään muotoon, joka itsessään sopisi halpaleffan käsikirjoitukseksi. Quesada ja Way ovat onnistuneet tässä itsensä häpäisyssä paremmin kuin Hollywood koskaan.