Kävinpä katsomassa elokuvan. Oli ihan viihdyttävä pläjäys, vaikka ei nyt minnekään lempielokuvieni top-10:en menekään.
Tuli kyllä paljon filosofisia pohdintoja mieleen. Nimittäin järjettömän väkivallan katharttisesta vaikutuksesta. Kas, kun nykypäivän ihminen lukee esimerkiksi Grimmin satuja, niin monet ovat järkyttyneet siitä julmuudesta, mitä näissä tarinoissa esiintyy. Ilkeä äitipuoli pannaan kävelemään tulisissa rautakengissä, silmiä nokitaan irti jne. Aika kaukana samoista saduista tehdyistä Disney-leffoista. Kovin moni ei vaan älyä, että ennen 1900-lukua satuja on kerrottu pääasiassa
aikuisille, eikä vain lapsille, niin kuin nykyään.
Joten eikös voisi ajatella, että tällaisilla Sin Cityn ja Kill Billin tapaisilla ultraväkivaltaelokuvilla olisi samantapainen funktio, kuin menneen ajan väkivaltaisilla saduilla tai joillakin pyhimysten kidutuskertomuksilla? Omia pahoja ajatuksia ei tarvitse hautoa päässä, kun on laillinenkin keino purkaa väkivaltafantasiansa. Kun miettii esimerkiksi aikaa, jolloin äärettömän väkivaltaiset aikuisten sadut on muutettu viattomaksi ja puhtoiseksi lasten viihteeksi, niin sille ajallehan sattuu esim. sellainen pieni selkkaus kuin toinen maailmansota
Ja millainen helpotus joku Viiltäjä-Jack onkaan ollut viktoriaanisen ajan briteille: seksi ja raaka väkivalta samassa paketissa, tätähän me kaivattiinkin, voi kun kamalaa (aah)!
Eikä tämä päde vain aikuisiin. Bruno Bettelheim -niminen psykoanalyytikko joskus puhui siitä, miten sadut auttavat lapsia käsittelemään omia kiellettyjä, negatiivisia tunteitansa.
Järjetön, täysin absurdi väkivalta on vielä siinä mielessä hyvä asia, ettei siihen pysty samaistumaan millään. Jossain 1980-90-lukujen Hollywoodin toimintaelokuvissa on ollut rankkoja väkivaltakohtauksia, jotka kuitenkin olisivat vielä täysin toteutettavissa, mutta joista ihminen ei oikeasti selviäisi hengissä. Överiksi vedettynä pitäisi kaikille olla selvää, ettei noin voi
oikeasti tehdä. Gangsteripomoa pystyy vielä leikkimään oikeassa elämässä, mutta ei Marvia.
Sitten päästäänkin vielä aasinsillan kautta lempielokuvaani Kellopeliappelsiiniin, joka on täydellinen vastakohta Sin Citylle. Kellopeliappelsiinissahan väkivalta on samaa lajia kuin jossain normaaleissa toimintapätkissäkin, mutta a) täysin perustelematonta ja b) realistista siinä mielessä, että esimerkiksi pahoinpitelyyn voi hyvinkin kuolla. Tämäkin elokuva järkytti aikanaan (ja vieläkin) ihmisiä. Kuitenkin tämäkin ääripää on mielestäni parempi, kuin tuo toimintaelokuvavaihtoehto, jossa täysin idealisoidut hyvikset hakkaavat pahiksia minkä kerkeävät, eikä tästä toiminnasta seuraa oikeastaan mitään pahaa kenellekään.
Siinä siis hieman filosofista ja media-analyyttistä pohdintaa yön ratoksi. Pahoittelen, jos viestistä ei saanut mitään selvää, on nimittäin tullut pari tuoppia alkoholia nautittua. Yritän huomenna selventää pointtiani, jos ketään kiinnostaa
*Lisäys: Niin, siis, jos jollekin jäi epäselväksi, niin oma vankkumaton mielipiteeni on, että elokuvaväkivallan pitäisi olla joko juuri tuollaista överiksi vedettyä, tai sitten sellaista, että (realistisen) väkivallan jäljet ovat selvästi näkyvissä. Ja elokuva oli ihan ok, vaikka en sitä välttämättä dvd:nä hyllyyni hankkisi. Sarjakuvamaisuus viehätti, vaikka voidaankin miettiä, miksi sarjakuvista täytyy ylipäänsä tehdä elokuvia, jos elokuvamuoto ei periaatteessa tuo pakettiin mitään uutta? Vai onko se vain sitä, että saadaan lisää kohdeyleisöä?
