Kun nyt viimein sain Sin Cityn katsottua, niin täytyy sanoa että elokuvassa ei kyllä ollut kuolleita hetkiä. Näyttelijät suoriutuivat erittäin hyvin rooleistaan, ja Mickey Rourke Marvina oli omasta mielestäni elokuvan tähti. Mustavalkoisuus toimi hyvin tyylillisenä ratkaisuna, värien rikkoessa tunnelmaa kiinnittämällä huomiota (joskus yllättäviinkin) yksityiskohtiin. Episodimaisuus toimi myös hyvin, eikä henkilöiden (heikkoja) yhteyksiä toisiinsa korostettu liikoja, vaan ne toimivat punaisena lankana nivoen maailmaa sisäisesti yhtenäiseksi. Elokuvallisesti Sin City oli miusta siis hyvä.
Sen sijaan tarina muistutti miuta siitä, miksi aikanaan inhosin Sin Cityjä: Väkivaltaa väkivallan perään, raakuutta raakuuden takia ja paljon. Negatiivisuutta, pessimismiä, alistumista "kohtaloon". Väkivaltaan turtui pahasti, ja vaikka se inhotti monessa paikkaa loppuun saakka, niin huomasin myös selkeää väsymystä ja puutumista. Lopulta väkivalta alkoi tuntua itsetarkoitukselta, ja elokuvasta jäi varsin vihamielinen tunne takaraivoon. Lisäksi väkivalta ei tehnyt "sankareille" läheskään yhtä paljon pahaa kuin "pahiksille", minkä takia en voi allekirjoittaa "väkivalta oli realistista"-argumenttia. Positiivisena puolena kuitenkin voisi sanoa, että vaikka väkivalta oli jonkinlainen ratkaisumalli elokuvan maailmassa, se ei kuitenkaan varsinaisesti ratkaissut ongelmia. Ja vaikka väkivallan ja oman käden oikeuden ihannointia oli ilmassa, jopa kohtalaisen päällekäyvästi, jostain syystä se ei häirinnyt pahasti. En vain ollut samaa mieltä elokuvan kanssa väkivallan käytön tarpeellisuudesta.
Kokonaisuus jää kuitenkin plussan puolelle, lähinnä tyylikeinojen ja sisäisen yhtenäisyyden takia, mutta tarinasta ja sen sanomasta en pidä, kuten en pitänyt sarjakuvissakaan. Se on tietenkin vain oma tulkintani, ja elokuvassa oli myös paljon hyvää (vaikka tarina kertoikin lähinnä "pahasta"...). Elokuvaan kuitenkin turtui pahasti, ja lopussa jäi paha olo. Arvosana 9-/10 .
