Kyllä näitä asioita on ajan kanssa itsenäisestikin tullut ajateltua, muttei koskaan loppuun asti. Siksi tästä aiheesta on mukava vaihtaa näkemyksiä, jotta jotain yleispätevämpää syntyisi.
Eikä kirjallisuus, niinkö? Ei tietenkään elokuvana siinä merkitykssä kuin mitä vastaava taidemuoto on, vaan visuaalisena jatkumona, tms. Tekstin voima on juuri siinä, että se on niin visuaalinen kerrontatapa. Sarjakuvassa taas se mitä ruuduissa on lähinnä rajoittaa visuaalisuutta
Tosiaan kaikista aistittavissa olevista viesteistä-kuten musiikista, lämmöstä, pakokaasun hajusta tai lihassärystä-siirtyy jonkinlainen visuaalinen heijastuma tajuntaan. Elokuvakaan ei jää mieleen juuri sellaisena jatkumona kuin se nähtynä on esitetty. Tekstissä näitä ilmiöitä pyritään simuloimaan, mutta se ei kykene siihen kaikenkattavasti. Kuvaan liitettynä teksti pystyy tuottamaan erilaisia ja joissain tapauksissa asianmukaisempia assosiaatioita kuin pelkkä sanojen suma.
Jos tekstistä lähdetään etsimään sopivinta vertailukohdetta ruutuvälille, lähimmäksi osuu varmaankin kappalejako(^¨). Esitettyihin asioihin koitetaan lukiessa etsiä johdonmukaista jatkumoa, mutta väliin jäävän tyhjiön mystistä sisältöä kai aika harva jää pohtimaan. Vai voiko joku kertoa, minkälaisia tekstinpätkiä juolahti mieleen refleksinomaisesti tämän ja tuon ylemmän kappaleen välillä, mitä todella tapahtui "suma"-ja "jos"-sanojen välisenä aikana?
Nyt kun niiden yhteydestä on alettu kertoa, jotain varmaan tuleekin mieleen. Mutta se ei tapahdu automaattisesti vaan ehdollistavan osoittamisen kautta, samoin kuin vaikka McCloudin "kirveellä uhkailu+kaupunki ja huuto"-esimerkissä.
Jos hylkäät (ajatusmallissasi) ruudun välit hylkäät pitkälle myös sarjakuvan neljännen ulottuvuuden. Ja se taas on oikeastaa yksi tärkeimmistä asioista millä koko kerrontamuodon olemassaoloa voi perustella! Toisaalta sanomasi: "...rytmittävät kuvakerrontaa" paljastaa, että et ajatellut asiaa ihan loppuun asti. Termi rytmi nimittäin sisältää ajatuksen aikaulottuvuudesta.
Sarjakuvan aikaulottuvuus on aika moninainen. On silmäilyä, tarkempaa kohdistusta, tulkintaa, rinnastusta ja jälkikuvia ym. Kaikki nämä tapahtuvat tietyn ajan sisällä. Ruutujen välit rytmittävät lukemista yhteen kuvaan kerrallaan keskityttäessä. Siitä se.
En ole ruutuvälejä hylkäämässä, teoriassakaan, en kai niin väittänytkään?
Se on muuten aika jännä, kun tekiessä helposti ajattelee juuri noita ruutujen välisiä vaiheita, mutta lukiessa se häiritsee tapahtumien luontevaa seuraamista. Liian kova kiire seuraavalle etapille.
