On tässä Marco Boscon ja Marco Palazzin Mikki-tarina: http://coa.inducks.org/story.php?c=I+TL+2719-1. Kirjan lukeminen alkutekijöissään, ja kyllähän tämä mainitsemani tarina vaikuttaa mielenkiintoisimmalta. Salatin ja Cavazzanon Roope-tarina sitten toisena. Noiden takia kirjan voi jo ostaa, vaikka muuten ei taso taidakaan päätä huimata. No okei, on mukana myös Fallbergin ja Murryn Mikki-klassikko sekä Suomessa ennen julkaisematon ranskalainen Mikki-juttu, tekijöinä Ranskan paras Disney-käsikirjoittaja François Corteggiani sekä Claude Marin.
Kaksi italialaista tarinaa olivat odotetusti kirjan tähtihetket, erinomaisia joulutarinoita molemmat. Muutoin anti oli aika ankeaa, Murrylta sentään 50-luvun tarina Fallbergin käsiksellä. Corteggianin juttukin oli aika köykäinen (vaikka jotain ideaa tarinassa kyllä oli), mieshän on tunnetusti kovin epätasainen käsikirjoittaja. Ranskan oma Rudy Salvagnini, heh...
Muut kirjan tarinat ovatkin lähinnä joulufiilistelyosastoa, ihan kivaa tunnelmaa joissakin, mutta tarinallista arvoa ei juurikaan. Korhosen uudessa joulutarinassa on jotain ihan kivoja juttuja, mutta kyllähän se taas loppuu mälsästi. Kiva olisi kotimaisesta tekijästä digata, mutta ei sitä voi itseään pettää kuitenkaan. Harvassa ovat oikeasti onnistuneet tarinat Korhosella. Joku vääräleuka voisi tietysti heittää, että mitä oikein voi odottaa kaverilta, jonka mielestä Daniel Branca on paras Ankka-piirtäjä...
Siitä tulikin mieleeni, että näistä tämän kirjan b-kategorian tarinoista Brancan seitsensivuinen on yksinkertaisuudessaan yksi toimivimmista.
Iines-pokkarit ovat ehkä mainettaan parempia noin keskimäärin, siis siinä mielessä, että niistä on toistaiseksi aina löytynyt jotakin positiivista. Esimerkiksi Heluna reportterina -sarjasta pidän kovasti (vaikka tarinoiden ja tekijöiden laatu toki vaihteleekin), ja tuon sarjan tarinoita on aika monta näissä julkaistu, kuin myös kuopatussa Iines-lehdessä. Tytöillehän nämä on suunnattu, mutta silti hyvää luettavaa on mahtunut joukkoon. Uusimmainen on ensimmäistä tarinaa lukuunottamatta vaisu, mutta kun se ensimmäinen on tosiaankin erinomainen Scarpan tyylinäyte 70-luvun alusta niin turha valittaa.
