Image Comics -sarjat (ml. vanhempi Wildstorm)

[Toni]

Kuten ylläolevasta Tähtivaeltaja-linkistäkin voi huomata, olen samaa mieltä Jiksin kanssa Nowhere Men -sarjan erinomaisuudesta.

Voin helposti yhtyä Jiksiin myös The Manhattan Projectsin osalta. Kuten Tähtivaeltajassakin (1/14) kirjoitin:

"The Manhattan Projects oli vuoden 2012 suuria yllättäjiä: mielipuolisella tiedemieskaartilla miehitetty päheä revittely (Tähtivaeltaja 1/13). Nyttemmin käsikirjoittaja Jonathan Hickman on lähinnä haahuillut eksyksissä aihelmasta toiseen. Sarjan käyttövoimana olleet konfliktit on selvitetty eikä tuoreita ole keksitty tilalle.

Paikka paikoin aurinko on silti paistanut risukasaan. Kuten numerossa, jossa lukemattomat sivupersoonat käyvät evolutionääristä sotaa tohtori Oppenheimerin psykopaattisen kaksoisveljen aivoissa. Mutta muuten Nick Pitarran piirtämä sairas scifistely on käynyt kovin väsähtäneeksi nakiksi.

Syy alamäkeen saattaa johtua siitä, että Hickman on pistänyt kaikki paukkunsa East of West -uutuuteen. Se vääntää aivot huikeaan solmuun."

Tsekkaa siis ihmeessä East of West - se rulaa! EoW on myös Eisner-ehdolla parhaan jatkuvan sarjan kategoriassa yhdessä Nowhere Menin, Hawkeyen, Sagan ja Sex Criminalsin kanssa.

[Jarkko Sikiö]

Tsekkaa siis ihmeessä East of West - se rulaa!

Täytyypä tutustua.

Näin digiaikana Imagelta löytyisi monta mielenkiintoista tuttavuutta, jotka ovat jääneet välistä tai pudonneet paperiaikana lukulistalta heti alkuunsa.

Silti Warren Ellisin ja John Cassadayn uusklassikko Planetary nousi lukulistan ohitse. Toisella lukukerralla sarja kiskaisi rieveleistä sellaisella väkipakolla, että vaikka mitä kaikkea olisi ollut eilen ja tänään pakko tehdä, niin silti oli ahmittava sarja alusta loppuun.

Alun hankin kokoelmina ja loppu tuli seurattua lehti kerrallaan. Kun julkaisutahti vain venyi venymistään, oli lukukokemuskin puolivillainen ja minulle jäi päällimmäiseksi mielikuvaksi eräänlainen KMHL:n supersankarikopio, jonka jokainen numero on visuaalista knoppailua. On tämä hieman sitäkin, mutta sarja toimii tunteikkaammalla maaperällä, ja välttää olemasta älyllisen kuiva.

Kaksi viimeistä numeroa tuntuivat antikliimaksilta, mutta putkilukuna tämä on loppua myöten merkittävästi parempi kuin numero kerrallaan luettuna. Koherentti juoni ei enää katoa vuosien myötä yhä hatarammiksi käyvien muistikuvien takia ja kokonaisuus hahmottuu terävämmin.

(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

Selväksi ei käynyt, oliko fiktionaalisesta todellisuudesta karannut tappaja tarkoituksella henkilöimätön/geneerinen hahmo. Hahmohan karkasi omille teilleen, mihin aivan loppunumeroissa vielä viitattiin.

EDIT: Spoileritägit.

[Doctor Phantomizer]

Toisella lukukerralla sarja kiskaisi rieveleistä sellaisella väkipakolla, että vaikka mitä kaikkea olisi ollut eilen ja tänään pakko tehdä, niin silti oli ahmittava sarja alusta loppuun.

Minulla kävi vähän samoin. Kyllä se menee, ja onhan siinä jotain siistiä, vaikka en minä nyt ihan ilman kritiikkiä siitä pidä. Numeroiden kaavamaisuus häiritsee vieläkin, mutta kunhan tarinoita lukee yhden kokoelmallisen kerrallaan, ei se nyt niin paha ole.

(Niin siis aiemmin olin ilmaissut kuinka en vaan oikein pidä sarjasta ja ihmetellyt että miksi sitä niin paljon hypetetään. Onhan se näin vuosien jälkeen jees, vaikka aiemmin tökki.)

Minulta alkaa loppua kesken ne "kaikkein huonoimmat" sarjakuvat.
Olen alkanut tykästymään niin moneen jälkeenpäin.
Pitäisikö huolestua?

[Jarkko Sikiö]

Imagen perustajaisien julistus vapaalle sarjakuvalle!

Millä tavoin perustajaisät koskaan sitä toteuttivat muita tekijöitä kohtaan?

Liefeld ja Lee napsauttivat kaulapannan kaikille, jotka vain heidän tallejaan lähestyivät.

Liefeld loi kaikki hahmonsa itse ja sarjojen tekijät olivat palkollisia. Lee piti sopimusoikeudellisesti kaiken omissa käsissään ja myi Wildstormin heti kun se vain oli riittävän arvokas DC:lle myytäväksi.

Homage Studios oli linja, jonka alla Leen talli julkaisi tekijäomisteisia sarjoja, mutta Homage Studios brändinä oli Leen aineetonta omaisuutta, mikä Alan Mooren America's Best Comics -linjan tavoin päätyi DC:n käsiin.

McFarlane riitautui ensimmäisen käsikirjoittajan (Neil Gaiman) kanssa vuosikausiksi sivuhahmojensa oikeuksista.

Kun ei ole käsillä Withcblade- ja Darkness-lehtiä, en voi tarkistaa copyright-merkintöjä, mutta eiköhän sieltä Silvestrin Top Cow löydy.

Whilce Portacio myöhästyi rahastusjunasta ja alistui Leen, entisen ystävänsä ja kollegansa, palkolliseksi.

Käsittääkseni Valentino, jonka tekemiset eivät kiinnostaneet ketään, ja Larsen olivat ainoat jotka soivat toisillekin menestyksen. Heidän johdollaan Imagesta 2000-luvun  mittaan rakentui se talo, mikä antoi mahdollisuuden julkaista monenmoista mielenkiintoista.

Ilman tätä parivaljakkoa Image tuskin tuottaisi näitä viime vuosien laatusarjoja. Valentinon edeltäjähän oli Liefeld, jota muut syyttivät omien ja firman rahojen sotkemisesta...

[Jarkko Sikiö]

Sori, Lurker, kun käytän viestiäsi hieman ikävään sävyyn, mutta tuo sinun viestisi jätti minulla jonkin ajatusprosessin raksuttamaan, mikä nyt ei suostu pysähtymään.

Tämä Imagen omistaja-asenne on tosiaankin vallankumouksellinen bisnes-maailmassa

Omistaja-asenteesta saa maanläheisen kuvauksen herrojen itsensä toimesta, kun lukee pääkirjoitukset alkuaikojen numeroista.

Larsen kuvaa omistaja-asennetta seuraavasti:

I hire writers, pencillers and inkers if I need them.
...
I deal with lawyers, agents and licensing folks plus, as a co-founder of Image, help decide what books we publish.

Liefeld ja Lee rivien väleistä ovat sitä mieltä, että Marvel on heille velkaa. Lee onnistui rahastamaan universumillaan, mutta Liefeldille jäi levy päälle, hänestä kun myös Alan Moore on hänelle velkaa... Promethea ja Tom Strong mukamas olivat Glory ja Supreme.

Imagen perustajaisien julistus vapaalle sarjakuvalle!

Julistuksen nurja puoli on, että nuoret sällit tahtoivat rahastaa nopeasti maineensa ja perusjulistus takasi sopimustasolla, ettei kukaan perustajaisistä olisi auttanut vaikeuksiin ajautunutta...

Kun markkinoille ei voinut syöttää kokonaista supersankariuniversumia (tai useampaa universumia), McFarlane ja Larsen olivat pitkäjänteisellä toiminnallaan taanneet itselleen selkätuen siinä missä Liefeld ja Lee palasivat kipin kapin Marvelin palkkashekin houkuttelemana Heroes Reborn -tarinoita väsäämään. Silvestri oli jossain välimaastossa ja on tehnyt niin ikään rahaa Witchblade- ja Darkness-sarjoillaan, mutta tehnyt keikkatöitä Marvelilla.

Kun markkinat sakkasivat, eivät herrat kyenneet tekemään rahaa sillä mallilla, mitä olisivat tahtoneet. Oli pakko alkaa julkaista muutakin materiaalia. Siitä se nykymuotoinen Image on lähtenyt kehittymään.

[Jarkko Sikiö]

Danger Club on oiva sarja niille, jotka ovat kenties hieman jo supersankareihin kyllästyneet.

Supersankarit ovat suunnanneet avaruuteen taistelemaan tuntematonta uhkaa vastaan ja jäivät sille tielleen. Maassa asiat ovat huonosti sielläkin ja jäljellä ovat enää teinisankarit eli sidekick-hahmot.

Tarinassa yhdistyvät uusi ja nostalgia saumattomasti ja kuka ei muka pitäisi Nightwing-henkisestä sankarista, jonka supervoima on olla aina oikeassa'?

Landry Q. Walker hallitsee lehtimittaisen jaksotuksen mestarillisesti ja Eric Jones on ensi silmäyksellä aivan kuin Steve McNiven, joskin liukuu tyylistä toiseen (mm. Japaniin sijoittuvissa kohtauksissa on manga-vaikutteisuutta niin 1970-luvulta kuin nykyistä linjaa).

Sarja kyllä ilmestyy aivan tuskaisen hitaasti, mutta hyvää voi vartoa, sanotaan.

[Jarkko Sikiö]

Mikäli pääsee ylitse peruskoulutason kuvituksesta ja käsikirjoituksesta kertojanäänineen, niin jotain auttamattoman kiehtovaa on Stuart Mooren ja Gus Stormsin sarjassa EGOs – ainakin vanhan scifi-jäärän silmin tarkasteltuna.

Hölmöltä tuntuu kuitenkin lukea neljästä jaksosta koostuvaa kokoelmaa, jossa tarina kestää kolme jaksoa ja viimeinen on pelkkää täytettä. Halpaa suorastaan, sanoisin.

(Ei tämä tietenkään ole järin olennaista Imagea, mutta tällaisetkin löytynevät jatkossa helpommin kuin yleisestä Luettua-ketjusta.)

[Jarkko Sikiö]

Itse jo luen melko lailla sarjakuvat sähköisesti, mutta niille jotka voivat valita paperiversion - ja jotka odottavat kokoelmaa - laittakaa korvan taakse The Field, Ed Brissonin nerokkaasti käsikirjoittama ja Simon Royn kauniin luontevasti visualisoima pikku scifi-herkku.

Tarinasta on mahdoton lausua montaa sanaa tuhoamatta lukukokemusta, mutta riittänee jos varsin kuluneesta alkuasetelmasta (muistinsa menettänyt mies herää pellolta ja saa tekstiviestejä mystiseltä auttajalta) purkautuu auki erityisen nautittava idealeikki niin ikään varsin kuluneesta perusideasta.

Tokihan tämä on niitä sarjoja joiden kohdalla näkyy että käsikirjoitus on tehty ikään kuin puolittain siinä toivossa, että Hollywood siihen tarttuisi, mutta ei se lukunautintoa pilaa. Lisäbonuksena tässä on paikoitellen mukavasti Garth Ennis -henkeä.

[Jussi Tyni]

Mites Millarin uudet Starlight ja Jupiter's Legacy? Onko joku lukenut ja pystyykö suosittelemaan? Kohta varmaan kasataan molemmista kokoomat, kun alkaa olla kuusi numeroa pihalla, niin vois katsastaa. Kummassakin on nimittäin kuvittajina sellaisia päälliköitä, että jos tarina vähänkään toimii, niin hankin hyllyyn.

[Curtvile]

Itse ehdottaisin Jupiter's Legacya.
Parempaa Millar-osastoa.

[amasofi]

Sagan eka kovakantinen deluxe laitos (sisältää osat 1-18) tuli myyntiin. Taitaapa olla must-hankinta, kun hintakin on vaan vähän päälle 30 egee.

[Curtvile]

Ketjua taaksepäin lukemalla en välty ajatukselta että Jiksi saa vähän eri kappaleet kuin allekirjoittanut.
Toki East of West ja eritoten Sex Criminals ovat missä tahansa mantereella ja ulottuvuudessa hyvää sarjakuvaa mutta päästäkseen noihin määritelmiin täytyy olla samanniminen erittäin eri tavalla kirjoitettu ja piirrety teos.

Sex criminals nimittäin on enemmän velkaa jos jollekin niin Nicholson Bakerin mainiolle Fermata-romaanille (1994) jossa päähenkilö kykenee pysäyttämään ajan eikä suinkaan käytä sitä rikoksiin tai rikastumiseen vaan seksuaalisiin tarkoitusperiin.

Itselle myös Fractionin kirjoittama ja Howard Chaykinin klassisen lihaisasti piirtämä Satellite Sam on lukeutunut niihin pakollisiin Imagen sarjoihin.
50-luku sykkii varjoissa ja spottien valoissa kovin lumoavasti...

Seksin sijasta nykyelämämme ekstrapolointiin keskittyvä Greg Ruckan ja Michael Larkin Lazarus on tiedostavaa post-kyberpunkia.
Raharikkaat perheet hallitsevat maailmaa rehellisen feodaalisesti ja käyvät yksityisiä sotia keskenään apunaan lapsesta kasvatetut geenimuunnellut lazarukset joille regeneraatio ja kivun tunteminen ovat toissijaisia.
Carlylen perheen sisäisiä ja ulkoisia konflikteja seurataan monesta perspektiivistä mutta ennen muuta Foreverin kautta.
Nuori neito on Carlylen luottolazarus, silkkisen näköinen mutta titaaninen ja armoton nyrkki joka on absoluuttisen lojaali, mutta myös älykäs.

tarina on siis umpikulunut mutta Rucka osaa puhaltaa henkilöt eloon ja antaa larkin taiteen hengittää. Eikä asetelmastaan huolimatta pakkosyötä poliittista agendaa, oikealle tai vasemmalle kallellaan olevat pahoittavat mielensä kun omaa pikku musuunmussun maailmankuvaa ei julistetakaan tavoiteltavaksi aja yhdeksi oikeaksi tieksi totuudeksi ja elämäksi.

Muista: Perhe ennen kaikkea
tai vaihtoehtoisesti Oderint Dum Metuant

[Curtvile]

Jatketaan Imagen laatusarjoilla.
Ne jotka minut tapasivat Necrossa todennäköisesti kuulivatkin myyntipuheeni Rat Queensille.
Jos pidät fantasiasta pidät siitä, jos vihaat fantasiaa pidät siitä, yli sukupuolirajojen, eihän tästä sarjakuvasta voi olla pitämättä, paitsi tietenkin jos olet tyhmempi kuin vasemman jalan kengänpohja.



Yleensähän fantasiasarjat ottavat malliksi joko sen umpitylsän Tolkienin värittäen sen roolipelien D&Dn kautta, tai jos paremmin käy Conanin, jos flaksisi pelittää saadaan jotain Song of Fire & Icen kaltaista settiä jossa ei törmätä kaikkiin kliseisiin.
Huonoin vaihtoehtohan on se joko kokoomus- tai vasemmistohenkinen fantasia jota maassamme kutsutaan "arkirealismiksi" mikä ei voi pitää paikkaansa, lobotomisoitujen debiilien määrä kun ei kaikesta huolimatta yksinkertaisesti voi olla sentään ihan niin suuri.

Tai sitten voi ottaa karvaisiin(tai ajeltuihin, saatte te olla metro-tai bussiseksuaalejakin) kätösiinsä Kurtis J. Wieben kirjoittaman ja Roc Upchurchin mallikkaasti taiteileman Rat Queensin.

Kaikki kliseet edellämainituista tietty löytyvät myös mutta sen sijaan että avattaisiin se peruskuvio "tehdään hei vammainen parodia kun ei itse osata ja lahjamme ei todellakaan piisaa satiiriin" tässä otetaan raikkaalla otteella lukijaa pillistä kiinni ja näytetään mistä siipikarja virtsaa, mutta tyylillä.



Hannah, Betty, Dee ja Violet ovat seikkailijoita. Mutta näitä neitoja ei tarvitse pelastaa, he pelastavat.
Ei.
Nyt ei mennä siihen että kaikki saattoi saada alkunsa siitä että aloittivat sen kapakkatappelun/sodan/piirityksen/maailmanlopun.
Errare homonym est ja se jacta kanssa.
Rehellinen virhe, et sinäkään aina toimi kuuden ja puolen promillen humalassa odotetusti, että katso peiliin vaan.
Ei siihen peiliin, se on oikeastaan kirottu...no, voi lohikäärmeksen visvainen...



Parhaiden fantasiatarinoiden tavoin tästä huomaa löytävänsä paitsi teemoja ympäröivästä todellisuudesta myös isot laumat tuntemiaan ihmisiä joko neitonelikosta, Neljästä Davesta, Sawyerista, Garysta...hitto minä tunnen muutaman Obsidian darknessistakin..( ja yllättävän monta Bettyä ja Tizzieta joita suuresti arvostan oli heidän lempirinnassaan sitten nuoli tai ei) ja jossain vaiheessa matkaa sitä huomaa jopa välittävänsä henkilöistä.
Ei hahmoista, niistä huomaa tulleen moninverroin syvempiä kuin se paksu kiiltäväpintainen paperi jolle tämä jenkkilässä on painettu.

Toki mukana on halpahintaista huumoria, itsetarkoituksellista tylyä väkivaltaa, sattumia ja sukuvietin viemistä milloin ketäkin rytmikkään vikinän saatellessa.
Vähän niinkuin elämässäkin käy.

Väkivaltaa, seksiä ja satunnaisesti fiksuja ajatuksia on kuitenkin paljon, paljon enemmän kuin enimmästä osaa sarjakuvia saa.

Eri mieltäkin toki saa olla, mutta Hannahia lainaten:

[Jarkko Sikiö]

Morning Glories on nyt ilmeisesti sitä osastoa, jossa sarjakuvantekijät unohtavat sarjakuvallisuuden ehdot ja loikkaavat mielessään suoraan HBO-tilipussin syrjään: ummet ja lammet dialogia, hitaaaaaaaasti Lost-tyylistä ihmettelyä ja mysteerin aukaisemista.

Kannattaisi sieltä HBO:n suunnasta jonkun kertoa, että ne erikoisefektit ovat jo sellaisen vuosikymmenen olleet niin halpoja, ettei niitä kannata aloitusvaiheessa säästellä, kun kerran scifiä on tarkoitus kirjoittaa.

Ei myöskään kannata ehdoin tahdoin pyrkiä dialogilla turruttamaan lukijaa: jos tekijöitä onnistaa ja heidän sarjakuvastaan muokataan tv-sarja niin siihen voi sitten kirjoittaa lisää höpinää.

On tämä myös visuaalisesti niin äärettömän lattea, että ihmetellä pitää miksi tätä on kehuttu: kaikille valkoiset koulupuvut, samanlaiset kampaukset ja hahmoja oli kuulemma viisikymmentä: minä laskin ja tunnistin eroon viisi erilaista.

[Curtvile]

Southern Bastards



Earl Tubb on mies.

EI öykkäri, ei vellihousu, ei räkänokka.
Mies.
Jotain hipstereille sekä persuja ja kokoomusta äänestäville täysin vierasta.
Hänen isänsä oli myös mies, Mies isolla M-kirjaimella. Sheriffi Bertrand Tubb.
Kuollut sankari.
Jonka varjo on suurempi kuin hautansa yllä olevan puujätin.

Ainoa ongelma on että Earl on kotoisin Craw County, Alabamasta. Ja nyt hän on tullut takaisin. Vanha mies jolla on iso keppi.
Ja, toisin kuin viherpiiperot tai ne joiden rohkeus piisaa tasan niin kauan kun on turvallista välimatkaa, hän ei siedä sellaisia pikkujuttuja kuin korruptiota, rasismia tai sovinismia vaikka moni muu mieluummin painaa päänsä alas.
Pitää huolen omista asioistaan.
Koska niin on helpompaa elää, ilman hankaluuksia, ilman harmeja.

Earl on vanha mies ja sellaisten ei tarvitse pelätä. Kuolema on aina lähellä ja maailma ei ole reilu.



Jason Aaronin kirjoittama ja  Jason Latourin hikisen kiihkeästi kuvittama sarjakuva ei ole toisinto Eastwoodin Gran Torinosta eikä mallinna Walking Tallien värittämää tositarinaa Buford Pusserista.
Molempia löytyy sarjan DNAsta kuten myös Joseph Conradia, Joe R Lansdalea, Cormac McCarthya, James Crumleyta...mutta Southern Bastards ei ole veretön valokopion kopio.

Vaan jylhän pelottava.

Tekijät ovat kotoisin yhdysvaltain syvästä etelästä, auringonpaahteesta, dieselin ja gumbon katkusta. Jonka  maistaa.

Aaron hallitsee tarinansa täysin ja Latourin kulmikkaan raaka jälki virittää jokaisen kuvan, aina tarinan ehdoilla. Joko jännittäen ne äärimmilleen latausta tai runtaten luita musertavalla voimalla rustot ja räät ulos.



Sillä Craw County ei ole vain pohjois-amerikkalainen tapahtumapaikka, taustamiljöö.
Se on mielentila.
Siinä on sama massey fergusonin raatojen ontto kaiku, loputtomien suomalaisten peltosarojen horisontti joilla ajaa ympyrää corollan tai corsan romulla kuunnellen mötorheadia  unelmoiden pääsystä pois. Minne vaan.
Tai lähiöurbaaneille se ankea betonikasarmin harmaa matto joka on päällystetty mäyräkoiran hylsyillä ja spraytölkeillä.

Loputon tukahduttava muitten ihmisten aiheuttama angsti, jopa sen yhden kivan tytön tai pojan, jonka hymykuoppa haudan lailla  sitoo  sinutkin polvia myöten inhimilliseen sontakuoppaan.

Moni teistä tunnisti paikan. Kotiaan ei unohda.

Paikkaa josta Vietnamin sotakin on parannus.

Mutta mies tulee takaisin. Mies maksaa velkansa. Vaikka miten monta vuotta myöhässä, mutta maksaa ne.
Eikä taivu.


Mies on.