Liityn valittajakuoroon. Pedon varjo taisi olla ensimmäinen Ankardo, jonka lukemisen jälkeen oli pettynyt olo. Eiväthän uusimmat pläjäykset ole alkupään tarinoiden veroisia, mutta ei niiden kanssa sentään ole epätoivoon tarvinnut vajota. Sivuhenkilöiden paperimaisuus häiritsi, mutta eniten otti aivoon pahiksen eli Adin täysi tyhjyys. Oikeastaan malliesimerkki siitä, miten Lempeän kuoleman Bronxin tapaista hahmoa ei pidä tehdä. Sen kun syö, röyhtäilee ja ammuskelee albumin läpi. Voisi siihen jotain muutakin taustatarinaa rakentaa kuin "en haluu vankilaan". Matkustajien paukutteluunkaan ei pystynyt reagoimaan mitenkään, kun ei tiennyt heistä mitään pintaa syvempää. Ei edes Ankardo pääse ryyppäämään ja vellomaan omassa surkeudessaan. Albumin paras kohta oli alku, jossa sentään kuvattiin seuramatkabussin täyttymisen edistymistä realistisella kauhuotteella. "Ai että tuommoistenkin kanssa tässä pitää matkustaa!?" Toivottavasti seuraavassa albumissa meno paranee.