Battle Royale manga on ehdottomia suosikkejani. Mielenkiintoiseksi sen tekee sen tunteikkuus, jota tosin voi olla hankala huomata äkki vilkaisulta, mutta joka oikeasti muhii pintapuolisesti stereotypisten hahmojen ja äärimmäisen raakuuden alla. Lähes kaikkia hahmoja ja heidän taustojaan esitellään, päähenkilöiden kohdalla luonnollisesti syvemmin. Oikeastaan tämä on välttämätöntä, sillä hahmoista välittäminen on iso osa mangassa jossa karsitaan "kilpailijoita" taisaiseen tahtiin. Realistisia hahmokuvaukset eivät varsinaisesti ole, mutta pitäisikö olla? Battle Royalen henkilökaartista voi helposti poimia oman lempparinsa (josta ehkä löytää samoja piirteitä kuin itsestään), jota voi tsempata läpi tarinan. Jos, ja usein myös kun, hahmo sitten lahdataan mitä raaimmin tavoin, voi hyvinkin tirautella muutaman kyyneleen. Tämä erottaa BR:n mangana useimmista muista verta&suolenpätkiä-teoksista.
Vaikka mangassa vallitseekin tämä jo mainittu musta-valkoisuus jossa hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja, poikkeuksiakin on, kun Ohjelman tuomat paineet käyvät liian suuriksi ja useampikin normaali teini sekoaa totaalisesti ja muuttuu vaaralliseksi tappajaksi. Lisäksi pääpahisten taustoja ja motiiveja on selitetty (kuten Mitsukon menneisyys). "en viisti spolata" kuolema oli yksi liikuttavimpia joita olen koskaan lukenut, huolimatta äärimmäisestä raakuudestaan ja pituudestaan tai ehkä juuri siksi. Myös Shuuyan naiivi usko jokaisen ihmisen hyvyyteen tuo oman lisänsä asetelmaan.
Battle Royale on niin mangana, kirjana, kuin elokuvanakin ahdistava, sitä en kiellä. En usko että kukaan on voinut tutustua teokseen miettimättä miten itse olisi toiminut. Pelatakko vaiko eikö pelata? Kas siinä vasta moraalinen pulma. Kun sarja etenee, hahmot joutuvat määrittelemään niin itsensä kuin suhteensa muihin uudelleen. Splatter-kuoren alta paljastuu kokonaisuus joka pistää miettimään.
Varsinkin alussa oppilaiden ahdistus on käsiintuntuvaa. On mielenkiintoista seurata, miten erillaiset persoonat reagoivat tilanteeseen.
Elokuva oli mielästäni hyvä, mutta en mielelläni lähde rinnastamaan sitä kirjaan tai mangaan. Ymmärrettävästi parituntinen (?) elokuva ei voinut esitellä koko luokallista oppilaita, useita hahmoja jätettiin huomiotta joko kokonaan tai osittain joka ilmeni pahimmillaan sillä, että hahmo oli elokuvassa, muttei saanut ainuttakaan repliikkiä (Kiriyama, mikä oli sääli, kunnon sosiopaattipaskiaisia ei ikinä ole liikaa). Elokuvassa erityisen positiivista oli mielestäni se, kuinka näyttelijät olivat oikeasti teini-ikäisiä antijenkkityyliin ja hoitivat hommansa hyvin. Lisäksi elokuvassa oli aivan selkeä humoristinen/kepeä ote, jota ei mangassa tai kirjassa (en ainakaan usko, tosin en ole lukenut loppuun, ikävä kyllä) ole. Parhaiten tämä näkyy loppukohtauksessa jonka legendaariset sanat "Those cookies sure were good" ovat ikuisesti piirtyneitä tajuntaani.
Lyhyesti: BR on loistava ja voisin luennoida asiasta päivästä toiseen.