Hyvä teksti. Hämmästyttävää tosiaan, kuinka niin monia Teräsmies-myytokseen kiinteästi kuuluvia osia esiteltiin sarjakuvassa niin lyhyen ajan kuluessa 1950-1960 -lukujen taitteessa. Muodossa tai toisessa nämä Bizarrot, Kandorit ja muut kotiplaneettansa tuhosta selvinneet kryptonilaiset aina palaavat, vaikka miten sankaria muunneltaisiin.
Eniten minua tosin tuossa jutussa kiinnostavat kirjoittajan viittaukset siihen, mikä sai supersankarisarjojen sävyn muuttumaan ja Teräsmiehen tuntumaan vanhentuneelta. Hänhän toteaa lyhyesti, että kasvava fanijoukko ei halunnut luopua lapsuutensa suosikeista, muttei myöskään tahtonut muiden pitävän itseään lapsellisena sarjakuvien lukemisen vuoksi.
Tämä on mielenkiintoinen lähestymistapa. Supersankarisarjojen muutoksen aavistuksen "vakavammiksi" 1960-luvulta lähtien katsotaan kai monesti johtuneen ainakin epäsuorasti väljästi määritellystä "ajan hengestä", johon kuuluivat mm. kylmän sodan poliittiset jännitteet ja uuden ydinteknologian mahdollisuudet ja uhat. Tämmöiset teemat ovat hyvin näkyvissä esimerkiksi Marvelin 60-luvun jutuissa, kuten täällä hyvin tiedetään.
Mutta oliko tämän muutoksen ensimmäisenä moottorina kuitenkin fanien vaatimuksia enemmän jo sotavuosina kannuksensa ansainneiden sarjakuvantekijöiden (esim. Stan Lee ja Jack Kirby) ajatus tarinoiden aavistuksenomaisesta "aikuistamisesta" siinä toivossa, että niitä luettaisiin myös lapsuusvuosien jäädessä taakse ja parhaassa tapauksessa vielä silloin, kun jo ansaitaan omaa rahaa? Minua paremmin tämän alan historiaan perehtyneet saavat auliisti jakaa käsityksensä siitä, syntyikö aikuismaisempien (sikäli kun sellaista ilmausta on mielekästä käyttää) juttujen tarjonta enemmän ennen kysyntää, vai päinvastoin?
Sivuraiteelta Teräsmieheen palatakseni totean, että syynä Jiksin linkkaamassa artikkelissa mainittuun Teräsmiehen "ei-cooliuteen" erityisesti sarjakuvia sen kummemmin lukemattomien keskuudessa lienee juuri se vuosikymmeniä puitu käsitys Teriksestä liian täydellisenä, ylivoimaisena ja samastumiskelvottomana hahmona. Noiden Silver Age -tarinoiden suosio alkuperäisenä julkaisuaikanaan rakentui juuri niiden ennalta-arvaamattomuudelle ja kummallisille miljöille, jotka loivat pienissä lukijoissa vau-efektin, jos loivat. Siinä on mielestäni Teräsmiehen viehätysvoiman ydin, mutta iän karttuessa ja lukukokemusten monipuolistuessa samaa tunnelmaa on myöhemmin vaikea saavuttaa. Näin on erityisesti sarjakuvissa, kun muiden viihdemuotojen mahdollisuudet kuvata lentäviä miehiä ja vieraita planeettoja ovat monipuolistuneet.
