Luuleko se, että aiempia tilattuja Akkareita ei säilytetä, että vanhempia lehtiä ei hankita ja että kokoelmakirjatkin ovat tuntemattomia?
Joskus törmäsin sosiaalista mediaa selaillessani sellaiseen palautteeseen, missä Aku Ankka Juniorin tilaaja kyseli, että miksi lehdessä julkaistaan samoja tarinoita uudestaan vain muutaman vuoden jälkeen? Lapsilukija oli siis tämän huomannut.
Ja tähän oli vastattukin toimituksen puolelta siten, että ajattelevat lehden lukijoiden viettävän niin lyhyen aikaa lehden parissa, että voivat kierrättää samoja tarinoita esim. noin 4-6 vuoden sykleissä. Ihan tarkkaan en aikaväliä muista. Olivat yllättyneitä siitä, että lehdellä on pitkäaikaisia tilaajia.
Tavallaan tuon vielä ymmärrän Juniori-ikäisille suunnatussa lehdessä, mutta ihan oikeasti tuntuu, että samaa ajattelua käytetään muidenkin julkaisujen sisältöä mietittäessä. Että 4-6 vuoden kuluttua kukaan ei niitä tarinoita enää muista. Nykyaikaisessa kulutuskulttuurissa eivät varmaan edes säilö kerran lukemiaan Ankkoja. Samoja helposti saatavilla olevia jo kertaalleen käännettyjä tarinoita on mukava lätkäistä joka kolmanteen julkaisuun, kun ne eivät varsinaisesti maksa heille mitään.
Miksi italotaiteilijoita ei esitetä?
Tähän minäkin haluaisin vastauksen. Aku Ankka Ekstran paksuissa teemanumeroissa oli lähes järjestään yksi pitkä italosarja. Sitten ne hävisivät Ekstran sivuilta kun Roope-setä-lehden kokoa suurennettiin ja nyt kun se lehti loppui, niin lehtikokoiset italialaistarinat ovat hävinneet kokonaan meikäläisistä julkaisuista.
Uusiakin tarinoita olisi, vaikkeivat ne varmasti
vanhoja klassikoita peittoakaan.
Ennen vuosituhannen vaihdetta tuotettuja nelirivisiä italialaistarinoita on muuten suomeksi julkaisematta järjettömät yli 700 kappaletta!!! Näille voisi perustaa vaikka oman, joka toinen kuukausi ilmestyvän paksun lehden. Nimi voisi olla
Aku Ankka Juniorin ja
Aku Ankka Klassikon tapaan vaikka se paljon toivottu
Aku Ankka Jäärä.
Kaiken parjauksen jälkeen haluan kuitenkin sanoa, että viimeisin Klassikko oli kyllä oikein kelpo lehti. Mau Heymansin johtosarja oli mielestäni jopa lehden paras tarina. Barksin juttu on kyllä teknisesti ajatellen kirjoitettu paremmin, mutta koska se oli minulle ennestään tuttu, niin viihdyin Maun tarinan parissa paremmin. Maun tarinat ovat muutenkin parhasta Hollantilaistuotantoa. Hänen tarinoitaan on aina ilo lukea.
Ja vaikka uusintoja aina parjataan, niin oikein valittuna nekin ansaitsevat paikkansa. Edelleenkin Barksin ja Rosan kanssa pitäisi himmailla, mutta nyt valitut uusinnat eivät olleet moneen kertaan kulutettuja, kuten Kujiskin tuolla aiemmin mainitsi, niin Barksin tarinaakaan ei ole tätä (
ja Koottuja) ennen meillä nähty kuin kahdesti. Vuonna 1962, silloinkin 2-sivulla lyhennettynä ja vuonna 2000 ensi kertaa kokonaisena. Nyt se julkaistiin suurelle yleisölle Barksin tekstille uskollisella käännöksellä ja Koottuja varten tehdyllä, uudella värityksellä. Ansaittu uusinta siis!
Samoin Rosan tarina. Koottujen lisäksi julkaistu vain kahdesti. Vuosina 1994 ja 2009. Tätä "harvinaisempaa" Rosa-tarinaa ei taida sitä paitsi olla edes olemassa. Kaikki on julkaistu Rosan parhaissa, Kootuissa ja vähintään kertaalleen Aku Ankassa. Ihan OK uusinta!
Murryn tarinan uusintajulkaisu on ansaittu. Tarina on julkaistu aiemmin vain vuonna 1962, ja nyt se nähdään meillä uudella, mahdollisesti tarkemmalla käännöksellä ja uusin värityksin. Todellakin aiheellinen uusinta!
Karhukopla tarina taas menisi samaan katerogoriaan Barksin ja Rosan juttujen kanssa (
julkaistu vain kahdesti tätä ennen), mutta ottaen huomioon, että tekijät eivät paistattele samanlaisessa valokeilassa, niin uusintajulkaisun tarve on vähän kyseenalainen.
Golf tarinan ainoa plussa on se, että sitä ei meillä oltu vielä koskaan aiemmin nähty.
