Hannu Leimu (Kadonneet, Aavikon reiteillä)

[Jarkko Sikiö]

Yle kirjoitti pari kuukautta sitten Hannu Leimusta jutun, jossa on mukana näytekuvia hänen sarjakuvastaan Kadonneet.

Upeaa jälkeä!

[Reima Mäkinen]

Olisin varmaankin pehmeäkantisena ostanut tuon. Selauksen perusteella näytti kuitenkin että tarinaan tuskin tulee palattua ja lukeminen sitten vahvisti ennakko-odotukset. Viiva tuo aika paljon mieleen Manaran, mikä on ihailtavaa. Jarmo Mäkilän albumit on muuten kaikin puolin erittäin hyvä vertailukohta tälle.

Sitäkin jäin hieman kummastelemaan että eikö joku muu nimi olisi sopinut kirjalle, kun juuri viime vuonna ilmestyi kotimainen albumi samalla tittelillä? No, festareillakin ilmeisesti kuullaan asiasta lisää.

[Toni]

Kiitettävän kunnianhimoinen esikoisteos ja todellakin vertailu sekä Manaraan että Mäkilään pitää hyvin kutinsa. Ongelmana on lähinnä se, ettei tarinassa ole oikein mitään uutta ja se, että kuvakuljetuksessa on selkeitä ongelmia - ruudut maistuvat pysäytetyiltä valokuvilta sarjakuvallisen soljunnan sijaan.

Mutta huikean iso homma tuossa on kyllä ollut ja sitä täytyy arvostaa.

[Marika Oksa]

Luin tämän hiljattain ja ruudut on hienosti piirretty, mutta tarina ei oikein noussut lentoon. Lainasin Kadonneet kirjastosta, ja sen kuvauksessa sarjakuvaa verrattiin Cormac McCarthyn Tie-romaaniin. Olen ko. kirjan lukenut ja tuli kyllä todella voimakkaat déjà-vu-fiilikset, niin paljon samoja piirteitä näistä löytyy. Harmi vaan, että Tie meni hyytävyydessään luihin ja ytimiin asti, mutta Kadonneet jäi siihen verrattuna hieman valjuksi ja ylipäänsä tämä samankaltaisuus latisti omia lukutunnelmia aika lailla. En ole dystopioiden suuri ystävä, ehkä tälläkin on osuutensa siihen, ettei Kadonneet ollut oikein minun teekupposeni.

[VesaK]

Tarina jäi jotenkin haahuilevaksi, se mikä oli ehkä totta saattoikin olla unijakso ja päinvastoin. Jotenkin ryhditön kokonaisuus.
 
Vielä enemmän riivasi se, että hahmot diskuteerasivat kirjakielellä kuin mitkäkin ruuneperit. Ei kukaan puhu oikeasti noin, ei edes sarjakuvissa. Tuli mieleen Ari Pirttisalon Matti ja Maija Pahkasiasta: "Tuotanto: Valtion kuvataidekeskus - sarjakuvaosasto".

Kuvitus on oikein hienoa, ilmeisesti valokuvia on käytetty apuna. Ja tietty jo mainittuja esikuvia. Kadonneet on taas kerran esimerkki siitä, miten käy kun kuvataiteilija "on aina halunnut tehdä sarjakuvan". 

[Marika Oksa]

Vielä enemmän riivasi se, että hahmot diskuteerasivat kirjakielellä kuin mitkäkin ruuneperit. Ei kukaan puhu oikeasti noin, ei edes sarjakuvissa.

Hih, no tämä! Dialogit oli muutenkin hieman epäuskottavia ja jopa koomisia... esim. kun isä ja poika kohtasivat kannessakin näkyviä kepin nokassa olevia pääkalloja, isä toteaa: "No jo on! Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen varoitus. Tällainen vain provosoi ihmisiä." No jopas jotakin, nythän on melkein maailmanloppu! Muistetaanpas kaikki, että käyttäydytään kuitenkin kohteliaasti ja toiset huomioon ottaen!

[Toni]

Tähtivaeltajan lyhyehkö arvostelu nyt blogissa:

https://tahtivaeltajablogi.com/2021/08/04/sarjakuvat-hannu-leimu-kadonneet/

"Kauneusvirheineenkin Kadonneet on huomionarvoinen sarjakuva."

[Secos-Bill]

Tulipa sitten luettua tämäkin ja hiukan hämmentynyt olo tästä jäi. Piirrokset olivat todella taidokkaita ja vaivaa on nähty, mitä pitää arvostaa. Mutta tuollainen hyperrealismi tarkkoine yksityiskohtineen saa kuvat jähmettymään. Ei ollut minkäänlaista liikkeen tuntua.
Henkilöt olivat tunnistettavia ja ilmeikkäitä, mutta taas tuo hyperrealismi tökki hiukan. Jäi jotenkin vaikutelma, että Leimu on pyytänyt lähipiiriään valokuvattavaksi ja sitten käyttänyt niitä ruutuja tehdessään.

Sitten se varsinainen ongelma: käsikirjoitus.

(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

Jos poistetaan kaikki merkityksettömien sivuhenkilöiden kohtaamiset, niin tarina voitaisiin kertoa muutamalla sivulla. Siinä ei ole käytännössä mitään juonta. Myöskään nuo kohdatut sivuhenkilöt eivät tuo tarinaan oikeastaan mitään. Vilahtavat parilla sivulla, eivätkä ehdi kehittyä miksikään. Unikohtaukset ovat pelkkää täytettä, ehkä tekosyitä piirtää jotain erikoisempaa. Ja sitten tarina tuntuu loppuvan kesken. Aivan kuin Leimu olisi piirtänyt tarinaa ilman käsikirjoitusta ja sitten jossain vaiheessa päättänyt, että eiköhän tämä ollut tässä.

Replikoinnissa oli myös omat ongelmansa, erityisesti yritykset humoristisiin heittoihin. Ehkä se oli tarkoituksellista, sillä useimmilla ihmisillä tilannetta keventämään tarkoitettu vitsailu tosiaan on äärimmäisen epähauskaa ja tässä hyvät vitsit olisivat jotenkin olleet väärässä paikassa.

Yhteenvetona, Leimu on teknisesti todella taitava, mutta hiukan kuivakka piirtäjä. Mutta seuraavan tarinan käsikirjoitus kannattaa antaa jonkun muun tehtäväksi. Piirtämiseen käytettyyn vaivaan nähden tämä oli ihan liian nopealukuinen, tuli hiukan huono omatunto, kun ei tullut käytettyä siihen enempää aikaa.

[Reijo Valta]

Kadonneista nyt arvio etusivulla.

Käydyssä keskustelussa on jo tullut oleellinen sanottua, mutta arviossa samat jutut yhteen koottuna.

[Jarkko Sikiö]

Kadonneista nyt arvio etusivulla.

Kiinnostavasti rinnastit arvostelussa opuksen Jarmo Mäkilän töihin, koska minulle tuli aivan sama fiilis. Totta kyllä, Leimun esikoinen on selkeästi parempaa sarjakuvaa ihan sarjakuvana itsessään. Kuvitus kannattelee teosta.

Hieman tosiaan kieli oli jähmeää ja unten leikkaaminen pois olisi terävoittänyt kokonaisuutta, mitä tässä ketjussa onkin ehditty jo muiden suilla todeta.

[OM]

Hannu Leimun graafisesti tyylikäs sarjakuva albumi Aavikon reiteillä, joka kuuluu Liken uutuuksiin vaikutti erittäin mielenkiintoiselta  kokonaisuudelta  niin kuvakerronnan, tarinan ja kuvituksen osilta. Hieno albumin kansi itse albumin kera kruunaa avaten tyylillä  mielestäni alkavan vuoden 2023 sarjakuva  tarjonnan.
En ole ennen tutustunut Leimun sarjakuviin. Kokemus tästä uudesta albumista oli todella innostava. Pidin erityisesti hänen tarinan kerronnasta sekä upeasta taiteesta kuten totesin edellä. Onneksi vielä Suomessa realistisen sarjakuvaperinteen jatko on toistaiseksi turvattu.


https://like.fi/kirjat/aavikon-reiteilla/

[Secos-Bill]

Pakkohan tuo on hankkia, mutta toivottavasti käsikirjoitus on parempi kuin edeltävässä albumissa Kadonneet, josta on oma ketjunsa.

[Jarkko Sikiö]

Hannu Leimun uutuus Aavikon reiteillä on arvioitu etusivulla.

Teos on kuin pienten piirien huviksi tarkoitettu indie-elokuva. Tekijä tuskin on pyrkinytkään miellyttämään laajempaa yleisöä. Kadonneisiin verrattuna teos on jämäkämpi, mutta siinä on paljon myös samaa.

[Secos-Bill]

Hiljaista on tässä ketjussa, vaikka Leimulta on juuri tullut jo kolmaskin albumi: William Kidd, Merirosvon aave.

Piirrosjälki on edelleen suhteellisen hyvää ja vahvasti Manara-vaikutteista, vaikka ei esikuvan tasolle ylläkään. Mustavalkoiset kuvat ovat isoja ja niissä tuntuu olevan paljon yksityiskohtia taustalla. Tosin, kun katsoo tarkemmin, niin taustat ovat aika viitteellisiä, mutta ne toimivat. Ja tarkemmin tehtynä ne ehkä söisivät syvyysvaikutelmaa. Eli piirroksissa ei juurikaan ole moittimista.

Ongelmana tässä on se sama kuin aiemmissakin: käsikirjoitus. Suuri osa 82-sivun albumista menee tekstittömiin tunnelmanluontikuviin, joista paljon tuntuu olevan turhia. Jossain vaiheessa alkaa miettiä, että milloin tässä päästään kunnolla vauhtiin. Itse varsinainen tarina mahtuisi tiukasti pakattuna pariinkymmeneen sivuun.
Leimu kertoo inspiraationsa käsikirjoitukseen jälkisanoissa, jotka jollain lailla lämmittävät ainakin tällaisen pitkän linjan harrastelijan mieltä. Ehkä tuo olisi esipuheena saanut minut olemaan hiukan armeliaampi käsikirjoitukseen suhtautumisessa. Itse tarina ei millään lailla vastaa todellisen William Kiddin tarinaa, joten sen tunteville mitään ei ole spoilattu.

Toivottavasti Leimu jatkaa edelleen, mutta sama toive kuin aiempienkin albumien suhteen. Ehkä kannattaisi pyytää apua tai toista mielipidettä käsikirjoituksen suhteen. Näissä kuitenkin on potentiaalia niin paljon enempään.

[Mikael Mäkinen]

Kapteeni Kiddin kohdalla katsotaan kelpoisuus!