Sain vihdoinkin luettua Haikaralaivueen tarinat Ilmojen kotkat ja Kunnian värit. Sarja oli minulle uusi ja vallan erinomaisen jälkimaun jättänyt tuttavuus. Pidin huomattavasti enemmän Uderzon Haikaralaivue-tyylistä kuin totutusta Asterix-tyylistä. Haikaralaivueen piirrokset ovat hienoja, tarkkoja ja mukaansatempaavan näköisiä!
Charlierissakaan ei ole moittimista. Ykkös-ja kakkosalpparin tarinat etenevät sutjakkaasti, pitävät mielenkiinnon hyppysissään ja pohjustavat hyvin tulevat juonenkäänteet. Juoni on kunnolla rakennettu, vauhdikas ja melko tunteellinenkin. Ai että kun tykkäsin.
Tietenkin Haikaralaivueista löytyi aikansa eläneitä piirteitä mutta itseäni ne eivät haitanneet yhtään. Päinvastoin, sellainenhan tuo tarinaan tunnelmaa sekä ajan patinaa. Tietyt jutut on vain ymmärrettävä ja annettava anteeksi, esim. kliseinen sankarikaksikko.
Ykkösalppari Ilmojen kotkat oli alkupuoleltaan, vaikka mukavan rentoa ja leppoisaa luettavaa olikin, mielestäni vähän turhankin koominen ja kepeä (ottaen huomioon kakkosalpparin jatkon). Toisaalta pitkä alustus sopii ja kuuluukin tarinaan jossa tavallaan palataan loppupuolessa taas funtsimaan alkupuolta. Varsinainen toiminta käynnistyy vasta vihollisten astuessa kuvioihin. Mielestäni on ihan toimiva jippo pitää konnat salaperäisinä pahiksina, tietty kansalaisuus olisi laimentanut näitä liikaa.
Kuten jo totesin pääduosta niin se ei sinänsä ainakaan omaperäisyydellään loista kuten muutkin ovat huomanneet. Ihmettelin pitkään sitä että tarina pysyy pitkään pelkästään Darnierin ja Saint-Helierin varassa mutta lopussa tulee muistutus pääkaksikon päähenkilöstatuksesta. Kunnian väreissä Tanguy ja Laverdure saavat omat tehtävänsä ja ovat jälleen alpparissa päähenkilöinä (vaikka Saint-Helier uhkaa aika vahvasti näitten asemaa). Lievästi ärsyttävänpuoleinen Laverdure "hupiveikkona" ei herättänyt yhtään sympatioita ja Tanguy jäi tylsänpuoleiseksi bernhardilaiseksi. Ykkös-ja kakkosalppareitten parhaat hahmot ovat karski Darnier ja omien pelkojensa kanssa kamppaileva Saint-Helier. Näitten välille tulee mielenkiintoista ja jännittävää draamaa. Lukijan asenne näitä kahta kohtaan muuttuu jatkuvasti aina tarinan loppuun asti. Joka on siis erittäin bueno.
Ykkösalpparin ainoa miinus on loppu joka jää pirullisesti, ärsyttävästi ja tietenkin tahallisesti kesken.
Kunnian värit oli mielestäni vielä parempi kuin edeltäjänsä. Ilmojen kotkissa haeskeltiin sitä omaa tyyliä mutta kakkosalppari on sen suhteen tasaisempi. Kunnian värien tarina etenee yllätyksellisesti, lisäilee keitokseen uusia, tummia mausteita tragedian parissa ja on muutenkin jännittävämpi. Lopun kaksi viimeistä sivua olivat yllättävän liikuttavat, enpä olisi arvannut sen etenevän sillä tavalla...
Kaipa tykkäsin kakkosesta enemmän senkin takia kun en sinänsä nyt sen ihmeemmin fanita lentokoneita joita kuvaillaan ykkösessä pikkutarkasti. Eikä sekään piirre haitannut, jotkut faktat olivat todella mielenkiintoisia (esim. ne aivoihin ja silmiin liittyvät) ja selostus sopi tunnelman puolesta oikein hyvin mutta oikeastaan tarinoiden ja klassikon aseman takia ryhdyin lukemaan koko sarjaa.
Mutta tiivistetysti: tykkäsin Haikaralaivueen kahdesta ekasta alpparista aivan älyttömän paljon! Sarja on maineensa ansainnut. Iski kuin sata salamaa. Jee!
