Tulin ostaneeksi taskarin 419, pitkä avaustarina ja Castyn Mikki-seikkailu saivat löysäämään kukkaronnyörejä, muita juttuja en ole vielä ehtinyt lukeakaan. Viimeksi mainittu onkin nannaa kaikille italo-Mikin pitkän linjan ystäville, Atomiinus tekee paluun ja mukana on muutama hauska pieni viittaus Scarpan klassikoihin.
Se on tosin sanottava, että Castyn taiteesta jää tällä kertaa aavistuksen jähmeä yleisvaikutelma, vaikkei siinä nyt periaatteessa mitään yksittäistä suurempaa ongelmakohtaa ole. Muutaman Castyn kässärin aiemmin kuvittanut Lorenzo Pastrovicchio voisi siirtyä hänen hovitaiteilijakseen, hänen hahmonsa ovat sen ratkaisevan aavistuksen elävämpiä.
Francisco Artibanin ja Alessandro Perinan yli satasivuinen, eeppisiä mittoja tavoitteleva Roope-tarina ei sitten taas oikein sytytä. Nimeä ("Viimeinen seikkailu") myöten ollaan mahtipontisia ja marssitetaan ankkoja vastaan suuri vihollisten yhteisrintama, haahuillaan noitaulottuvuudessa ja Terra-firmassa - mutta kaikki jää jotenkin valjuksi.
Roopen, Kroisoksen ja Kulta-Innon keskinäinen nokittelu on kesyä verrattuna vanhojen tarinoiden helposti fyysisiksi yltyneisiin vastakkainasetteluihin, ja hahmojen reaktiot vastoinkäymisiin vaisuja. Koko tarinassa on jonkinlainen sordiino päällä. Kyllä näistä aineksista olisi pitänyt saada kasaan paljon muistettavampi kokonaisuus kuin tämä teelmä.
