Jätetään nyt toistaiseksi Guerrinin edellisestä täällä nähdystä tarinasta aikaa laskeva alkukommentti viesteistä pois, kun kerran miehen taidetta saamme tulevassa Roope-sedässä ihailla. Mikäli alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei Taskarin sivuille Francescon töitä saada pitkään aikaan, tuo murheen laskuri saattaa tehdä Taskukirjoihin keskittyvänä paluun.
Joulutaskari on edelleen lukematta, mutta kiirekös tässä. Onhan tuossa viitisen kappaletta tuoreita kovakantisia Disney-kirjojakin pinossa odottamassa, eiköhän niihin kaikkiin piakkoin pääse syventymään, kun muut kiireet hieman helpottavat.
Tässä viestissä tarjoan tiukkaakin tiukempaa analyysiä syyskuun Kolmoiselämästä ja lokakuun Näköalapaikasta.
Kolmoiselämää (381):
Kaukana kiertoradalla (Vitaliano-Freccero) — Tämä Vyötiäismaasturi-saaga on kovin epätasainen, mutta ihan positiivinen maku kokonaisuudesta jäi. Ensimmäinen tarina on kohtalainen. Juoni toimii pääasiassa mainiosti, mutta loppu hieman tökkii.
Jäätävä uhka (Panaro-Mazzarello) — Paras näistä maasturijutuista ehdottomasti. Käsikirjoitus toimii mainiosti ja tunnelma on erinomainen. Oikein hyvä.
Avaruuden nopein vetäjä (Salati-D'Ippolito) — Hyvä käsikirjoitus, hyvät piirrokset. Ei ihmeitä, mutta aivan mainio Taikaviitta-tarina.
Söpöyden huippu (Macchetto-Gervasio) — Viimeinen neljästä floppaa melkoisesti. Ihan sujuva juoni, mutta ei tässä mitään mielenkiintoista ole. Idea on ärsyttävä.
Taidehistoriaa (Salati-Lucci) — Vanha vitsi. Hauska juttu sinänsä, mutta toistamisen voisi jo lopettaa.
Avaloan pulinapullot (Casty) — Kirjan paras tarina, aivan upea. Casty on tunnelmallisten seikkailutarinoiden mestari. Ja piirtäjänä aivan velho.
Seikkailijoiden sukua (Halas-Fecchi) — Pöljä idea, keskinkertainen toteutus. Ei järkyttävän huono tarina, mutta puhditon.
Rion muna (Bosco-Perina) — Edelleenkään en ymmärrä, miksi osa Tuplanollista jätettiin väliin. Toinen Cavazzanon piirtämä, Sistin kirjoittama ja varsin mielenkiintoisen näköinen, toinen Lorenzo Pastrovicchion taiteilema yli 100-sivuinen Vitalianon ja Boscon tarina, joka käsittelee Tuplanollan mystisiä alkuvaiheita. En vain tajua, miksi on pitänyt niiden yli hypätä näihin vähemmän kiinnostaviin tarinoihin. Ensi kuussa ilmestyy Suomessa sitten viimeisin Tuplanolla-tarina, mitäs sitten tehdään? Odotellaan, että Italiassa saavat lisää aikaan ja pyöritellään peukaloita? Jos ei näiden jälkeen palata meilläkin noihin yli hypättyihin, olen yhä enemmän ihmeissäni. Tämä agenttihumppa oli keskitasoa, "ihan ok". Olen satavarma, että nuo skipatut ovat mielenkiintoisempia tarinoita.
Sunnuntaipyöräilijät (Gagnor-Uggetti) — Järkyttävää roskaa kaikilla mahdollisilla tavoilla, silkkaa lukijan kiduttamista.
Palloilua (Mainardi-Mazzon) — Idea vaikutti aluksi hyvältä, mutta tarina lässähti täysin. Loppujen lopuksi yhtään mitään ei jäänyt käteen. Mazzonkin on keskinkertaisuuden perikuva, ei oikein onnistu.
Rikkauden lähteillä (Martina-De Vita) — Mainio klassikko. Toimiva juoni, hyvä tunnelma, mallikelpoiset piirrokset.
Patsaan vartijana (Panaro-Gorlero) — Kirjan paras ankkatarina. Toimii yksinkertaiseti joka osa-alueella. Erinomaisen viihdyttävä käsikirjoitus Carlo Panarolta, ja mieletöntä huumoria. Mahtavaa.
Luontoäidin helmassa (P.&C.McGreal-Bancells) — Häiritsevä, ällöttävä, tylsä, typerä, ruma.
Mikki Hiiri ja dinosaurusten arvoitus (Concina-Asteriti) — Loistavaa vanhojen aikakonetarinoiden tunnelmaa, vaikka ko. lajityypissä pidänkin selvästi enemmän tuoreempiin aikakausiin sijoittuvista sarjoista. Juoni ei ole täydellinen, mutta toimii sangen mukavasti.
Transilvanian torvi (Cimino-Gottardo) — Keskitasoinen Cimino-tarina, joka jättää hyvän fiiliksen.
Roope-setä ja Pepitan arvoitus (Michelini-Scala) — Erinomainen tarina, tämän Taskarin ehdotonta kärkikastia. Mielenkiintoinen ja viihdyttävä juoni, ja Scalan piirrokset sopivat aivan täydellisesti tällaisten tunnelmallisten ympäristöjen kuvittamiseen. Siinä oli kyllä upea piirtäjälegenda.
Studiosekaannus (Salvagnini-Ferraris) — Varsin mukava Salvagnini-sekoilu. On mieheltä toki parempaakin nähty, mutta hauskaa viihdettä tämäkin oli.
Epäonnenlantti (Concina-Chierchini) — Pöhkö juoni. Selvästi heikompi Concinan tarinoista tässä Taskarissa.
Voimakristalli (Transgaard-Andersen) — Typerää. En yleensä jaksa syttyä tarinoihin, jotka rakentuvat sen idean ympärille, että Aku on idiootti. Tämä ei ole poikkeus.
Pompeijin uusi kukoistus (Pezzin-Gatto) — Ei parasta Pezziniä, mutta kaikin puolin mukava tarina yhtä kaikki. Hyvä tunnelma.
Haamuperintö (Corteggiani-Camboni) — Ei mielettömän huono, mutta kovin yksinkertainen ja yllätyksetön tarina. Cambonikaan ei ollut vielä näihin aikoihin nykyisessä mestari-iskussaan.
Tehtävä jäätiköllä (Malabarba-Migheli) — Kelvollista luettavaa. Ei mitään mullistavaa, vaan kohtalaista perussarjakuvaa.
Roope-setä nostaa purjeet (Cavazzano) — Cavazzano on kirjoittanut paljon parempiakin tarinoita. Mielenkiintoisempia. Ei tässä kuitenkaan suurta valittamista ole, kaikki toimii erittäin hyvin.
Pulmalliset supervoimat (Negrin&Leoni) — Huoh. Tämä tarina on tylsä kuin mikä.
Ässien tapaaminen (Michelini-Ziche) — Hauska, kiinnostava, tunnelmallinen, hyvin kirjoitettu tarina.
Taikahuilu (Bencivenni-De Vita) — Samat sanat kuin edelliseen, mainiota sarjakuvaa.
Kokonaisuutena Tripla oli tällä kertaa varsin mukava paketti. Hyviä tarinoita oli paljon ja todella huonoja vastaavasti melko vähän. Oli virkistävää, että mukana oli paljon tarinoita 80- ja 90-luvuilta, vaikka nämä toki olikin kerätty lähinnä muissa Pohjoismaissa julkaistuiden tarinoiden joukosta, eli ihan hirveästi ei toimitus ollut omaa harkintaa käyttänyt. Osa vanhemmista tarinoista oli oikein hyviä, osa ei niinkään. Ei tämä mitään klassikoiden juhlaa ollut, siihen vaadittaisiin vähän laadukkaampaa tarinoiden valitsemista. Mutta hyvä Taskari joka tapauksessa.
Näköalapaikka (382):
Onnea matkassa (Erickson-Andersen) — Hyvä tarina Egmontin nykytasoon nähden. Byron Erickson on edelleen ammattimies.
Mäihämolekyylit (Casty-Faccini) — Taattua Casty-herkkua, kirjan paras tarina jälleen kerran. Kiehtova idea, loistava toteutus. Faccini on huikea, aivan huikea.
Harhoja kankaalla (Bosco-Mazzarello) — Samaa ihanjees-osastoa kuin edellinenkin Tuplanolla. Ei mitenkään erikoinen sarja.
Noidan paras ystävä (Orsi-Mazzon) — Milla-tuskaa, osa 1. Käsittämätöntä kökköä alusta loppuun.
Pellen Arvaamaton Mölytoosa (Jensen&Gerstein-Andersen) — Heikoksi on PAM-tarinoiden taso valahtanut. Koskaan en ole ollut fani, mutta joissain sarjan tarinoissa on ollut jotain ideaakin. Tämä on todella tylsää kamaa.
Theran salaisuus (Macchetto-Vian) — Aivan erinomainen tunnelmapala Augusto Macchettolta. Juonen rakenne on tavallaan aika omaperäinen, mutta toimii oikein hyvin. Onhan tämä simppeli ja lyhyt, mutta todella hyvin kirjoitettu. Ainoastaan lopusta pienet miinukset, kokonaisuutena erittäin onnistunut tarina.
Piirrokset ovat aivan tasan tarkkaan sitä samaa Viania kuin ennenkin. Ei tuollaisen ammattimiehen piirrosten taso vaihtele tarinasta toiseen, erot syntyvät lähinnä lukijan päässä. Eri miljööt voivat tietenkin näyttää erilaisilta, esimerkiksi tässä on minusta aika haastava sävymaailma (paljon hiekkaa, kiviä ja kallioita). Vian onnistuu mestarillisesti tekemään tästäkin tarinasta aivan ensiluokkaisen visuaalisen kokemuksen. Valo, varjot, maisemat — kaikki toimii, ja hahmot ovat tuttua pikkutarkkaa Robertoa.
Karmivat kuvaukset (De Bianchi-Held) — Milla-tuskaa, osa 2. Kirjan järkyttävintä roskaa, jopa huonompi kuin tuo kaamea Korri-tarina. Ala-astetason juoni ja Heldin kömpelöt ja mielikuvituksettomat piirrokset ansaitsevat toki toisensa, mutta julkaisua ne eivät ansaitsisi.
Pukudraama (Panini-Amendola) — Puuduttavaa turhuutta tämäkin, ei mitään kiinnostavaa. Ja ihan oikeasti, Amendola ei ole millään mittarilla edes siedettävä piirtäjä. Kaikkien aikojen huonoimpia italialaispiirtäjiä, kenties viiden lahjattomimman joukossa.
Karhukopla ja Triplanolla-serkku (Russo-Lucci) — Kolmas umpitylsä tarina putkeen. Zzzzz....
Onneton onnenmyyrä (Secchi-D'Ippolito) — Hämmentävä. Mielenkiintoinen. Tunnelmallinen. Romanttinen. Surullinen. Kaunis. Haikea. Riccardo Secchi on kyllä onnistunut erinomaisesti niin juonen kuin teemankin osalta, ja D'Ippoliton tyylikäs taide tukee tarinaa erinomaisesti. Se, mikä tarinasta tekee poikkeuksellisen, on sen loppu. Surullisimpia koskaan lukemiani Disney-tarinoita. Vaikuttavaa.
Kokonaisuutena Taskari ei ollut mitenkään mielettömän hyvä. Surkeita tarinoita oli monta. Kolme erinomaista tarinaa tästä kuitenkin löytyi, ja ne jättivät mukavan fiiliksen.
