Timo luettu. Mukavan raskas, joten vaatii sopivan hetken ja viretilan. Graffa pääosin tasalaatuista, mutta muutama erittäin hieno ruutu ja muutama valitettavan kökkö siellä on seassa. 
Suhteeni Kiven käyttämään dialogiin on vähän kaksijakoinen. Toisaalta juuri se loi puolet hienosta tunnelmasta, mutta toisaalta homma kävi kovin teatraaliseksi ja sitä kautta epäuskottavaksi. Tässä mielessä Päällystakki oli jotenkin ehyempi. Uskottavampaa olisi ollut jos Timon syvällisiä haastava hahmo olisi (samalla?) ollut joko kirjailija tai muu taiteilija. Kovasti pidin myös oheistarinoista eli alun hihhulin julistuksesta sekä loppupuolen sadusta. Varmaan tuo mielikuva hienoisesta "kielikikkailusta" ja "liiasta syvällisyydestä" väistyy ajan myötä sarjakuvan herättämän hienon fiiliksen pysyessä ennallaan tai kasvaessa.
Helppo kuvitella että tämmöinen realismin esittämistapa on useimmille sarjakuvanlukijoille ehkä hieman liian outo, mutta silti on hemmetin tärkeää että joku tätä tonttia viljelee.
Sivumäärän vähyys näkyy oikeastaan vain siinä että tarinan sivuhenkilöt eivät kovin paljon pääse esille saati kehittymään. Muutenhan tämä on suhteellisen paksu kirja.
Kiitoksia. Et uskokaan miten hyvältä kuulostaa tuo palaute.
Silläkin uhalla että tiedän hyvin, kuinka omia töitään ei pitäisi selitellä ja kuinka selitykset vaikuttavat aina siihen mitä lukija lopulta näkee, haluaisin kumminkin sanoa jotain tässä ja nyt. :-)
Sivuhenkilöiden rooleja piti paljon miettiä. Max on toisaalta vastuuton rokkari, toisaalta kuitenkin empaattinen telepatiaan asti. Pomo on kurinalainen, julmakin, laihduttaa, kuntoilee (osin lisäaineiden avulla) ja harrastaa autonrakennusta, mutta on samalla kuitenkin Timon elämän ainoa isähahmo. Maria pettää Timoa, mutta rakastaa tätä silti, ja vertaa Raamattua lukiessaan itseään naisiin joiden pelehtiminen kuningas Salomon kanssa oli jumalallinen rakkaudenteko ja sellaisena riettaudessaankin vailla petosta. Lapsen roolia mieltin paljon, ja lopulta kaiken biologian ja vaistojen vastainen lapsen säännöllinen jättäminen sivuun oli dramaattisin tapa kertoa siitä kommunikaation kuilusta ja molemminpuolisesta epätoivosta mikä Timon ja Marian välillä vallitsee.
Tivoliin saapuessaan Timo oivaltaa olevansa itsekin näyttämöllä, aivan kuin teatterin hahmo, joka ei voi muuttaa rooliaan vaikka lapset yleisössä kuinka huutaisivat: "Älä mene sinne! Siellä on susi!"
Alun lentolehtinen on kunnianosoitus alan klassikolle, tohtori Cyrus "Koresh" Teed'in lentolehtiselle "We Live (On The) Inside" noin vuodelta 1880. Eudoxuksen väärinkirjoitus Euxodukseksi on tahallinen viittaus lähdemateriaalin kyseenalaisuuteen. Sadun olen itse kirjoittanut mukaillen eräitä vanhoja inuiitti- ja jupikkisatuja. Molemmat ovat yrityksiä kertoa niistä tapahtumista joita albumissa draaman kaaren sisällä tapahtuu, montaasin keinoin. Omasta mielestäni en jättänyt yhtään turhaa ruutua, en yhtään ylimääräistä puhekuplaa tarinaan. Ehkä se osittain siksikin on niin raskas, toinen syy on tietenkin se, että samoin kuin vaikkapa Jim Thompsonin dekkareissa, Timon silmät ovat koko ajan ne joiden läpi tarina arvottuu. Vasta Jälkikirjoituksen kohdalla lukija pääsee hengähtämään, ja katsomaan Timon tarinaa edes hiukan kauempaa.
Tämä on aivan varmasti vaikein albumi jonka koskaan olen tehnyt. Tämän jälkeen rima on myös korkealla, vaikka toisaalta tiedän että paras on tehdä jotain aivan toisenlaista seuraavaksi.
Ei tätä kuitenkaan kannata pelätä. Synkkyydessä toivoakseni piilee katharsis, eli samoin kun aikoinaan nuorna miesnä räydyin sydänsuruissani, tuli kaverini Simo paikalle ja löi mulle vasta ilmestyneet ekat Smithsin levyt käteen lausuen: "Kuuntele noi. Ihan sama kuinka kurjasti sulla menee, tolla Morrisseyllä on aina kurjempaa."
:-D
Notary Sojac - Älkää surko,
Kivi
