IDW jo ansaitsisi oman ketjunsa, mutta menköön nyt taas kerran tähän ketjuun.
Ensin tuli Waterworld ja sitten tuli Winterworld.
Typerästä nimestä huolimatta Chuck Dixon ja Butch Guice ovat tymäkkä yhdistelmä, ja neliosainen kokonaisuus on aivan kymppikamaa.
Taas on maailma loppunut ja kylmää on. Hienoja kohtauksia ovat lentotukialus keskellä Atlantia (jonka ydinreaktori toki antaa virtaa, kunhan sähkötaulu löytyy), jäätyneen Panaman kanavan läpiajaminen lumiketjut päällä ja El niño -sääilmiön käyttäminen juonielementtinä.
Ainoa miinus on, ettei Dixon osaa puolta sanaa espanjaa, vaikka kohta kai jo puolet jenkkien osavaltioista sitä teroittaa lapsille päähän.
Ilmeisesti tämä oli jo koeponnistettu one shot -kokoelmana, ja nyt sitten seurataan säännöllisesti julkaistavaa sarjaa, joka juoksee tätä kirjoitettaessa jaksossa seitsemän.
Ei näistä aineksista nyt mitään uusklassikkoa synny, joten ei minulla ole aikomusta tarttua edeltävään kokoelmaan sen enempää kuin seuraavaan tarinakaareen. Ei etenkään, kun Guice vaihtuu viidennessä numerossa Tomas Giorelloon, joka kuvittelee olevansa itsensä Joe Kubertin manttelinperijä.