Luettua

[Doctor Phantomizer]

Lukaisin Spiderman näkkärin vuodelta 1982. Lainasin sen kirjastosta enkä odottanut etukäteen oikein mitään. En ole vannoutunut supersankarifani ja Hämikset ovat olleet lukuharrastuksessani aika marginaalissa. Mutta tuosta näkkäristä tykkäsin todella paljon. Se ei ollut sellaista supersankarin ahdistuksessa loputtomasti piehtarointia, mitä pelkäsin, vaan tarinat olivat oikein seikkailullisia ja jotkut jopa rennon humoristisia. Taannoin arvostelin Egmontin viime vuonna ilmestyneen Spidermanin strippikoosteen, valtavan tilliskiven, ja tykkärsin siitä. Mutta tästä näkkäristä tykkäsin vielä enemmän. Tarinat ovat paljon eheämpiä. Pitää vissiin lainata kijastosta muutkin siellä olevat osat. Saattan jopa hommata niitä itsellenikin, jos tulee sopivalla hinnalla vastaan.

Hommaa minulle kanssa niin saan enemmän tilaa kämppääni. Heh heh.
Mutta joo. Suosittelen poimimaan muut näkkärit, ja jos se ei riitä niin kysele Kulkukatista vanhoja Hämis spessuja yms. Ja jos ei rahat nyt riitä näkkäreihin, niin kysele spessuja jo nyt koska tulevat kyllä halvaksi. Lisäksi myyjä haluaa päästä Marveleistaan eroon, joten saatat nipun ostaessa tehdä niin ison palveluksen että saattaa innostua pyöristämään hintaa. 

[Mattipekka Ratia]

Erään toisen säikeen innoittamassa yksityisviestssä minulta penättiin, miksei pedofiilien uhrien kokemuksista tehdä sarjakuvia. Kyllähän niitäkin on, ja oikeasti lukemisen arvoisia. Tuoreet arvostelut kirjoista Why I Killed Peter sekä  Daddy's Girl. Sen lisäksi haluan vielä kerran nostaa esiin Billerin Om någon vrålar i skogen, joka näistä kolmesta ehkä kaikista paljaimmin välittää juuri lapsen kokemuksen. Sen tekoprosessiin liittyen kannattaa lukea myös Billerin haastattelu Karvaisen hoitajan toisesta blogista.

[Doctor Phantomizer]

Erään toisen säikeen innoittamassa yksityisviestssä minulta penättiin, miksei pedofiilien uhrien kokemuksista tehdä sarjakuvia. Kyllähän niitäkin on, ja oikeasti lukemisen arvoisia. Tuoreet arvostelut kirjoista Why I Killed Peter sekä  Daddy's Girl. Sen lisäksi haluan vielä kerran nostaa esiin Billerin Om någon vrålar i skogen, joka näistä kolmesta ehkä kaikista paljaimmin välittää juuri lapsen kokemuksen. Sen tekoprosessiin liittyen kannattaa lukea myös Billerin haastattelu Karvaisen hoitajan toisesta blogista.

Why I Killed Peter vaikuttaa lupaavalta. Menee ehdottomasti hankintaan. Valokuvien käyttö tuolla tavalla tuo voimakkaan maun kertomukseen. Daddy’s Girlin kuvitustyyli on nykyään niin yleistä laatua tämän tyyppisissä että ei innosta.

[mlietzen]

Martian Manhunter: Son of Mars

John Ostranderin kirjoittama ja Tom Mandraken piirtämä kokoelma, vuodelta 1998. Viimeinen marsilainen J'onn J'onzz päätyy maahan ja alkaa esittää melkein-kaimaansa, etsivä John Jonesia. Justice Leaguen kanssa vuoroin heilutaan ja mätsätään, Marsista kotoisin olevien vihulaisten ohessa. Japanissakin käydään tekemässä jotain kovin väsynyttä mangatribuuttia (Go go Jade Warrior).

Ei oikein toimi. Alku on ok, mutta sitten homma alkaa levitä käsiin. Iso ongelma on myös Mandraken raskas piirrostyyli, 90-lukuinen kulmikkuus on voimalla läsnä ja hahmojen kasvot ja ilmeet ovat jatkuvasti vähän omituisia.

Huonosti ikääntynyt sarja, minkäs sille mahtaa. Optimistina annan Ostrander-Mandrakelle vielä toisen mahdollisuuden eli seuraavaksi lukuvuorossa kokoelma 90-luvun The Spectreä.

[mlietzen]

The Spectre: Vol 1. Crimes and Judgements

Ostrander kirjoittaa, Mandrake piirtää ja The Spectre tuomitsee. Kauhusarjakuvaa vuodelta 1992 eli samalta ajalta kuin Sandmanin tai Hellblazerin kultakausi ja sen kyllä huomaa, trikoosankareita ei ole ja muutenkin meno on kuin Vertigo-sarjassa. The Spectre on jonkinlainen täysin huumorintajuton kauhuversio Sandmanista, kaikkivoipa kostaja, joka muistuttaa surrealistisessa sadistisuudessaan paikoin myös Freddy Kruegeria.

Ei huono, ja Mandraken piirrosjälki on tässä pehmeämpää kuin Martian Manhunterissa, paljon mustaa, hyvin samanlaista kuin vaikka alkuaikojen Hellblazerissa. Mutta on tämä tavattoman synkkää ja veristä menoa, ja itse asiassa aika hemmetin ahdistavaakin. Päähenkilö tapetaan sulkemalla sementtitynnyriin, viattomat murhataan ja syyllisille käy vielä heikommin. Ehkä vähän yhden nuotin sarjakuvaa, vaikka loppua kohden sävyjä alkaakin löytyä. 90-luvun Vertigo-sarjoista pitäville.

[hdc]

Kirjablogeissa harrastettiin männätorstaina taas yhteistä lukumaratonia eli pyrittiin lukemana mahdollisimman intensiivisesti 24 tunnin ajan...ja tänä vuonna piti sitten toteuttaa tuo sarjakuvamaratonina, postaukset tässä ja tässä.

Päälle 3000 sivun mentiin, joskin olisi ehkä ollut parempi keskittyä isoon nippuun jatkuvaa tarinaa eikä hyppiä niin paljon tyylistä toiseen...

[Jarkko Sikiö]

Gail Simonen ja Jim Calafioren Kickstarter-rahoitteinen Leaving Megalopolis ottaa elementit sarjoista Marven Zombies ja Crossed, sekoittaa ja lopputulos on erittäin toimiva pikku herkkupala.

Suuret supersankarit metsästävät tavallisia kaupunkilaisia. Kaupungin he ovat itse sulkeneet: "kukaan ei lähde, kukaan ei jää henkiin".

Ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta alussa käsikirjoitus on hyvinkin ruma ja ilkeä, ja vaikka loppua kohden hieman väsähtääkin, kokonaisuudessaan toimivaa survival-kauhua supersankarimaustein.

[Jarkko Sikiö]

Meteor Men (Oni Press), Jeff Parkerin ja Sandy Jarrellin viisiosainen minisarja muukalaisten saapumisesta Maahan on velkaa pitkälti 50-luvun scifille, hieman samoin kuin vaikkapa M. Night Shyamalanin Signs (2002).

Samaisesta syystä sarjasta tekisi kovasti mieli pitää, mutta on tämä rehellisesti sanottuna hieman tylsä. Kun avainmysteerit arvaa ennalta, lässähtää koko lukukokemus pelkäksi loppuun kahluuksi. Käsikirjoituksessa on muutoinkin pikku vikaa matkan varrella, mitä ei vain pysty hyväksymään.

[Jarkko Sikiö]

Kun nyt Locke & Key on kokonaisuudessaan maalissa, ajattelin minäkin tutustua sarjaan.

Minä olen tämän kanssa hiljalleen sinnitellyt. Loikkasin kuitenkin Keys to the Kingdom -kokonaisuuteen koska tahdoin nähdä kunnianosoituksen Bill Wattersonille, mikä oli oikein lämmöllä tehty ja varpusparvilentue oli jo täyttä neroutta...

[Curtvile]

Minä olen tämän kanssa hiljalleen sinnitellyt. Loikkasin kuitenkin Keys to the Kingdom -kokonaisuuteen koska tahdoin nähdä kunnianosoituksen Bill Wattersonille, mikä oli oikein lämmöllä tehty ja varpusparvilentue oli jo täyttä neroutta...

eijeijei. Elä loiki ja heitä se "*?&%¤$@£*`>& pikakelausnäppäin siitä DVD/Bluraystakin mäkeen.
On tietty tehty hyvin osuus mutta älä tee noin.
Vaikka ne ovat kokonaisuuksia niin niin ovat kirjan luvutkin.

[Jarkko Sikiö]

kirjan luvutkin.

Sitähän nämä Locke & Key -minisarjat juuri ovat, kirjan lukuja. Dialogipainotteista ja henkilövetoista, soveltuu luettavaksi sohvalla ajan kanssa, uppoutuen ja nauttien.

Ei suositella pienten lasten vanhemmille ja muille, jotka eivät voi sanella omaa päivärytmiään.

[Jarkko Sikiö]

IDW jo ansaitsisi oman ketjunsa, mutta menköön nyt taas kerran tähän ketjuun.

Ensin tuli Waterworld ja sitten tuli Winterworld.

Typerästä nimestä huolimatta Chuck Dixon ja Butch Guice ovat tymäkkä yhdistelmä, ja neliosainen kokonaisuus on aivan kymppikamaa.

Taas on maailma loppunut ja kylmää on. Hienoja kohtauksia ovat lentotukialus keskellä Atlantia (jonka ydinreaktori toki antaa virtaa, kunhan sähkötaulu löytyy), jäätyneen Panaman kanavan läpiajaminen lumiketjut päällä ja El niño -sääilmiön käyttäminen juonielementtinä.

Ainoa miinus on, ettei Dixon osaa puolta sanaa espanjaa, vaikka kohta kai jo puolet jenkkien osavaltioista sitä teroittaa lapsille päähän.

Ilmeisesti tämä oli jo koeponnistettu one shot -kokoelmana, ja nyt sitten seurataan säännöllisesti julkaistavaa sarjaa, joka juoksee tätä kirjoitettaessa jaksossa seitsemän.

Ei näistä aineksista nyt mitään uusklassikkoa synny, joten ei minulla ole aikomusta tarttua edeltävään kokoelmaan sen enempää kuin seuraavaan tarinakaareen. Ei etenkään, kun Guice vaihtuu viidennessä numerossa Tomas Giorelloon, joka kuvittelee olevansa itsensä Joe Kubertin manttelinperijä.

[JV]

IDW jo ansaitsisi oman ketjunsa, mutta menköön nyt taas kerran tähän ketjuun.

Ensin tuli Waterworld ja sitten tuli Winterworld.

Typerästä nimestä huolimatta Chuck Dixon ja Butch Guice ovat tymäkkä yhdistelmä, ja neliosainen kokonaisuus on aivan kymppikamaa.

Taas on maailma loppunut ja kylmää on. Hienoja kohtauksia ovat lentotukialus keskellä Atlantia (jonka ydinreaktori toki antaa virtaa, kunhan sähkötaulu löytyy), jäätyneen Panaman kanavan läpiajaminen lumiketjut päällä ja El niño -sääilmiön käyttäminen juonielementtinä.

Ainoa miinus on, ettei Dixon osaa puolta sanaa espanjaa, vaikka kohta kai jo puolet jenkkien osavaltioista sitä teroittaa lapsille päähän.

Ilmeisesti tämä oli jo koeponnistettu one shot -kokoelmana, ja nyt sitten seurataan säännöllisesti julkaistavaa sarjaa, joka juoksee tätä kirjoitettaessa jaksossa seitsemän.

Ei näistä aineksista nyt mitään uusklassikkoa synny, joten ei minulla ole aikomusta tarttua edeltävään kokoelmaan sen enempää kuin seuraavaan tarinakaareen. Ei etenkään, kun Guice vaihtuu viidennessä numerossa Tomas Giorelloon, joka kuvittelee olevansa itsensä Joe Kubertin manttelinperijä.

Kai olet tietoinen, että Dixon teki Jorge Zaffinon kanssa jo 80-luvulla Winter World-sarjan, ja IDW uudelleenjulkaisi sen muutama vuosi takaperin. Nämä uudet julkaisut ovat ilmeisesti jatkoa sille. Twitterissä Tommy Lee Edwards on esitellyt tulevia Winter World-sivujaan, jotka näyttävät hyviltä.

[Jarkko Sikiö]

Kai olet tietoinen, että Dixon teki Jorge Zaffinon kanssa jo 80-luvulla Winter World-sarjan, ja IDW uudelleenjulkaisi sen muutama vuosi takaperin.

En ollut, en kaivanut sen kummemmin taustoja. Kiitos täsmennyksestä.

Alkupuheessakaan ei taidettu selventää (tai sitten silmäilin sen huolimattomasti lävitse), että tarina on julkaistu kauan sitten, Dixon ainoastaan kirjoittaa koettaneensa kaupata tarinaa jo ajat sitten.

[mlietzen]

Scott McCloud: The Sculptor (2015)

Aaaargh. Ylipitkä sarjakuvaromaani itsekeskeisestä kuvanveistäjästä, joka myy henkensä vartin maineen vuoksi. Tarina on lapsellinen, hahmot idiootteja, dialogi umpisurkeaa ja kerronta mitäänsanomattomuudessaan häikäisevää.

McCloud ei kai ole tehnyt fiktiota noin 20 vuoteen, mutta vaikuttaa siltä että ei ole myöskään elänyt todellisuudessa. Ymmärtäisin jos tekijä olisi joku parikymppinen, tunnehäiriöinen newyorkilainen taideopiskelija. Tai ehkä en sittenkään.

Sieluton ja hengetön kirja. Pelkkää pintaa ja kuorta, makeilua ja teennäisyttä. Sisällä ei ole mitään. Tämä on kuin joku musta aukko, joka imee lukijasta kaiken elämänhalun.

Jos jotain posiitivista pitää mainita niin visuaalisesti kirja on yhtenäinen ja kerronta on ihan toimivaa. Se on vain niin tasapaksua ettei sitä juurikaan jaksa (plus tarina on älytön). Juuri mitään uutta tai sarjakuvallisesti innovatiivista tässä ei ole, kehyskertomusta ehkä lukuunottamatta. Siinä on vähän yritystä. Muuten jurnuttaa ykkös- ja kakkosvaihteilla koko puolentuhatta sivua. Erikoista on myös että kuvanveistosta kertovassa kirjassa itse veistokset ovat järjestään älyttömiä. Jos tämä onkin parodiaa taidepiireistä? Nääh.

Ilmeisesti elokuvaoikeudet on jo myyty. Kertoo ehkä jotain siitä miten heikosti sarjakuvia ymmärretään... hah hah haa.