ensinnäkin muistetaan että vaikka nimi on
luettua tarkoitetaan
sarjakuvia.
Christieta on kylläkin versioitu kiitettävästi viimeaikoina eurooppalaisten toimesta.
Spillanen faneilla on laaja valikoima Mike Dangereista edespäin mutta oma makuni kääntyy Andrew Vachssiin.
Kotoinen Luukkarisen Alamaailma-albumit molemmat kaksi ottavat yksittäiset novellit mutta Dark horsen
Hard looks laitaa peilin kanteen ja alkaa sitten hakata lukijaa lekalla kunnes tämä tippuu.
Ja ottaa sitten lyijyputken käyttöön.
Mutta tässä hiljan olen lukenut Jens Lapiduksen ja Peter Bergtingin hienon
Gangkriget 185 albumin.
Tarina on hienovaraisempi kuin annetaan ymmärtää ja se pidetään uskottavana. Tässä lukijaa säästellään mm. tapahtumaketjun alullepaneva tyttö huumataan ja raiskataan jätetään viitteeksi.
Bergtingin kuvitus on läkähdyttävästi tunnetumpaa "kuumaa" dekkaristinimeä edellä.
Henkilökuvaus on siedettävää mutta graafisesti teos vastaa kofeiini-sokerihumalaa.
Pohjoismainen 100 bullets.
mutta pohjoismaisuus ei tarkoita
Eikös Pahkasika ole lämmin, tuo häijy ja aggressiivinen?
Ei, eikä Pahkasikakaan ole aina "lämmin".
mutta takaisin lauteille:
Suurin osa Marvelin tuotannosta on käsittämättömän kehnoa huttua, mutta joskus takavasemmalta tulee jotain...outoa.
70-89-lukujen Defenders-lehdissä oli toisinaan kummallinen vastustaja, mustaan trikooseen, naamioon ja sulkahattuun pukeutunut Moukantappaja(Foolkiller) psykoottinen nietsche-runopoika jolla oli "houkkia" tuhkaava laserase.
Hahmo on esiintynyt JR JRn piirtämänä Suomessa muistaakseni joskus 1982 Hämähäkkimiehessä.
Noitahan marvelilla on:b-divarin konnia, entäs sitten?
1991-1992 marvelin toimitusportaassa jollakulla oli joko aivoembolismi tai keilapallon kokoiset pronssiset kivekset. Steve Gerberin annettiin kirjoittaa pitkä minisarja Foolkiller #1-10.
Tämä ei ollut Tuomari tai Batman. Kurt Gerhardt oli pahasti häiriintynyt ja niin oli maailmakin. Oli aika tuhkata typeryksiä, tekopyhiä ja heitä oli paljon niin sotahulluja kuin sodanvastustajiakin(se "ensimmäinen" Persianlahden sota) .
Bingo. Bango. Bongo.
Sitten hahmo unohdettiin.
Kunnes rikoskirjailija Gregg Hurwitz kirjoitti MAXpuolelle minisarjan
Foolkiller:Fool's Paradiseei laseraseita. Ilkeää realismia. kyynisyyttä. Vääriä valintoja.
Lan Medinan pikkutarkka maalauksellisuus kuvituksena vain korostaa sarjan päällekäyvää ankaruutta.
"puhdistajan" tuhkaavan lasersäteen tilalla on mitä käteen sattuu tai keppiin kätketty miekka tai suloisen sekarotuisen tappajakoiran, Narrin, hammasrivistö.
Tämä ei ole sankari, ei edes anti-sankari. Tämä moukantappaja on teatraalinen, mutta nauttii tappamisesta. Taustoitus on tehty taiten nostaen hattua niin Tuomarin kuin Batmaninkin suuntaan, mutta kylmemmin.
Kertomus on melankolinen, huumehöyryinen, systemaattisen aggressiivinen ja väkivaltainen.
Ei herkille.
Mutta ehdottoman suositeltava.
Foolkiller palasi toisenkin
White Angels minisarjan muodossa.
Tässä Hurwitz kuvaa raa'an tylysti miten rasismi elää ja voi hyvin. Alkupuolella näytetään mitä tarkoittaa olla väärän- värinen, -uskoinen, -yhteiskuntaluokkainen jne.
Sanotaan suoraan se mitä kainosti aina kierrellään: pelkäämme vierautta ja empatiamme on vain hauras verkko.
Valkeat enkelit ovat turhankin aidonoloinen ryhmä ja heidän kokemansa kärsimys ja kuolema(Foolkillerin ja Punisherin käsissä) eivät muuta maailmaa paremmaksi tai tee heidän tekojaan tyhjiksi.
Siitä ei ole kyse. mutta ei siitä pahempikaan maailma tule.
Paul Azacetan nuhjuisen rujo, saastaisen vimmainen jälki on täysin erilaista kuin Medinan valokuvarealismi, mutta tuo mieleen Texeiran ja Jorge Zaffinon. Edellisen lihaisuus korvautuu karuudella.
Tässä on mukana myös Tuomari ja vaikka kohtaamiseen liittyy hirsipuuhuumoria on molemmat esitetty sosiopaatteina kuten kuuluukin.
Jos pitää kovaksikeitetystä rikosmenosta runsaalla hurmeella ja uskoo että inhimillisyyttä ja armoa on tehdä hengenotosta nopea ja kivuton:
älä ole hölmö, lue Foolkillerit.
